Collecting herbs (yksinpeli, K)

Siirry alas

Collecting herbs (yksinpeli, K) Empty Collecting herbs (yksinpeli, K)

Viesti kirjoittaja Vieraili lähetetty Ti Kesä 15, 2010 3:14 pm

K-merkintä, sillä sisältää hyvin voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia nuorille lukijoille. Lukeminen omalla vastuulla!

Pieni ja hyvin arka olento kiipeili varovaisesti suon mättäillä, pitäen siipensä visusti kylkiään vasten. Pantterilla ei ollut aikomustakaan altistaa viimeistä hätävaraansa kastumiselle, sillä kosteilla tai jopa märillä siivillä oli erittäin hankala lentää. Pieni, hento olento oli ajelehtinut suoalueille, koska se oli niin peloissaan. Se oli ajatellut, että suolla olisi turvallista, sillä yksikään toinen olento tuskin halusi liikkua täällä hyttysten kansoittamalla, haisevalla rämeellä. Ja juuri nyt Pantteri ei halunnut tavata ketään. Siitä tuntui, että pienikin pusikon heilahdus saisi sen pakenemaan siivilleen ja lentämään jonnekin hyvin kauas, kenties niin kauas, ettei se enää koskaan tulisi takaisin.

Toisinaan Pantteri unelmoi juuri siitä: ettei se koskaan tulisi takaisin. Että se jättäisi nämä vehreät nurmet ja lentäisi ylös kohti taivasta - kunnes auttamattoman väsyneenä putoisi alas, liian uupuneena ajattelemaan yhtään mitään. Silloin ei kenties sattuisi pudota, eikä tuntuisi lainkaan pahalta kun elämä lipuisi pois. Silloin Pantteri ei olisi enää se omituinen, pieni ja arka olento, jolla ei ollut yhtään ystävää, koska se oli niin auttamattoman surkea kommunikoimaan hevosten tavalla - puhumalla.

Pieni tamma puistatteli päätään - se ei saanut ajatella näin. Kenties se vielä joku päivä löytäisi jonkun, joka välittäisi siitä, rakastaisi sitä. Kenties se löytäisi jonkun, joka vastaisi sille sen menetettyä pientä sisarta. Kyynel vierähti alas tamman sinisille karvoille. Se muisti liiankin hyvin, kuinka oli tuntenut oman ihonsa läpi tuon pienen ja uupuneen olennon sydämensykkeen ja heiveröisen hengityksen. Se muisti, kuinka oli omine sinisine silmineen nähnyt, kuinka suuri peto oli vaaninut puskassa. Se muisti, kuinka se oli sännännyt hirveää vauhtia karkuun, laukannut minkä jaloistaan kerkesi. Se oli juossut, juossut ja juossut. Ja kun se oli viimein katsonut taakseen, se oli nähnyt, kuinka suuren pedon valtavat tassut puristuivat sen rakkaan siskon kurkkuun ja se oli kuullut, kuinka tämän niska ruksahti poikki, kun peto oli purrut tätä kaikilla voimillaan.

Se muisti, kuinka tilanne oli sokaissut sen, kuinka se ei ollut osannut pelätä, vaan kuinka se oli vain jäänyt katselemaan, kun yhä lyövä sydän pumppasi verta ulos sen sisaren syvyyksistä. Kuinka tuo heiveröinen, pieni sydän, tappoi itse itsensä antamalla kaiken veren pursua ulos auki revityistä haavoista. Se oli katsonut, kuinka sen sisko viimeisen kerran kiljahti kutsuen kaksosten emää ja kuinka elämä tämän jälkeen pakeni tuon pienen karvanyytin kauhistuneista silmistä.

Pantteri oli jopa jäänyt katsomaan, kuinka suuri peto oli painanut sen sisaren elottoman ruhon maahan ja alkanut syödä tätä hirvittävä pala palalta. Kuinka pedon hampaat olivat lävistäneet sen sisaren lihan kerta kerran jälkeen - kuinka tuosta lihasta oli yhä valunut verta pedon ahmiessa sitä suihinsa.

Ajatus puistatti pientä tammaa yhä enemmän. Sen jalat tärisivät hiukan surusta ja sen korvat painautuivat lohduttomasti sen päätä vasten. Se ei kerta kaikkiaan tiennyt, miten se ikinä tulisi selviämään menetyksestään. Miten se ikinä kykenisi jatkamaan matkaansa eteenpäin, lakkaamaan ajattelemasta sitä pikkuruista olentoa, jota oli rakastanut kaikkein eniten maailmassa! Oli turha kuvitella, että elämä olisi helppoa, sen Pantteri tiesi. Sen elämä ei ollut koskaan ollut helpoimmasta päästä. Mutta tamma toivoi kovasti, että joku päivä joku toinen ottaisi raskaan taakan sen yltä ja ymmärtäisi.

