Let's dance.

(vapaa liittymine, miel vain yksi immeinen)

Yön pimeydessä tuuli kahisutti aron kuivaa heinikkoa, piiskasi sen toisinaan lakoon. Taivaalla purjehti kenties joku yksinäinen pieni hattaras, muuten se oli kokonaan pilvetön. Kuu ja tähdet katselivat maan pinnalle ikiaikaisista paikoistaan. Niiden mittakaavassa yö oli silmänräpäys, pelkkä hiljainen henkäys kaiken kiertokulussa. Mitään erikoista ei niille ikinä tapahtunut. Ei, niille ei ollut erikoista mikään mitä siivekkäät hevoset Loraniassa tekivät, niille hevosten toimet olivat vain kärpästen surinaa. Vaan eivät Evorille. Pian toinenkin asia rikkoi aron rauhan. Lentävä hevonen, jonka suuret, vihreävalkoiset siivet piiskasivat ilmaa, se lensi kilpaa tuulen kanssa tai sitten sen kanssa - sitä kun ei tiennyt. Pian heinää piiskasi lakoon sen suurten siipien ilmavirta kun kaunis ori laskeutui heinikkoon, joka pietti kokonaan sen jalat, niiden vihreät raidat. Evor joutui jonkin verran taistelemaan tuulen kanssa taitellessaan siipiaan kyljilleen, tuuli koetti vimmoissaan repiä ne auki ja viskata oria jonnekin, pois häiritsemästä yön rauhaisuutta. Mutta siihen ei tuo valkea hevonen suosutnut vaan itsepintaisesti laskosti sulkaiset siipensä kyljilleen. Vasta sitten se katseli ympärilleen. Arolla pitäisi huomata kaikki helposti vaan voisi sinne naamioituakin. Evor tosin ei voisi. Se näytti heikosti hohtavalta kun kuun säteet osuivat sen karvaan. Ei, ei sen värinen kykenisi ikinä keltaiseen heinikkoon piiloutumaan.

Toisin oli Tuhkan laita. Se oli oranssivalkoiraidallinen, oranssi tosin oli hieman kirkkaanpi kuin mitä heinikko oli, itseasiassa varsin aljon kirkkaanpi, mutta raidat auttoivat asiaa. Jos tamma olisi ryöminyt mahallaan ruohon seassa, sitä ei olisi nähnyt muutakuin heinien liikkeestä. Oikeastaan tamma ei kiinnittänyt huomiota siihen näkyikö vaiko eikö näkynyt, sehän ei tammalle merkinnyt mitään. Itseasiassa voisi luulla, ettei se edes kiinnittänyt mitään huomiota ymäristöönsä, tuskinpa se tiesi edes että oli arolla. Tamma askelsi eteenpäin kasvoillaa sulkeutunut ilme. Heinät kahisivat vienosti tamman jalkojen osuessa niihin, mutta sitä tuskin kuului, kun arolla pauhasi tuuli joka heitteli tamman harjaa eestaas. Tosin itse harjaa sen oli vaikea saada tekemään mitään, niin järkkymättömän tönkkö se oli, sillä olihan sen vaikea tehdä mitään, kun oli selainen kynitty. Äkkiä tamma pysähtyi ja katsoi pientä sirppiä joka näkyi taivaalla. Vasta nyt se taisi tajuta olevansa arolla. Tai sitten se vain katsoi kuuhun, ei tamman ilmeestä voinut päätellä mitään. Sama veistoksellinen, välinpitämätön ja muuttumattoman surumielinen ilme niillä lepäsi ja tuskin koskaan niiltä poistui. Tällä kertaa kun tamma lähti käveemään sen askelet olivat aavistuksen korkeanpia. Se ei välttämättä ollut mikään ihme edelliseen laahustukseen nähden. Eikä tiikeriraitainen tamma aavistanut että suuri ja mahtava neuvonantajakin oli lähtenyt yölisille retkille.

Evor väräytti korvaansa kuullessaan kahinaa, käänsi ne eteenpäin ja katsoi kohti rahinan lähdettä. Valko-oranssi tamma. Sulkainen. Chadra. Evor nyökäytti päätään itsekseen. Hyvä, oria ei kiinnostanut nahistelu. Ei tänä yönä. Eikä yleensä muutenkaan noin yleisesti ottaen että ei siinä mitään.
"Päivää. Tai yötä."
Vihreäharjainen lausui kohteliaasti, katsomatta kuitenkaan silmiin. Vieraan tavasta käyttäytyä saattoi jo päätellä ettei tuo välttämättä haluaisi seuraa eikä pitäisi siitä että vieraat heti möllöttäisivät päin naamaa. Ori nyökkäsi vielä poissaolevasti perään. Pikainen silmäys antoi Evorille paremman kuvan vieraasta. Seepraraidallinen, surumielinen. Orin korvat kääntyivät takakenoon ja tuo kallisti hienoisesti päätään katsoen hieman tamman ohi - tahallaan tai vahingossa, mistä tiesi. Joskus Evor kun ei välttämättä ollut ihan läsnä.
"Minkä on neidin nimi ?"

Tuhka tallusteli rauhallisesti lähemmäs edessä seisovaa Evoria kohti. vasta kun se oli muutaman kymmenen metrin päässä vihreäkuvioisesta, se kuuli orin äänen. Ja pysähtyi. Tamma nosti katseensa, joka oli puoliksi piilossa tuuhean otsaharjan alla, Evoriin. Tutkiskeleva, surumielinen katse mittaili oria kiireestä kantapäähän. Kun Tuhka oli täysin varma keskustelukumppanistaan, se nosti hivenen päätään ja suvaitsi vastata.
"Yötä teillekin."
Lyhyt, etäinen ja hyvin huolitellun kohtelias vastaus. Oranssien silmien katse seilaili jossainpäin orin kasvoja. Tamma väisti orin katsetta, vaikkei vihreäharjainen ori edes katsonutkaan Tuhkaan. Sitä ei hautalintu voinut tietää, eihän se uskaltanut katsoakaan toista silmiin. Oranssiraidallinen tamma pysähtyi viimein. Viitisen metriä oli kahden hevosen välissä ja Tuhka kohensi aavistuksen ryhtiään ja kohotti päätään. Ei se mikään itsesäälissään kieriskelevä angstaaja ollut, ei. Vain turtunut kaikkeen. Kaikkiin tunteisiin, sanoihin katseisiin. Lähes tyhjä ulkokuori vain tapasi tepastella jossain chadrojen alueilla, ja kun tamma taas heräsi horroksestaan, saattoi se olla ties missä.
"Hautalintu. Entä, jos saanen udella, mikä onkaan teidän ?"
tamma vastasi hiljaisella, etäisellä äänellä. Kuulikohan tuo sitä ollenkaan ? Tuuli oli yllättävän kova, ja saattaisi arvaamatta napata viattomat sanat mukaansa ja kuljettaa ties minne, vääriin korviin. Kuuli ori tai ei, oli tamma kysymyksen kysynyt ja jäi odottamaan vastausta otsaharja toisen silmän päällä ja katse harhaillen pitkin yöllistä maisemaa.

Evor käänteli korviaan hiljakseen, katse hieman poissaolevana ja lasittuneena. Valveunia. Hautalintu. Ori ei kysellyt mitään nimestä mutta ajatuksissaan kuitenkin ihmetteli, kuka antaa viehkolle tammalle nimeksi Hautalintu. Sekopäistä.
"Evor Nopsasulka. Sanokaa Evor vain."
Tuo lausahti ja tavoitteli jotakin rauhoittavaa hymyntapaista. Hautalintu näytti niin... jännittyneeltä ? Ori ei osannut määritellä sitä kunnolla, toinen näytti lähinnä tunteiden sekamelskalta, josta kukaan ei ottanut selvää. Evorin hymy lopahti ja tuon silmiin ilmestyi hivenen surumielinen ilme. Ei orilla ollut ikinä ollut traagista lapsuutta tai mitään, mutta tuota suretti nähdä muiden, lähinnä omien laumalaistensa kärsivän. Eikä Hautalintua olisi voinut ainakaan onnelliseksi sanoa, vaikka olisikin ollut huono lukemaan muiden ilmeitä ja eleitä. Ja Evorille moista sentään oli jopa opetettu jonkin verran, vaikka tuo olikin luonnostaan hyvä lukemaan muita. Sen sijaan sosiaalisia taitoja oli pitänyt opetella, ori kun halusi aina mieluummin vetäytyä omiin oloihinsa.

Hautalintu käänsi hieman kummastuneen katseensa oria kohti otsatukka toisen oranssin silmän päällä. Pää oli korkealla, ja tamma näytti hivenen jännittyneeltä. Itse asiassa pystyi sitä olemaan paljon jännittyneempikin. Tamman jännittyneisyys oli vain sitä, mikä kaikilla varmaankin on vieraiden seurassa. Tuhka nyökkäsi kohteliaasti orin sanoille sen kertoessa nimensä, ja vaikka ele näyttikin ystävälliseltä, oli tamman sisällä iso kylmä jääpalikka, joka ei ottanut sulaakseen edes orin hymylle. Tamma siirsi takapäätään ja katsoi taivaanrantaan, jossa häämötti osa sademetsää. etsä oli kaukana, siitä piirtyi vain pienet puut öistä taivasta vasten ja puiden yläpuolella kimmelsi tähtien pitkä rivitanssi helmeillen taivaanrannan toisesta päästä toiseen. tamma käänsi jälleen katseensa vihreäraidalliseen oriin. Miettien mitä voisi sanoa, se aukaisi suunsa.
"Mitenkä laumamme asiat ovat. Tietenkin, jos se ei minulle kuulu, teillä on tietenkin syynne vaieta. En pane pahakseni, vaikka niin tekisittekin."
Väritön ääni kuului tamman suusta, ja ehkä tuo itsekin ihmetteli aina välillä, miksei se onnistunut puhumaan millään muulla äänellä. Yksinäinen tamma sulkeutuneena kuorensa sisään. Ah, kuinka surullista.

Evorin ilme synkistyi ja tuo irvisti tuskastuneena. Ah, synkkiä aikoja, synkkiä aikoja, teki orin mieli vastata. Mutta tuo oli hieman paremmin perillä lauman asioista ja katsoi velvollisuukdekseen vastata rehellisesti ja kiertelemättä.
"Eivät erinomaisella joskaan eivät myöskään surkealla tolalla. Sodan uhkahan leijuu koko ajan yllämme mutta tietääkseni Rilos sen puoleen kuin Jaguarkaan eivät ole tehneet avoimia toimia toisiaan vastaan. Sotilaita tietysti kootaan mahdollista sotaa varten."
Evor puhui vakavalla, lähes kireällä sävyllä. Se ei pitänyt tälläisitä asioista, etenkään rauhallisissa paikoissa, vaikka tokihan tuon velvollisuus oli ajatella moistakin. Mutta nyt, rauhallisena ja kauniina yönä halusi ori heittää kaikki murheet kerrankin mielestään.
"Mutta en mielelläni puhuisi näistä asioista nyt. Huolta ja murhetta on riitämiin ilman että sitä ehdoin tahdoin kutsumme tälläiseenkin rauhalliseen paikkaan."
Evor ravisti päätään hiljakseen ja katsoi Hautalintua hetken ajan suoraan silmiin, kuin koettaen porautua niiden läpi katsomaan millainen tamma oli sisältäpäin. Ei ori jaksanut uskoa kenenkään voivan olla täysin turtunut kaikelle.

Tuhka huomasi Evorin ilmeen synkistyvän kertaheitolla. Ei siis ainakaan mitään ruusunpunaisia unelmia chadroilla ollut tiedossa. Se tiesi toki että sota olisi väistämätön. Se tiesi että rodworit eivät tyytyisi vain siihen mitä olivat saaneet. Parempiin alueisiin. Ja se tiesi, että chadroillakin oli kapinamieltä. Vanhat ja paremmat alueet takaisin, tuntui olevan muutaman iskulause. Se kuunteli hiljaa orin selostusta tämänhetkisestä tilanteesta. Vai sotilaita ? Sehän oli mielenkiintoista, tätä tamma ei ollut tiennytkään. ei se mikään juoruileva elämätön akka ollut, oli vain hyvä olla perillä kaikenlaisesta.
Tuntui kuin yön rauhallinen hiljaisuus ja leppeä tuuli olisi muuttunut heti kun hevoset olivat puhuneet sodasta. Kireä hiljaisuus, kuin ympäristökin koittaisi kuulla kaikki tiedonmuruset siitä, milloin sota syttyisi. Tamman mieli huokaisi hiljaa ja syvään.
"Olette oikeassa, pitäkäämme tämänlaiset kauniit alueet edes vähän aikaa irti sellaisista asioista."
tamma tokaisi ja vilkaisi päätään ravistelevaa Evoria. Yllätyksenä tuli orin yhtäkkinen suora katse, joka melkein lävisti tamman hetkeksi. Tuhka veti päänsä vaistomaisesti vinoon kuin Evor olisi huitaissut sitä kaviollaan. Silmissä välähti hetken aikaa ahdistunut ja syytetynoloinen katse, kunnes se sammui. Hautalintu jäi katsomaan oria silmiin. Jos tuo kerran halusi tietää, se sai luvan tietää.

Evor värähti ja käänsi katseensa kuuhun. Otsaharja valahti vihreiden kaivantojen päälle kätkien orin ilmeen näkyvistä. Silmät paljastivat tuon mielialoja eniten, ne olivat kuin peilit josta oikein katsomalla saattoi lukea lähes mitä vain, ellei eksynyt niiden pohjattomiin hetteiköihin ja monimutkaisiin sokkeloihin. Niin, Evoria oli hankala lukea muutenkaan. Ori huokaisi hiljaa ja koetti saada itseään kuriin. Tuntui kuin vatsaan olisi tiputettu raskas möykky joka aikoi asettua sinne asumaan. Tuo tunne oli viime aikoina vaivannut Evoria aivan liian usein, eikä se pitänyt moisesta. Tuo halusi eroon möykystä. Kysymys oli vain siinä miten. Ori kun ei tiennyt edes mistä se johtui, vaikea oli siis tietää myöskään miten sen saisi pois.
"Kävelisimmekö hieman ? Tuuli on melko kylmä."
Evor käänsi katseensa takaisin maahan, katsellen Hautalinnun ohitse jonnekin kaukaisuuteen. Ei mihinkään paikkaan jonka joku kykeni näkemään, tuntui kuin tuon katse olisi suuntautunut jonnekin ajan ja paikan tuolle puolelle jonne kukaan ei voisi sitä seurata. Ei ori itsekään. Jälleen lyhyt huokaus. Tästä tunteesta olisi päästävä eroon.

Kylmä, paniikinomainen kouraisu hellitti tamman aivoissa kun Evor käänsi päänsä pois. Tamma hengitti ulos värisevästi ja laski päätään. tamman aivoissa pieni ääni kehotti pelkäämään ja kunnioittamaan oria, mutta toinen ääni sanoi, etteipä tässä mitään. Kolmas ääni lauloi jotain laulua, jonka kulusta tamma ei saanut mitään selvää, ja neljännen turinat olivat pelkästään epämääräisiä.
Tamma karisti mielestään moiset äänet ja katsoi Evoriin. Tuo huomasi orin katselevan jonnekin muualle, ja kokosi mielessään itsensä. Miksi se oli yhtäkkiä noin sävähtänyt ? Tuhka laski päätään alemmas ja antoi tuulen heittää tuon otsaharjan pois silmiltä. Jälleen tamma kohotti katseensa, ei tällä kertaa Evoriin, vaan ylemmäs. Se katsoi tummaa, tähtien kirjomaa taivasta, ja toivoi, että siellä olisi jotain, mitä katsella. Lintuja ? Ne nukkuivat. Pilviä ? Ikävä kyllä oli pilvetön yö. Noita-akaa lentämässä luudallaan ? Ei sitäkään, ikävä kyllä. Tamma laski katseensa vihreään oriin.
"Se käy."
tamma vastasi varsin lyhyesti, nosti päänsä jälleen ylös ja vilkaisi oriin. Se kuitenkin katsoi nopeasti pois. Ja kuuli pienen, lähes huomaamattoman huokauksen. Aiheuttiko tamma sen ? Oliko ori kyllästynyt tuon seuraan ? Miksi Tuhka ei osannut mitään ? Puhua ? Välittää ? Tehdä yhtään mitään. Tamma otti muutaman askeleen eteenpäin ja katsahti takana olevaan Evoriin.

Miksi.

Evor hymyili hienoisesti kääntyessään Tuhkan perään ja loikatessaan pitkillä jaloillaan pari askelta saadakseen tamman kiinni. Kaikkea piiskaava tuuli yritti jälleen väkivalloin repiä orin siivet auki saadakseen sen lennätettyä pois, kuin raivostuneena siitä, että tuo oli puhunut ikäviä asioita. Evorin askeleet olivat lyhyehköjä, eivät pitkiä, matkaavoittavia ja rentoja kuten yleensä. Mikä tässä nyt mättäsi ? Oria jännitti, jostain syystä, syystä jota tuo ei itse tiennyt. Pitäisi kyllä tietää.
"Jos sopii kysyä, miksi nimenne on Hautalintu ? En voi kuvitella kuka antaisi kauniille tammalle niin synkän nimen."
Evor sanoi, vain saadakseen aikaan keskutelua.
"Vaikka asiahan ei minulle kuulu."
Tuo lisäsi hieman anteeksipyytävästi. Miksi piti olla joskus sellainen törppö ? Ei se ollut Evorin tapaista olla törppö mutta jostakin syystä tuo ei nyt vain hallinnut tilannetta. Pieni ääni takaraivossa kiljui, että orin pitäisi saada asiat taas hallintaansa ja nopeasti sittenkin. Se toinen taas huusi että antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ne äänet olivat suurin piirtein yhtä vahvat eikä ori tiennyt kumpaa uskoa. Vai kumpaakin yhtä aikaa ?

Miksi kaiken piti olla niin hankalaa sinä yönä.

Hautalintu käänsi katsettaan Evoria kohti, joka lähti muutamalla lennokkaalla askelella kohti parin metrin päähän ehtinyttä tammaa. Tuhkan kasvoilla kävi nopea, hädin tuskin näkyvä hmynpoikanen, mutta Tuhka käänsi nopeasti päänsä, ja sulki silmänsä hetkeksi. Kuinka se nyt noin ? Mitä tuo ori oli tehnyt ansaitakseen hymyn ? Sitä ei Tuhka tiennyt, eikä osannut selittää. Hymy oli karannut salakavalastija vaivihkaa, ja nyt kun se oli jo päässyt irti, mitä tamma sille enää mitään mahtoi. Oranssiraidallinen astahti eteenpäin ja katsoi Evoriin. Tamman teki mieli kääntää katseensa pois, mutta se piti katseensa orin vihreissä simissä. Mikä niissä oli. Äsken ne olivat lävistäneet tamman, nyt ne näyttivät niin... Ei Tuhka tiennyt. Miksi edes piti ?
Joku orissa kuitenkin sai tamman vastaamaan kysymykseen, jonka olisi mieluummin sivuuttanut.
"Emäni oli varsin erikoinen tapaus. Tai, ehkei oikeastaan. Lojaali vain laumalle."
tamma vastasi kääntäen oranssien silmiensä kuristuneen katseen eteenpäin.
"En nähkääs ole kokonaan chadra-"
tamma vaikeni taas. Oliko viisasta paljastaa tätä henkilölle, joka voisi kerota sen toiselle henkilölle, jolla oli valta toimittaa ensimmäisen asteen rangaistus ? Repiä tammalta sen siivet irti ja karkoittaa
"Isäni on hylkiö. rodwor-hylkiö."
tamma sanoi, kääntäen hivenen uhmakkaan katseensa Evoriin. Siinä se tuli. Se oli totuus, ja mikä sitä kieltämään ?
"Emäni rasikattiin. Hän vihasi minua. Hän teki kaikkensa tehdäkseen elämästäni samanlaista helvettiä, kuin hänenkin oli ollut. Lojaalin suvun pieni iltatähti, joka yhtäkkiä kantoi hylkiö-rodworin varsaa. Mitenköhän siinäkin sitten suku reagoi ? "
tamma vaikeni, äänen hiipuessa pienemmäksi ja pienemmäksi.
"Tällä hetkellä vain, kaiki he ovat kuolleet."
Tamma vaikeni, ja pysähtyi. Se ei kohottanut katsettaan Evoriin, ei sanonut sanaakaan. Odotti vain tuomiota, jonka tuo langettaisi. Se voisi olla orin hyväksymättömyys. Tuon lähteminen. Siipien repiminen irti. Ei tammalla ollut mitään, minkä vuoksi se voisi taistella eteenpäin, yrittää saada ne uskomaan, ettei se ollut...
Tappanut sukuaan. Tuostahan, suvun häpeäpilkusta, mustasta lampaasta se johtui. ketään ei enää ollut jäljellä.

Evor kuunteli sanaakaan sanomatta, kävellen, toinen korva käännettynä Hautalintuun päin. Hieman ori yllättyi mutta ei juurikaan tamman oudosta tai oikeastaan vähemmän oudosta perimästä. Kyllä tuo tiesi että chadroissa juoksenteli rodinpuolikkaita, mutta yleensä ne olivat olleet lojaaleja laumalle. Olihan Evor itsekin neljäosarodwor. Hautalinnun pysähtyessä ori otti vielä pari askelta mutta pysähtyi sitten. Tuo käännähti etujaloillaan ja astui pari askelta Hautalintua kohti ja katsoi tammaa jälleen silmiin.
"Älkää te sitä surko."
Evor lausahti hiljaa.
"Ei se teidän syynne ole."
Ori jatkoi vielä. Jokin sai tuon kurottamaan kaulaansa ja koskettamaan varovaisesti, lohduttavasti tamman kaulaa. Se oli hädin tuskin hipaisu eikä Evor tiennyt mikä sai tuon tekemään moisen tungettelevan asian. Ori veti päänsä pois ja käänsi korvansa taaksepäin lähes kauhistuneena. Miksi sen piti tehdä moisia asioita ? Miksi ? Tuo henkäisi kauhistuneena - joskaan sitä tuskin äänesä kuuli - ja käänsi selkänsä Hautalinnulle. Evor laski päätänsä ryntäiden tasalle ja tiukensi siipiään vasten vartaloaan lähes häpeissään. Häpeissään ja kauhistuneena.

Tamma katsoi oriin syytetyllä katseellaan hieman alta kulmain. Vaikka se tiesi, että oli muitakin, joilla saattoi olla vielä enemmän rodwor tai hylkiö verta suvussaan, se tiesi sen. Mutta jotenkin Tuhkasta tuntui että juuri se oli se erityisen likaverinen, kaukana chadrasta.
Ei tamma ollut koskaan ennen tuntenut häpeää suvustaan. se oli kyllä vihannut sukuaan, muttei hävennyt. Varsinkaan isäänsä. Nyt se olisi melkein voinut vajota maan alle. Äkkiä Tuhka katsoi taas Evoriin, joka seisoi nyt nokitusten tamman kanssa. Jokin siinä sai tamman melkein räväyttämään silmänsä pesuvadin kokoisiksi, sisuselimet muuttumaan sulaksi vahaksi ja valumaan jalkoihin. Tamma seisoi kivettyneenä paikallaan, tunsi tuulen takanaan, ja näki orin edessään. Ääni. Miten ääni saattoikin olla niin hiljainen ja lohdullinen. Hautalintu olisi nyökännyt, jos olisi kyennyt.
Kosketus. Nyt tamman sisuselimet saivat sähköiskun ja alkoivat tanssia ripaskaa edestakaisin päästä kintereihin. Tamma ei kuitenkaan kavahtanut, ei säpsähtänyt. Seisoi paikallaan ja katsoi Evoria. Ymmällään.
Miksi ? Mitä ? Tamma ei tajunnut mitään. Se ei tajunnut mitään, ja samalla kaiken. Miten kaikki saattoi samalla olla niin hämyistä, sumuista ja epäselvää ja samalla piirtyä verkkokalvoille niin selkeästi. Miten saattoikin huomata kaikki ne yksityiskohdat, samaan aikaan ja niin tarkkaan ?
Tuhka ei enää tiennyt miten päin seistä, missä sen pää oli, mitä se teki. Kontrolli oli täysin jossain muualla.
Tamman korvat kääntyivät höröön. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun oli tapattanut sukunsa. Nyt ne olivat aidosti hörössä, eivät vain etukenossa.
Mutta tamma ei tiennyt ollenkaan mitä tehdä. Korvatkin tekivät mitä sattuu, mutta kuitenkin se tuntui oikealta. Tammaa huoletti se, mitä Evor ajattelisi, jos se nyt tekisi jotain, olihan ori vetäytynyt heti taaksepäin. Kysyvä katse eksyi tamman silmistä orin suuntaan, joka näytti kerrassaan kauhistuneelta. Tamman sisällä oli pyörremyrsky, aivotkin lähteneet viettämään railakkaa juhlaa pernan kanssa. Tamma oli täysin ymmällään, Evorin jännittynyt, sulkeutuva olemus ei auttanut enempää. Sitten viesti iski tajuntaan jostain, selkeänä kuitenkin.
Tuhka astui eteenpäin. Varovainen askel, kuin maa voisi kohta tippua, jos sille varaisi liikaa painoa.
Tamma ojensi kaulaansa, kosketti orin kaulaa, varovasti, varkain, mutta turpa vetäytyi pois. Hitaasti, ikuisuudelta tuntuvana aikana, tamma laski päänsä orin kaulalle ja henkäisi syvään. Mitköhän Evor ajatteli ?

Evor värähti tuntiessaan Hautalinnun turvan hipaisun, muttei suinkaan inhosta, vaan jännittyineisyydestä. Orin jokainen lihas oli kivettynyt, jos siihen olisi kopauttanut vasaralla, olisi koko komeus särkynyt ryms vain maahan. Mutta kaikeksi onneksi oli tamman turpa pehmeä ja sen kosketus silkka hipaisu. Evor olisi voinut lötkähtää yllätyksestä kun Hautalintu laski päänsä tuon kaulalle. Mutta ei niin onneksi käynyt. Ori ei ensin uskaltanut liikahtaakaan vaan koetti saada lihaksensa ensin tottelemaan. Hitaasti, syvään huokaisten tuo käänsi päätään ja kosketti turvallaan Hautalinnun lapaa ja jätti päänsä siihen asentoon. Tuon sisuskalut olivat solmussa, mikä ei sinällään taatusti ollut hyvä juttu mutta ori itse ei moista ajatellut. Raskas möykky oli ainakin hetkiseksi kadonnut, varastetussa hetkessä. Neiti Aika ei olisi tyytyväinen huomatessaan Evorin ja Hautalinnun varastaessa siltä kahdenkeskisen hetken, mutta oria se ei tällä hetkellä huolettanut. Kunhan muita ei osuisi paikalle pilaamaan yön taikaa. Evorin aivot, joista ori itse eti tällä hetkellä tiennyt mitään, ajattelivat oliko yössä itsessäänkin ollut jotakin outoa. Evor ei ikinä ollut välittänyt kenestäkään niin kuin se nyt välitti Hautalinnusta.

Tamma sulki silmänsä. Mitenköhän tässä oli näin käynyt ? Tamma oli ihmetellyt samaa asiaa varmasti viiteen kertaan pääsään, eikä se siltikään keksinyt tähän mahdottomaan arvoitukseen ratkaisua. Tamma ei kuitenkaan pitänyt mitään tänä yönä tekemäänsä virheenä. Päin vastoin. Tuntui siltä kuin kaikki olisi alkanut muuttua, muuttua paremmaksi. Hyväksi.
Ja tämä tunne oli liiankin tuttu. Väkisin tamman mieleen kimmahti hetkeksi se eräs hevonen, jonka kanssa se oli uskonut voivansa parantaa kaikki haavat ja arvet. Oliko tämä vain kohtalon ivaa, ilkeä muistutus siitä, mitä tamma oli tehnyt ?
Tuhka hengitti syvään orin tuoksua ja upotti kaulansa Evorin villisti pystyssä olevaan harjaan. Tamma sulki silmänsä, eikä tuntenut mitään muuta kuin vihreän rauhallisen kosketuksen lavallaan. Toisinkuin orilla, tamman sisällä tuntui siltä, kuin villit juhlat olisivat rauhoittuneet ja elimet käyneet kiltisti lepäämään oikeille pakoilleen. Koko tamman olemus tuntui enemmän oikealta. Hautalinnulta. Tamma tunsi olevansa kokonainen orin seurassa. Ja vaikka kaksikko oli tuntenut vasta muutaman kymmenisen minuuttia, tamma tiesi sisimmässään, toivoi, uskoi, ettei tämä ihan nopeasti loppuisi.

Evor huokaisi. Kuin kymmenen päivää olisi mahdutettu kymmeneen minuuttiin. Tai ei tuo tiennyt kauanko oli kulunut siitä kun ori ensi kerran oli nähnyt Hautalinnun. Ehkä kolme tuntia, ehkä tunti, ehkä kolme päivää, viikkoa, kuukautta, vuotta. Ei ajallakaan tuntunut enää olemaan merkitystä. Tuo huokaisi, ja käänsi päänsä hitaasti. Eivät hevoset tässä ikuisuuksiakaan voisi seistä. Evor lähti kävelemään oitkin askelin eteenpäin, hipaisten kiusaten Hautalinnun turpaa siivellään. Korvat lupsuttivat hitaasti sivuilla, ori ei jaksanut niitä pitää kurissa. Villit juhlat sisuskaluissa olivat hieman rauhoittuneet mutta eivät kokonaan. Jotkin elimet viettivät edelleen railakkaita bailuja, jotkut taas olivat madelleet jo omille paikoilleen. Mutta eivät nekään aivan vielä olleet asettuneet vaan liikahtelivat vielä, tanssien askeleen sinne tai tänne. Evorin askellus oli pitkää ja rentoa, koko tuon valkoinen olemus oli rentona, pää matalalla ja siivet laskostettuina. Orin piti ajatella. Pitikö mennä rakastumaan, soimasi ääni sen päässä. Vai oliko se rakkautta ? Vai pelkkää lämmintä tunnetta ? Enemmän kuin ystävyyttä se oli, se oli selvää, mutta tuo ei vielä tiennyt oliko se rakkautta. Vaikka se toinen ääni kiljui orin tehneen oikein. Kaikki oli niin hankalaa.

Hautalinnun silmät avautuivat ja se nosti päänsä orin kaulalta päästäen toisen poispäin, kävelemään. Chadra tunsi turvallaan piene, viattoman hipaisun orin vihertävistä, pehmeistä sulista. Tamman katse eksyi maahan. Tuon sisimmässä kävi pieni, surullinen tunne, ei siksi että Evor oli lähtenyt hieman kauemmas, vaan siksi, ettei tamma enää kyennyt ohjaamaan itseään. Minne oli kadonnut se Hautalintu, joka ei päästänyt ketään lähelle, jonka mieli harhaili aina toisessa maailmassa ? Kuinka Evor oli kyennyt saamaan sen mielen kiinni, kesytettyä ? Eikä Hautalintu edes tiennyt oliko toinen saanut sen. Se ei tiennyt, seistäkö päällään vai jaloillaan. Kaikista mieluiten tamma olisi tahtonut lähteä juoksemaan karkuun, sulkeutua taas sen muurin taakse, mutta silti se oli se asia, jota tamma vähiten tahtoi.
Oranssiraidallinen lähti kävelemään orin perään kevyein askelin. Sen se ainakin oli päättänyt ettei lähtisi paikalta ennenkuin saisi selville, mitä nyt oliko tämä jotain hallusinaatiota tamman päästä vai mitä. Ja mistä tämä johtui ? Oliko komea neuvonantaja vain jostain kohtalon oikusta tehnyt jonkun taikatempun, oliko tamma menettämässä järkeään ? Vai oliko tämä totta, oliko tamma oikeasti rakastunut ? Oliko tämä edes rakkautta ?
Hautalintu käveli reippaastietenevän Evorin kiinni ja yritti hakea toisen katsetta, kuin siitä saisi jonkin selvyyden tähän kaikkeen. tosin, ei tamma olettanut että toinen tietäisi asiaa itsekään ja sanoisi, no, nyt me sitten rakastamme toisiamme, voi ei. Selvittelyyn menisi kauemmin. PIeni ääni toisti tamman aivoissa edelleen samaa:
Ei tämä nyt ainakaan sattumaa ole. Eihän ? Onko ? En minä tiedä. Mitään.

Evorin silmät olivat piilossa otsatukan takana ja muutenkin tuo väisteli Hautalinnun katsetta. Tuo tunsi, että sen silmistä voisi lukea kaiken, kaikki ne miljoonat tunteet ja ajatukset jotka olivat ottaneet valkean mielen valtaansa. Luultavasti tamma vain nauraisi jos ori sanoisi jotain typerää. Niin kuin se varmasti sanoisi tässä tilanteessa. Suusta tipahtaisi suuri sinipilkullinen nöyhtäsammakko joka sanoisi kroaks ja loikkisi sitten pois. Ja sepäs olisikin sitten viehättävää. Evor meinasi jo avata suunsa ja päästää kaiken purkautumaan, koko suuren sammakkolauman mutta ääni päässä kiljui ettei sovi puhua. Ori päätti uskoa sitä helpottuneena. Vaikka suolet olivatkin menneet tanssinsa hurmassa solmuun vatsalaukun kanssa, valkean vatsassa tuntui suhteellisen raskas möykky. Taasen. Miksi ? Siksikö että Hautalintu oli siinä ? Ehkä. Mitäs Evor meni suin päin rakastumaan. Oma vikansa. Ehkä juuri siksi möykky hillui siellä, siksi että tamma oli lähellä. Mutta toisaalta se aiheutti orissa tunteen, että tähän se kuului. Hautalinnun vierelle. Ottaa tästäkin nyt selvää.
Evor kohotti päätään ja vilkaisi nopeasti tammaan. Orin teki mieli kiilata Hautalinnun eteen, katsoa silmiin, tiukasti, ja kysyä mitä tämä tarkoitti. Tai jotain. Muttei tuo todellakaan viitsinyt, ties mitä toinen siitä olisi ajatellut. Että ori oli barbaari, moukkamainen, huonokäytöksinen hölmö. Hölmö tuo saattoi kyllä olla muttei mitään muista. Ainakaan tahallaan. Tai eihän Evor hölmökään ollut tahallaan, vahingossa kylläkin.

Hautalintu ei halunnut olla näin heikko. Näin tietämätön. Miksei se enää kyennyt kontrolloimaan itseään ja tekemisiään ? Miksi kaikki vastaukset olisivat lentäneet taivaan tuuliin. Tamma puhalsi hiljaa ilmaa ulos keuhkoistaan ja katsoi sinertävänmustalle taivaalle. Mitsä ihmettä tamma voisi tehdä ? Miksi sen oli pitänyt edes tulla arolle ? Miksei tamma tiennyt mitä tehdä ? Mutta mitä sen elämä olisi jos tamma ei olisi tulut tänne ? Se olisi harhaillut jonnekin, tajunnut missä on, tavannut ehkä jonkun ja lähtenyt paikalta. Kuinkakohan kauan tamma oli elänyt näin merkityksettömästi, ei chadrakaan sitä tiennyt. Kuitenkin, Evorin läsnäolo tuntui siltä, että tähän tamma kuului, tässä sen pitikin olla, sen elämällä oli taas jokin sisältö. Mutta... Tällä tahdilla tamma menettäisi sen sisällön, Evorin. Tuhka pysähtyi ja laski päätään. Se suuntasi kysyvän katseensa oriiseen, odotti että toinenkin pysähtyisi. Tamma katsahti alas, ja aukaisi suunsa.
"Onko tämä oikein ?"
tamma nosti katseensa. Ristiriitainen katse eksyi Evorin suuntaan.
"Ehkä on, ehkä ei, mutten ymmärrä enää mistään mitään."
Tamma haki epätoivoisesti orin katsetta.
"Etkä varmaan sinäkään. Eikä se ole heikkous."
Tamma aski katseensa. Jotain piti tehdä. Ja nyt se oli tehty. Ehkä se oli kohtalokas virhe, ehkä se sysäsi asian eteen sen verran, että se etenisi omalla painollaan tästedes.

"En tiedä. Mitään enää."
Ori huokaisi hiljaa. Nyt olisi kunnon tuumaustauon paikka. Evor astui eteenpäin, hamusi hellästi hetken Hautalinnun kaulaa, levitti suuret siipensä ja ponkaisi taivaalle.
"Näkemiin, Hautalintu. Nähkäämme vielä joskus."
Tuo sanoi ennen kuin piiskasi ilmaa siivillään ja otti suunnan jonnekin - mihin, sitä Evor ei itsekään tiennyt.

/ tulipas lyhyt, eli evo poistuu, kiitosta pelistä (: /

Tamma hymähti onnellisena. Jostain, mistä se ei itsekään tiennyt. Oikeastaan näin oli paras. Tamma hymyili pienen hetken Evorille, joka oli tuonut edes hetkeksi tamman elämään jotain itua. Sitten se peruutti pari askelta kun neuvonantaja ponkaisi taivaalle, ja katosi kohta horisonttiin.
"Joskus."
tamma vastasi, vaikkakin oli liian myöhäistä. Ensimmäisen kerran yksin ollessaan, tamma hymyili hienoisesti, vaikkakin pää ja järki olivatkin jäässä. Tamma levitti siipensä, nousi ilmaan ja lähti puskaisen tuulen vietäväksi.

Hautalintu poistuu.
//Muodollisesti, kiitos itsellesi.//