Mistake

Vihreä charda lepatteli sulavasti liaanien ja puiden lomassa, väistellen taidokkaasti - silti lähes huomaamattomasti - eteensä osuvia roikkuvia kasvinosia. Thodorin olo oli väsynyt, väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Sen tunteet Heraan olivat ristiriitaisia, mutta samalla niin voimakkaita että ne tuntuivat vievän järjen. Mikään ei ollut mennyt niinkuin piti. Ori oli vihdoin uskaltautunut paljastamaan tunteensa, ja mitä Thodor olikaan saanut rodittarelta vastalahjaksi? Hämmennystä ja epätietoisuutta - ehkäpä jopa sääliä. Sääliä siitä, että sotakapteeni oli luullut Herankin tunteet yhtä vahvoiksi, ja joita ne eivät kuitenkaan olleet. Kai tamma olisi muuten vastannut rakastavansa oriita? Thodor ravistutti ilmassa päätään, meinaten samalla eksyä lentolinjaltaan ja rysähtää päin valtavaa mammuttipetäjää. Mitä se taas yritti todistaa itselleen? Ei niin mitään. Ori puristi hampaansa yhteen, tuntien samalla vihaa, katkeruutta ja surua. Niitä samoja joita se oli tuntenut tasan 12 tuntia sitten, palattuaan Heran ja Chionen luota takaisin Chardojen maille.

Lopulta vihreä lähti laskuun ja vaipui pehmeästi jaloilleen polulle. Sotakapteeni oli liian väsynyt ajattelemaan enää mitään, nyt se halusi saada vain Heran ajatuksistaan. Pois sekoittamasta mieltään enää yhtään, aiheuttamatta enää yhtään enempää tuskaisuutta oriin mielessä. Thodor huokaisi syvään ja vilkaisi ympärilleen. Iltapäivä oli jo pitkällä, sen kuuli lintujen sirkutuksesta ja näki pehmeästä, punertavasta valosta jota tulvi metsään sisään oksien raoista. Oikeastaan sademetsä näytti sillä hetkellä kauniilta, vaikkei ori osannutkaan siitä nauttia.


// BB ja Rilo //

( tättärää, täältä tullaan! )

Ruskea tamma asteli kevein askelin sademetsän pehmeällä, ruohikkoisella pohjalla. Sen oranssit silmät katselivat ympäristöä sädehtien - kuinka Lorania saattoikaan olla näin kaunis! Pikkulintujen liverrys sai pienen, huomaamattoman hymyn nousemaan tämän suupielille. Häntä hienoisesti koholla Rilos huomasi kuitenkin myös jotain muuta - Thodor. Sotakapteenin ilme vaikutti jollain tavalla.. huolestuneelta ja väsyneeltä? Johtajattaren katse muuttui epävarmaksi. Oliko se törmännyt vihreään huonolla ajalla? Toisaalta, Thodor oli sen alainen ja täten velvoitettu olemaan puhuteltavissa hetkenä minä hyvänsä, mutta silti.. Ruskea värähti. Silti tilanteessa oli jotain, mikä sai tämän vielä hetken epäröimään.

- Thodor? Onko kaikki hyvin? Varovainen mutta selkeästi kysyvä ääni kaikui metsässä hetken. Rilo päätti rikkoa lopulta hiljaisuuden kokonaan, lähtien kävelemään lähemmäs vihreää. Sen toinen kulma nousi arvioivasti ylemmäs, jalkojen pysähtyessä muutamien metrien päähän sotakapteenista. Johtajatar venytti vasenta siipeään, yrittäen vaikuttaa huolettomalta ja kannustavalta, mutta väkisinkin epämiellyttävän utelias pilke silmissään vilkkuen ruskea vilkuili toista. Pitäisikö puhua säästä? Kauniista kesästä? Sodasta? Johdatella aihe muualle? Rilo puri huultaan. Miksi sen piti olla näin kokematon ja tumpelo.

- .. tai, ethän sinä ole minulle velvollinen avautumaan mutta.. Tamma yritti korjata sanojaan, jottei vaikuttaisi niin tungettelevalta, oranssien silmien eksyen maahan. Sitä hävetti osaksi - vihreä oli uskollinen kapteeni, joka oli aina noudattanut ruskean käskyjä ja nyt tämän pitäisi vielä kertoa murheensakin.. Rilo kohotti katsettaan, häpeilevästi, mutta silti yrittäen hymyillä hymyään, joka näytti tällä hetkellä vain naaman epämääräiseltä vääntelyltä.

- .. mutta ehkä voin auttaa? Hmmh? Johtajatar kohotti päätään, jotta olisi näyttänyt edes hitusen uskottavammalta.

Thodor oli sen verran omissa ajatuksissaan, ettei aluksi edes huomannut kultaharjaisen johtajattaren saapumista. Vasta tämän äänen kuultuaan ori käännähti hätkähtäen ympäri.
- Johtajatar? Vihreä kysyi hengähtäen, jotenkin epämääräisellä sävyllä ja väänsi kankean hymyn huulilleen. Thodor ei olisi osannut odottaa törmäävänsä juuri sillä hetkellä Rilokseen, juuri ollessaan huonoimmalla tuullella pitkään aikaan.

Sotakapteeni kohotti kulmaansa tamman jatkaessa, ori ei ollut tottunut johtajattaren utelevan siltä mitään muuta kuin tietoja harjoutuksista tai muusta sotaan liittyen. Ehkä kysellyt ohimennen kuulumisia, mutta nyt tämän äänensävyssä oli jotain vilpittömämpää.
- Ei se mitään, mutta uskon ettei sinusta ole minulle apua, Thodor vastasi, yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa ystävälliseltä - oriin ilmekin näytti hymyn sijasta vihaiselta.

Vihreä painoi katseensa maahan, sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Se ei halunnut katsoa sillä hetkellä Rilokseen, peläten sanovansa tälle vielä jotain epäsopivampaa. Hetken itseään manattuaan Thodor heitti ärtyisästi harjaansa ja astui tamman ohi, vihaisena omalle käytökselleen ja pysähtyi jäätyään selin kultaharjaiseen chardaan.
- Anteeksi, olen pahoillani, en saisi puhua sinulle näin, ori henkäisi ja puristi silmänsä kiinni.
- Olen vain hyvin pahalla tuulella, ehkä olisi sopivampaa jos tapaisimme myöhemmin? Vihreä jatkoi ja itseasiassa toivoi, että Rilos olisi noudattanut ohjetta - sotakapteeni ei tosiaan halunnut lipsauttaa tälle mitään Herasta.

Rilo kohotti molempia kulmiaan hätkähtäen. Ori oli kylmä ja etäinen, aivan kuin se olisi salannut jotain. Nuoren johtajattaren sisällä syttyi pieni, uteliaisuuden liekki. Mitä vihreä mahtoi piilotella vihaisen katseensa takana? Tamma tanssahteli paikoillaan, nostaen huulilleen rohkaisevan hymyn.
- Minusta ei apua? Thodor, olet sotakapteeni, kiikutat minulle alati tietoja vastapuolesta, uusista sotastrategioista sun muista, mutta minä en voi millään tavoin auttaa sinua? Olet loistava luomaan alemmuuskompleksia, kiitos vain. Rilo naurahti pienesti, kuitenkin tiedostaen sanojensa olevan täyttä totta. Kuinka monetkin kerrat vihreä oli auttanut sitä, mutta ruskea ei ollut ikinä, ei ikinä, voinut tehdä mitään vastapalvelukseksi. Ja nyt kun se olisi voinut, tämä torjui sen.

- Ei, me emme tapaa myöhemmin. Ryhdistäydy hyvä mies, tarvitsen lihaksikasta ja aina valmista kapteenia enkä itsesäälissä rypevää luuseria. Tiedät itsekin, ettet ole sellainen. Luuseri, siis. Rilo pudisteli päätään ja nosti korkea-askelisen ravin, pomppien kuin pieni pupu tai punahilkka konsanaan orin vierelle. Tämä tökkäisi toista rohkaisevasti turvallaan kaulaan ja hymyili sädehtivästi. Mikäköhän oli ajanut Thodorin tähän mielentilaan?
- Hymyile. Ruskea kehotti, virnuillen tyttömäisen suloisesti. Se halusi piristää toista.

Thodor todella yllättyi Riloksen seuraavia sanoja ja käytöstä, eikä voinut hämmästyneelle ilmeelleen mitään. Ori seurasi katseellaan tamman pomppivia jalkoja ja pirteitä kasvoja, jotka oikein hohkasivat energiaa ympärilleen. Energiaa jota vihreällä ei ollut omiin tarpeisiinsakaan. Toisen sanat pistivät oriin kuitenkin väkisinkin hymähtämään, sotakapteeni ei ollut arvannutkaan että johtajatteralla oli tälläinenkin puoli. Hauska ja rento.

- Tällähetkellä olen luuseri, olen pahoillani, Thodor naurahti ja loi kankean hymyn huulilleen, laskien sitten katseensa maahan, punaisten jouhien valuessa oriin otsalle. Pian vihreä kuitenkin kohotti yllättyneenä silmänsä taas Rilokseen, tuntiessaan tuuppaisun kaulallaan. Thodor tutkaili hetken tamman kasvoja ja mietti tämän sanoja, mutta noudatti sitten ohjetta ja väänsi mahdollisimman teennäisen ja epäaidon hymyn huulilleen. Pian sen jälkeen ori kuitenkin rupesi nauramaan.
- Tyytyväinen? vihreä kysyi hymyillen nyt aidosti, vieden vihreät silmänsä taas Riloksen kultaisiin. Hetken kuluttua Thodor laski katseensa ja huokaisi, mutta mietittyään siirtyi käyntiin ja asteli tamman eteen.

- Olet oikeassa. Voit auttaa minua.. esimerkiksi viemällä minut kävelylle metsään? Kyllähän sinä tiedät etten tunne näitä seutuja, Ori ehdotti virnistäen, sarkasmia äänessään ja heilautti harjaansa. Olo tuntui kummasti paremmalta kuin hetki sitten, eikä Thodorilla ollut mitään sitä vastaan. Sitäpaitsi Rilos oli oikeassa, itsesäälissä kieriminen ei auttanut ketään.

Sotakapteeni muodosti valkean hymyn huulilleen ja tutkaili katseellaan tamman ulkomuotoa, unohtaen täysin puhuvansa omalle johtajattarelleen ja kääntyi lähteäkseen.
- No, näytätkö..?

Rilos hihitti kuin pikkutyttö.
- Ei sinun tarvitse olla luuseri. Kaikki on omasta tahdostasi kiinni. Ruskea heitti pitkän harjansa sivummalle, oranssien silmien sädehtiessä. Toisen epätoivoinen yritys saada hymyä kasvoilleen sai johtajattaren tikahtumaan nauruunsa. Sen oli pakko nojata hetkeksi puuhun, voidakseen sitten vetää syvään henkeä ja nyökytellä vimmatusti, kyynelien valuessa silmistä. Miksi ruskea ei ollut aikaisemmin keksinyt tulla Thodorin luokse? Näinä aikoina kaikki tarvitsivat pienen hetken jotain aitoa.

- Kyllä, enemmän kuin tyytyväinen. Rilo virnuili, sitten yrittäen ryhdistäytyä. Kuinka se kaipasikaan tällaista! Rentoa, ei niin virallista sodasta jauhamista, hengailua. Tamma katsoi toiseen hieman yllättyneesti - kävelylle? Kaikkea sitä kuulikin, mutta tamma ei pistänyt hanttiin. Kuinka somaa! Kävelylle! Ruskean suupielien välistä kaikui jälleen pientä, suloista tirskahtelua.
- Kävelylle, miksipä ei, herra luuseri. Rilo hihitti ja iski toiselle silmää leikkisästi. Se lähti kevyesti pomppien kävelemään Thodorin vierelle, katsellen puiden pikkulintuja ja niiden laulua. Johtajatar oli parhaimmillaan juuri sillä hetkellä.

- Vaikka olisinhan minä sinut vienyt ilmankin sitä pientä valetta, ettet muka tuntisi näitä seutuja.. Ruskea hihitti, sitten kompastuen. Se horjahti suoraa päin vihreää, ottaen nopeasti tästä tukea, painamalla päänsä toisen selän päälle. Rilon kasvoilla oli hetken säikähtänyt ilme, mutta kun se tajusi tapahtuneen, se purskahti taas vallattomaan nauruun.
- Anna anteeksi, en katso kai tarpeeksi minne kävelen. Tamma katsoi vihreää oransseilla silmillään valloittavasti, sitten ryhdistäytyen ja nousten seisomaan kokonaan omille avuilleen. Jostain syystä johtajattaren sydän pamppaili suunnasta toiseen, pitäen epäilyttävää ääntä. Miksi? Rilon hymy laskeutui kasvoilta, tämän jäädessä katsomaan vihreää lasittuneilla silmillään.

Mitä ihmettä..? Ruskea pudisteli päätään, nopeasti sitten taas kääntyen ja jatkaen kävelyään. Sitä hävetti. Se nyökkäsi vihreän puoleen, jotta kävely jatkuisi, muttei sanonut sanaakaan. Kuinka noloa!

Thodor oli entistäkin yllättyneempi tamman ilmestyessä tämän vierelle ja hihittäessään kuin vallaton pikkutyttö. Jostain syystä se sai oriin kuitenkin vain hymyilemään, Rilos tartutti rentoa oloaan ympärilleen. Kaikki jännitys oli tiessään, puheenaiheet pysyivät tarpeeksi lepposina eikä otsikkona ollut sodankäynti.

- Se on hyvä kuulla, Thodor naurahti, mutta oli jo seuraavassa hetkessä ottamassa tammaa vastaan tämän lähes kompastuessa omiin jalkoihinsa. Ori katsoi hieman häkeltyneesti Riloksen kasvoihin, mutta nähdessään tämän ilmeen vihreäkin ratkesi nauramaan.
- Rauhoitu nyt, satutat vielä itsesi, Thodor naureskeli ja pudisti päätään, ihmetellen samalla miksi tunsi kihelmöintiä kohdassa josta Rilos oli ottanut tukea.

Ori jäi seisomaan hetkesi aloilleen, mutta virnisti sitten ja ravasi matkan tammaan kiinni. Vihreä loi silmänsä Riloksen kasvoihin, oliko itsenäinen johtajar kenties nolostunut?
- Nolostuitko? Thodor virnuili ja sen enempää ajattelematta näykkäisi kiusoitellen tamman kaulaa ja lapaa, ravaten sitten näyttävin askelin tämän toiselle puolelle ja tehden saman oikeallekin kyljelle.

Tuntiessaan orin hampaat lavallaan ja kaulallaan Rilo kivahti, kuitenkin hymyn noustessa tämän muka loukkaantuneille kasvoille. Ruskea hypähti sivummalle, haastaen oria katseellaan. Vai halusi se leikkiä? Johtajar ei voinut olla huomaamatta pientä kihelmöintiä vatsansa pohjassa. Jostain syystä vihreän näykkäisyt tuntuivat miellyttäviltä. Rilo ihmetteli omia ajatuksiaan - oliko sillä oikeus tuntea näin? Itseasiassa.. se ei tiennyt itsekään mitä tunsi.

- Se, että olen johtajatar, ei tarkoita sitä, että olisin täydellinen. Otetaan nyt esimerkiksi nämä heikot nilkat! Ruskea sähisi leikkisästi hampaidensa välistä, hypähtäen sitten siivet levällään vihreää kohti, töytäisten tätä hennosti koukussa olevilla etujalkojen polvillaan kylkeen, samalla näykäten säästä. Saadessaan jalkansa taas maan pinnalle, tamma taitteli siipensä nätisti kylkiään vasten, hymyillen sitten Thodorille viattomasti.

- Yritätkö suututtaa minua, hmm? Ruskea haasteli, heilauttaen jälleen kultaisia, pitkiä jouhiaan sivummalle. Sen sädehtivät silmät kohtasivat orin katseen, tuikkien ja välkkyen iloa ja energiaa. Rilo henkäisi huomaamattomasti - mikä sitä vaivasi? Miksi sotakapteeni sai sen näin varpailleen? Ei tällaista ollut ennen käynyt. Ei ikinä, ikinä ennen. Johtuiko kaikki vain siitä, että tammalla oli pitkästä aikaa hauskaa, eikä sen tarvinnut miettiä velvollisuuksiaan? Oli miten oli, mutta se hetki tuntui täydelliseltä. Täydelliseltä mihin tahansa - tällaisesta ruskea oli aina haaveillut.

- Täällä on kaunista. Rilo huokaisi, katsoen ympärilleen. Sademetsä oli täynnä elämää, se oli vihreä ja romanttinen.. Ruskean häntä oli hienoisesti kohollaan, niin kuin aina, ja tämä tunsi olonsa erilaiseksi. Halutuksi, arvostetuksi. Yleensä tamma oli pitänyt sitä rasittavana taakkana, mutta jostain syystä se halusi juuri nyt, juuri sillä hetkellä, olla sanoinkuvaamattoman kaunis ja viehättävä. Saiko niin ajatella?

Ori kohotti kulmaansa sarkastisesti Riloksen kivahtelulle ja pysyi suosiolla aloillaan tämän siirtyessä kauemmas. Thodor vastasi tamman katseeseen samalla mitalla, kuin haastaen tämän antaman haasteen.

- No et tosiaan, ori huomautti kiusoitellen ja seurasi katseellaan tamman lähestymistä, ähkäisten tahallisen liioitellusti tämän töytäistessä vihreää etusillaan.
- Au, jopas sattui, Thodor naurahti ja antoi silmiensä seurata Riloksen ulkomuotoa tämän astellessa kauemmas. Jostain syystä oriin teki mieli vain seurata tammaa ja kiusata tätä vielä enemmän, mistä sekin johtui?

- En minä nyt suututtaa sentään, vihreä hymähti ja muutti virneensä hymyksi, kävellen sitten Rilosta lähemmäs ja pysähtyen vain puolen metrin päähän tästä. Sillä hetkellä tamma näytti lähes vastustamattoman kauniilta, sirolta ja viehättävältä. Huomaamattaan ori oli jäänyt katselemaan tätä moneksi sekunniksi hymyillen, ennen kuin tajusi siirtää silmänsä ympärilleen.
- Nytkö minun pitäisi sanoa: "ei, sinä olet kaunis", niinkö? Vihreä naurahti mutta jäi sitten hymyilemään, saamatta enää irroitettua katsettaan Riloksen kehosta.

Ja yhtäkkiä, aivan sitä itsekään tajuamatta, ori kuroi sen lyhyen välimatkan kiinni, mikä hevosten välillä enää oli, ja rupesi hamuamaan tamman ruskeaa karvaa pitkin kaulaa. Kokeilevasti, tunnustellen. Thodor sulki silmänsä ja astui vielä Rilosta lähemmäs, hivellen tämän kultaisia jouhia ja siroa, täydellistä päätä, kauniita piirteitä, pystymättä irroittamaan kosketustaan tamman karvalta. Lopulta ori kuitenkin lopetti ja astui rykäisten kauemmas, nostaen nopean hymyn huulilleen.
- Siinä sinulle haastetta, vihreä mutisi siirtäen katseensa muualle ja tunsi samassa olonsa typeräksi. Mitä ihmettä se oli äsken tehnyt?

// Thodor poistuu : D Pelinkulku johtaa myöhemmin Shokan syntymään //

// Rilos poistuu. //