Kaikkein inhottavinta oli, ettei Pantteri saattanut kertoa asiasta kenellekään. Vaikka se kuinka ajatteli, mitä se sanoisi, jos tapaisi mukavan hevosen edes kerran elämässään, ei se itse tilanteessa kyennyt päästämään ilmoille henkäystä suurempaa ääntä. Kumpa se olisi osannut edes hirnua! Kertoa koko maailmalle, että se oli tässä. Mutta pienen tamman itsevarmuus oli täydellisesti tipotiessään. Se ei pystynyt edes seisomaan toisen hevosen edessä suorana, vaan kangistui pelosta ja taittui niin pieneksi mytyksi, kuin suinkin.

Armottomien ajatuksiensa säestämänä pieni olento jatkoi matkaansa suolla. Se asteli entistä varovaisemmin ja huomasi pian, miten epäkäytännölliset sen ylisuuret takajalat olivat varsinkin täällä. Vähän väliä se onnistui lätisyttämään suon pintaa äänekkäästi, kun sen takajalat eivät suostuneet astumaan niihin kohtiin, jotka se oli valinnut. Turhautuminen pienen olennon sisällä kasvoi kasvamistaan.

Ja lopulta se kuuli sen! Kuuli aivan selkeästi. Raksahdus suoraan edessäpäin. Tamma painui välittömästi kyyryyn ja ohjasi silmiensä katseen pois mättäistä ja suon pinnasta. Varovaisesti, hiukan täristen, se etsi näköpiiristään jotakin muuta, kuin loputtomia suokasveja. Ja lopulta se näki sen. Se näki valkoisen, oudoilla vihreillä kuvioilla varustetun hevosen, joka pipo päässään kuljeskeli melko raukean oloisena edes takaisin, noukkien maasta joitakin kasveja - hevonen ei kuitenkaan syönyt näitä, vaan keräsi niitä jonkinlaisen suuren lehden päälle.

"Sanon sinulle hei, sisar-kulta," lempeä ääni tervehti Pantteria. Pieni hevonen asti arasti askeleen eteenpäin. Tamma, jota se katseli, ei näyttänyt reagoivan sen kummemin pikkuisen olennon tekemisiin, vaan käveleskeli varmanoloisena sinne sun tänne ja jatkoi kasviensa keräilyä.

Suolla oli melko kaunis sää, olihan kyseessä keskipäivä. Aurinko paistoi puiden latvojen lävitse luoden laikkuja maanpinnalle. Toinen tamma kylpi noissa laikuissa kauniina ja hyvin raikkaan näköisenä.

"Taidan huomata, että araksi on sisareni luotu," toisen lempeä ääni sanoi ja se katsahti kyykkivää Pantteria. "turhaan sinä sisartasi pelkäät, äitiluonnon lapsia molemmat olemme."

Pantteri huomasi, että tamma puhui varsin oudolla aksentilla. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt niinkään huomiota toisen lauserakenteisiin, kuin sanoihin, joita tämä käytti. Tamma puhui Pantterista sisarenaan. Se samanaikaisesti tyynnytti pikkuruista ja arkaa olentoa, mutta myös järkytti sitä. Sen tietääkseen sillä oli ainoastaan yksi sisar ja tämäkin, ainoa rakas olento koko maailmassa, vaelteli vehreämmillä niityillä taivaassa.

"Etkä liiemmin puheliaskaan olla taida?" pipopäinen tamma myhäili. Ilme tällä oli lempeä ja jotenkin hieman muissa maailmoissa.

Pantteri pudisti päätään varovasti. Se toivoi, että toinen ymmärtäisi pian, ettei se kyennyt puhumaan alkuunkaan.

"Ei se mitään, sisko-kulta," toinen hymyili. "Minun nimeni on Wyrrathanie, mutta Wyrraksi minua käy kutsuminen. Kaipa sisareni minulle voi edes nimensä kertoa?"

Pantteri pudisti jälleen päätänsä ja katsoi toista pelokkaana. Aina nämä kysyivät samat kysymykset.

"Hyvä on, äitimme lapsi. Minä vaivaa sinua en sitten sillä asialla enempää," toinen lupasi. Tämän lempeät sanat saivat Pantterin pienet korvat kohoamaan hiukan. Wyrrathanieksi kutsuttu tamma ei näyttänyt alkuunkaan olevan vihollinen.

"Liikenisiköhän teiltä, sisar-rakas, aikaa avuksi olla?" pipopäinen tamma kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Kukaan ei ollut koskaan kysynyt Pantterilta mitään vastaavaa. Se oli aina jäänyt huomiotta tai sitä oli pyydetty painumaan sivuun, kun se ei kerran puheille suostunut. Tämä tamma vaikutti kuitenkin kohtelevan sitä, kuin ketä tahansa muuta chadraa - ystävällisesti ja vähät välittämättä tamman ulkoisesta olemuksesta.

Pantteri nyökkäsi nopeasti ja asteli lähemmäs toista pää yhä alhaalle painettuna ja korvat hiukan alhaalla päin. Se halusi osoittaa, ettei sillä ollut lainkaan pahoja aikomuksia.

"Ei sinun tarvitse minua ujostella, sisareni, me kaikki yhteen suureen perheeseen kuulumme ja kaikilla meillä oikeus on täällä olla," pipopää hymyili. "Katso, kerään minä näitä kasveja auttaakseni haavoja paranemaan."

Tamma näytti Pantterille muutamaa erilaista lehteä ja vaaleansinisiä kukkia. "Näitä lisää tarvitsen," se kertoi. "Enkä apuasi pahahksi katsoisi lainkaan."

Pantteri nyökkäsi ja päästyään kyllin lähelle toista tammaa, se nuuhkaisi tätä hieman - aivan, kuten hevosilla on tapana nuuhkaista. Toinen tuoksui jotenkin villille, kesyttömälle. Pantteri ei haistanut tässä juurikaan muiden hevosten hajua, vaan lähinnä luonnon hajun. Toinen oli uinut meressä ja liikkunut metsissä. Sen kaviot olivat tarranneet nurmea ja sen turpa oli koskettanut voikukkaa. Tuoksu miellytti Pantteria suuresti - se ei ollut pelottava tuoksu, vaan lempeä tuoksu, joka toi pienelle aralle olennolle mieleen sen oman emän.

"Sisareni, olet sinä kummallinen tamma," pipopää naurahti heleästi. "Puhu et laisinkaan, mutta käytöksesi alkukantaiselta vaikuttaa."

Kenen tahansa muun suusta kuultuna toisen sanat olisivat saattaneet loukata pientä tammaa, mutta nyt se ei kiinnittänyt niihin laisinkaan huomiota. Tämä tamma puhui ja ajatteli eri tavalla, kuin yksikään Pantterin kohtaamista hevosista. Eikä toisen tapa ilmaista asioita ollut lainkaan huono aran tamman näkökulmasta.

Hetken aikaa pipopäinenkin oli vain hiljaa ja keskittyi melko lähellä Pantteria keräilemään kukkiaan ja lehtiään. Arka pikkutamma epäröi hetken, mutta alkoi sitten auttaa toista. Se keräsi jokusen vääränkinlaisen lehden huonoa tietouttaan, mutta onnistui tehtävässään melko hyvin.

"Kiitoksia, sisar hyvä," toinen hörähti, kun suuren lehden päällynen alkoi olla täynnä. "Seuraavalla kerralla muista tämä: purra ei liian kovaa saa, sillä lehdet hampaissa murenevat."

Pantteri katsoi pipopäätä silmiin totisena. Tietenkään se ei ollut tottunut keräilemään hampaisiinsa mitään muuta, kuin ruokaa, jolloin se söi lehdet ja heinikon. Ei se ollut oppinut varovaisesti pureskelemaan ja kantamaan asioita paikasta toiseen.

"Älä hätäänny, sisar-kulta. Pahalla tarkoittanut en," toinen naurahti. "Hyvää työtä sinä teit."

Pantterin ilme oli jokseenkin helpottunut. Se alkoi jopa pitää tästä omituisesta tammasta.

"Menen nyt, sillä tarvitaan minua toisaalla. Palaan luoksesi jälleen kuitenkin, joten unohda älä minua, sisar-kulta," vihreäkuvioinen sanoi lempeästi ja kurottautui sitten tökkäämään Pantteria ystävällisesti turvallaan.

Pantteri jäi katsomaan haikeana, kun toinen kääri turvallaan suuren lehden varovaisesti rullalle ja nosti tämän sitten hampaisiinsa. Wyrrathania nousi lentoon yhdellä voimakkaiden jalkojensa ponnahduksella ja liisi jonnekin etäisyyteen.

Pantteri jäi miettimään tapaamistaan. Oliko se kenties löytänyt ensimmäisen ystävän?

Sekä Wyrra, että Pantteri poistuvat!

Vieraili
Vierailija


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa