Arbasil (Induy)

Siirry alas

Arbasil (Induy) Empty Arbasil (Induy)

Viesti kirjoittaja Vieraili lähetetty Ti Marras 09, 2010 8:18 am

ARBASIL ”BASIL”

Sukupuoli: ori

(kuva tulossa ehkä sitten joskus!! >.<)

Ikä: 9 v.

Rotu: putipuhdas rodwor

Säkäkorkeus: 198 cm

ULKONÄKÖ

Arbasil on kauttaaltaan tuhkanharmaa, ja sen siivet ovat suuret ja vahvat. Sen siipien nahka on paksua ja aika lailla sysimustaa, sen kaviot kiiltelevät krominhohtoisina, ja sen harja ja häntä ovat mustat, pitkät, suorat ja riippuvat. Basil on rodworimaisen jykevä, hyvin lihaksikas ja tietenkin myös hyvin muhkean kokoinen, mutta ei missään tapauksessa lihava, ja sen silmät ovat jäänsiniset ja pienet suureen päähän ja jykevään, aika lyhyeen kaulaan verrattuna. Turpa ja silmienympärys ovat possumaisen vaaleanpunaisia, ja nenänvarsi on pitkä ja kyömy.

LUONNE

Arbasil, koko varsakatraan vanhin ja suurin orinrotale, on koko elämänsä ajan tunnettu nimellä "lempeä jättiläinen", ja siinäpä vasta mainio nimi - siinähän on kaikki olennainen. Tarkemmin syynättynä löytyy tämän mutkattoman herra jumalattoman luonteesta jotakin hieman poikkeavaakin luonteenokasta, niin kuin näin esimerkiksi hienoinen (ja varsin ilmeinen) yksinkertaisuus eräissä hämmentävissä tilanteissa, kuten esimerkiksi se kun pitäisi keskustella useamman henkilön kanssa yhtä aikaa sekä pikkuruinen julmuuden häivähdys, rodworien ylevään laumaan kun kuuluu. Tätä jälkimmäistä puoliskoa ei tosin kovinkaan usein nähdä, sillä yleensähän Basil luo ympärilleen jonkinmoisen kunnioituksen ilmapiirin jo pelkällä auringonpeittävällä koollaan, ja se typeryyskin – no, mitä nyt itse kukin tarkoittaa sanalla typerä. Basilin kohdalla sen voisi toki luokitella laajemminkin, mutta ehkäpä sen ei vie asiaa paljoltikaan eteenpäin.

Orhipojalla on eräs varsin epärodworimainen piirre, jonka se pitäisi mieluummin salassa, nimittäin kova halu pitää huolta itseään pienemmistä – eli melkein kaikista. Lyhyesti kerrottuna Basilin luonne on melko simppeli ja lyhyesti selitettävä, jos meinaan sattuu omaamaan erinomaisen tiivistämisen taidon joka minulta puuttuu. Lempeä, huolehtivainen, hieman yksinkertainen, mutkaton, ja toisinaan myös kylmäpäinen ja keinoja kaihtamaton tappokone. Basil on yleensä hyvin rauhallinen ja välttelee riitatilanteita ja kahnauksia jos vain suinkin pystyy, mutta jos sen rakkaita ja lähimmäisiä uhataan, se raivostuu silmittömästi ja saattaa tässä mielentilassa ryhtyä hyvinkin monen mielestä inhottaviin ja raakoihin veritekoihin. Emästään Arbasil ei puhu eika halua puhuttavan, sillä sen nuoruudessa tapahtui eräs hirvittävä ja kauhistuttava tapahtuma, josta kerrotaan seuraavassa osiossa.

MENNEISYYS

Arbasilin tuntemattomaksi jäänyt rodworisä pisti rakastettunsa paksuksi juuri ennen onnetonta ja traagista kuolemaansa kivivyöryn alle jäämisen seurauksena, ja yhdentoista kuukauden kuluttua pullahtikin maailmaan sitten semmoinen jötkäle kuin ”pikku” Arbasil. Emä suri kovasti seuralaistaan, ja ilahtui kovin, kun sitä sitten Arbasilin päivänvalon näkemisen jälkeen katsoivat täsmälleen samanlaiset jäänsiniset silmät jotka olivat koristaneet lehtolapsen isän päänuppia jokin aika sitten. Aika lailla samaa kokoluokkaakin tämä orivarsa oli kuin isukkinsa, tuo varsa kun isoksi kasvaisi, niin johan saisi katsoa omaa poikaansa yläviistoon. No, joka tapauksessa, kun kersa nyt kuitenkin oli maailmassa ja muistutti niin kovasti komeaa isäänsä, niin mikäs siinä.

Ainoan lapsen ihanuus jäi kuitenkin silmänräpäyksessä taakse, kun jonkin ajan kuluttua oli emä saanut haalittua itselleen toisen yhden yön ihastuksen ja saattanut maailmaan vielä kaksi pikkuista mönkiäistä, pienet tammakaksoset. Basilin elämää eivät nuo pikku karvapallerot häirinneet, ja lapsuudesta juontaakin Basil-herrasen hirveä hinku huolenpitoon, kun tämän emä käski aina retkilleen häippäistessään joukon isoimman ja vanhimman pitämään huolta muista kahdesta pikku kaksosvarsasta (Arbasilin emä kun oli kovasti vastakkaisen sukupuolen edustajien perään josta siis johtui kolmen varsan retkue kotipesässä), Ariasta ja Arldresista, Basilin rakastetuista pikku siskoista, jotka tosin aikuistuttuaan unohtivat isoveljensä kokonaan ja lähtivät samalla polulle äitinsä kavionjälkiä seuraten. Kaksostammojen hurlumheikeikoista voisi toki tarinoida vaikkapa sivun verran, mutta pysytäänpä nyt kuitenkin Basilissa.

Ennen tyttösten maailmallelähtöä alkoi varsakolmikon kasvaessa pikkuhiljaa palleroiden emänen vieraantua pikku kultamussukoistaan, ja sen miesseikkailut alkoivat kestää aina vain kauemmin ja kauemmin. Arbasil toimi siskojensa varaisänä näiden reissujen ajan, mutta tietysti pikkuruiset hevosparat alkoivat kaivata äitiä ja varsinkin maitoa, jota ne eivät sitkeällä yrittämiselläkään saaneet veljestä irti. Kun tammat alkoivat heikentyä ruoanpuutteesta ja niiden siivet alkoivat näyttää jokseenkin epämääräisiltä nahkalerpukoilta, Arbasil ei enää kestänyt katsella sisartensa kärsimystä – se itse kun oli jo aikoja sitten siirtynyt kiinteään ravintoon ja alkoi jo näyttää aikuiselta orhilta – ja kiisi pilvien tasalle hirvittävää raivoa äitiään kohtaan tuntien. Sen emähän oli tehnyt sen, mitä Basil aikuisenakin vihasi suunnattomasti, eli vahingoittanut sen rakkaimpia, siskoja, jotka äidin takia eivät pystyneet kunnolla edes kävelemään. Ori etsi emänsä silmiinsä ja teki vihan vimmassa mitä hirvittävimmän ja rumimman teon – tappoi hevosen, joka oli sen synnyttänyt tähän maailmaan.

Tekonsa jälkeen, toivuttuaan vihanvaahdottamasta sekopäähulluudestaan ja karmean tosiasian tajuttuaan, Arbasilin valtasi pakokauhu ja hirvittävä suru ja itseinho. Ori oli juuri surmannut oman äitinsä, emän, joka oli huolehtinut siitä koko sen elämän ajan ja jota se oli syvästi rakastanut – ja nyt rakas emä oli kuollut, kuollut, kuollut sen kavioiden kautta. Paniikissa ja sekopäisenä omasta hirmuteostaan Basil palasi takaisin siskojensa luo ja pakotti ne seisaalleen, hoputti liikkeelle nurinasta ja vaikerruksesta huolimatta ja piilotti varsat suojaan metsän siimekseen, käski niitä olemaan vaiti äidistään sekä veljestään ja löytämään vasta varsoneen sijaisemon, joka pitäisi niistä huolta ja ruokkisi niitä kunnes Arbasil palaisi takaisin – ja niinhän se palasikin, mutta siskot eivät enää halunneet tuntea veljeään vaikka tunnistivat tämän vuosienkin jälkeen. Arbasil pakeni kauas, kauas rodworien maiden rajoille itkien hiljaa kuollutta äitiään ja hylättyjä siskojaan ja lysähti lopulta hikisenä ja rättiväsyneenä metsän puiden siimekseen, ja unissaan se haaveili päivästä, jolloin se taas näkisi puolisiskonsa ja ne lentäisivät yhdessä taivaan sineen ja Arbasilin synnit emää kohtaan annettaisiin anteeksi. Tätä päivää ei koskaan tullut, ja emästä tai siskoista puhuminen on edelleenkin Arbasilille hyvin, hyvin arka paikka.

Vieraili
Vierailija


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa