This is the year where hope fails you (sotapeli)

(LORANIAN SOTA. Lue ohjeet ennen liittymistä!)

Raja-alue - Rotko

Jacko

Rajavartio vuoro. Kattia kanssa! Pärskähdin tyytymättömästi, käyskennellen pientä ympyrää edestakaisin, silloin tällöin rodworien puolelle mulkoillen. Thodor oli määrännyt minut, minut, seisomaan rotkon reunalle, vahtimaan ettei yksikään chadra lentänyt sen yli, tai toisin päin. Turhauttavampaa työtä sai todellakin hakea - yhden päivän aikana rajalle oli tullut tasan kaksi chadraa, jotka molemmat oli ollut turhankin helppo passittaa matkoihinsa. Yksi, ilkeä mulkaisu ja nämä olivat olleet valmiita nuolemaan maata kavioideni alla. Missä oli asenne? Missä kapinointi? Huulieni välistä pääsi tyytymätön ärähdys, jonka kuuli rodworien rajavartia. Tämän huulille nousi etova, lähes hinttimäinen hymy. Pysähdyin, painaen samalla korvat tiukasti niskaani. Tuollaisia peräkammarin poikia en jaksanut katsella hetkeäkään.

- Keskity omiin ongelmiisi bastard. Huudahdin, polkaisten vihaisesti maata. Pitikö tämänkin nousukkaan alkaa hyppimään silmille juuri tänään? Olisi valinnut minkä tahansa muun päivän, jolloin olisin sivuuttanut moisen mallipojan yhdellä olankohautuksella ja naurahduksella. Mutta ei - silloin kun ottaa päähän, niin myös ottaa. Ja kunnolla. Itseasiassa olin jo sivuuttanut vartijan, jättänyt tämän omaan arvoonsa, mutta ei, tummanharmaa oli päättänyt ottaa asiakseen vastata. Ja vielä sellaisella tavalla, joka nosti ärsytykseni aivan uudelle tasolle.
- Uu, rankka päivä? Rodworin kasvoilta kuulsi puhdas iva, jonka seurauksena silmissäni liekehti. Alkoiko tämä tosissaan haastaa? Voisiko joku todella olla niin typerä? Olin pysähtynyt ja kohdistanut katseeni jälleen toiseen, mutta tälläkertaa en siirtäisi sitä enää pois. Kyllä, Thodor oli kieltänyt rotkon ylittämisen ja kyllä, oli tämä myös kieltänyt vastapuolen haastamisen, mutta tunsin itseni. Tunsin liiankin hyvin - ärsytä kerran, et varmasti ärsytä enää koskaan uudestaan. Purin huultani, yritin laskea kymmeneen, mutta se ei auttanut. Tunsin kuinka sydämeni alkoi pumpata verta suoniini kohisten, ja jalkani suorastaan huusivat päästä potkimaan rodworin pään irti.
- Mitä sanaa et tarkalleen ottaen ymmärtänyt, hmm? Ääneni vastasi vihaisen suden murinaa, ja toivoin sillä hetkellä hartaasti, että toinen lopettaisi. Nyt. Viimeinen mahdollisuus. Siipeni olivat jännittyneinä sivuille. Sanakin vielä, enkä vastaisi teoistani. Itseasiassa, jos olisin sillä hetkellä tiennyt seurauksista, jotka johtuivat vain siitä, etten jaksanut katsella haastelevan homon naamaa, olisin varmastikin luopunut leikistä. Mutta ei. En ollut ennustaja saatika selvänäkijä, joten annoin periksi luonteelleni. Ja itselleni.
- Rauhtoitu poju, eipäs tehdä hätäisiä päätöksiä. Se oli viimeinen niitti. Se, joka iskettiin väärään paikkaan väärään aikaan, ja joka päätettiin poistaa saman tien. Poju? Ennen kuin itse edes tajusin, olivat siipeni iskeneet ilmaa, nostaneet minut ilmaan, lennättäneet rotkon yli ja niin, siinä seisoin. Seisoin vastapäätä vastapuolen rajavartijaa. Olin väärällä alueella, väärin perustein ja aivan liian väärällä asenteella. Kallistin päätäni ja huulilleni nousi vahingoniloinen hymy.
- Ensinnäkin, en ole poju, ja toiseksi, en tee hätäisiä päätöksiä. Halusin tehdä tämän jo silloin, kun näin ensimmäistä kertaa ruman naamasi hintti. Rodwor näytti yllättyneeltä - ei. Pelästyneeltä. Kauhistuneelta. Ehkä siksi tämän reagointikyky oli nollassa, jonka seurauksena kipakka potkuni etujaloilla osui suoraa tämän leukoihin. Kuulin inhottavan rusahduksen, jonka seurauksena kavioni värjäytyivät punaiseksi. Toisen ilme kiristyi nyt ensimmäistä kertaa. Nahkasiipien luupiikit iskeytyivät kaulaani, mutta ilmeeni pysyi peruslukemilla. Kipu oli siedettävää, ainakin tässä määrin. Silmäkulmaani kihosi yksi tuskainen kyynel, mutten jäänyt odottamaan toisen seuraavaa iskua, sillä minulla oli vielä toistaiseksi tilaa liikkua. Ja teinkin kaikista inhottavimman, epärehellisimmän ja vastustetuimman tempun, jonka taistelutilanteessa voit tehdä - pitkä sulkasiipeni haukkasi hiekkaa ja soraa maasta, lennättäen ne suoraa rodworin verta vuotaviin kasvoihin. Tämä ähkäisi, jolloin luupiikit irtosivat kaulastani. Käytin tilanteen paremmin kuin hyvin hyväkseni ja hyppäsin hampaat edellä orin kurkkuun kiinni. Enkä päästänyt irti.

Saatoin tuntea, kuinka lämmin veri valui suupielilleni, ja kuinka ilma toisen keuhkoissa väheni. Nahkasiivet viuhtoivat ilmassa ja toisen jalat hakkasivat maata, yrittivät irrottautua otteestani. Mutta se piti. Kului useita minuutteja, jonka aikana kerkesin miettiä yhtä sun toista - olinko mennyt liian pitkälle? Olinko aiheuttanut jotain, mitä ei voisi perua? Kasvoillani pysyi vakaa ja vihainen ilme, joka ei antanut armoa. Ei enää. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, tumma ori valahti, silmien lasittuessa ja painuessa kiinni. Päästin irti, katsoen kuinka toisen eloton ruho valui maahan.

Mitä sitä pitäisi tehdä, kun on riistänyt jonkun hengen? En katunut, mutta en voi kiistää, etteikö se tuntunut oudolta. Sain muuta ajateltavaa, huomatessani etten ollut yksin. Yksi, kaksi.. Kaksi rodworia seisoi muutamia kymmeniä metrejä kauempana, silmät järkytyksestä pyöreinä, ja saatoin erottaa toisen muotoilevan sanat Hae Cheredjan, heti!. Cheredjan? Sotakapteeni? Nielaisin, pysytellen kuitenkin vahvan näköisenä. Olin todellakin mennyt liian pitkälle. Rajavartijan tappo, rodworien puolella.. Toinen hevosista nousi nahkasiivilleen, kadoten taivaalle, ja toinen käännähti kannoillaan, lähtien lujatempoiseen laukkaan. Ja se oli sellainen hetki, kun sitä todella tunsi tehneensä jotain typerää. Jotain sellaista, mitä et voinut peruuttaa, ja minkä seurauksia et voinut ikinä tulla korvaamaan. Nousin nopeasti siivilleni, jättäen kuolleen orin ruumiin niille sijoilleen, ja lensin - lensin niin kovaa kuin sulkasiivistäni pääsin, omalle puolelle. Hetken luulin todellakin olevani turvassa, mutta ei. Tämä tulisi olemaan vasta alkua.

Thodor käveli pitkin askelin metsässä. Oriin katse oli maassa ja sen kasvot lepäsivät mietteissä. Vihreä mietti Heraa, Rilosta, Chionea ja Shokaa, kaikkia neljää tammaa jotka olivat onnistuneet kääntämään sotakapteenin elämän ympäri. Ja kenen syytä kaikki olikaan? Siitä Thodor ei voinut syyttää muita kuin.. itseään.

Äkkiä ori heräsi yhtäkkiseen rytinään ja leväytti aivan vaistomaisesti siipensä auki, jolloin valkea charda lensi suoraan vihreän syliin. Vauhti oli niin kova, ettei Thodor edes ehtinyt ajatella väistämistä vaan rymähti epätasapainoisesti maahan.
- Mitä helv.. ori ärähti, ennen kun sen silmät osuivat siihen törmänneeseen olentoon. Jacko.....?
- Mitä helvettiä sinä täällä toimitat? Enkö käskenyt sinua olemaan rajalla! vihreä ärisi, se oli huonolla tuulella ja aikoi saada muutkin huomioimaan asian. Thodor kampesi itsensä pystyyn ja ravisutti kehoaan voimakkaasti, kohdistaen sitten vihaisen katseensa valkeaan chardaan. Oliko sen käskyjä noin vaikea totella?

- Sanotko tarkkaanottaen mitä kohtaa et käsykssäni ymmärtänyt? Sinä-vahdit-tänään-rajalla! Ori karjaisi ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan, antaen katseensa polttaa kimoa. Mitä helvetin vähäpäitä sillä olikaan klaanissaan!

Jos Thodor olisi ollut yhtään rauhallisempi, se olisi ehkä huomannut veriset jäljet toisen leuassa ja jopa paniikinomaisen lennon metsässä, jossa kukaan järjellinen ei moisissa vauhdeissa onneaan koetellut.

Jacko

Kerta rysäyksellä takaisin maanpinnalle? Kyllä. Epähuomiossa olin lentänyt päistikkää vihreää sotakapteenia päin, jonka seurauksena sain niellä pölyä maassa. Vedin syvään henkeä, ja ennen kuin kerkesin kissaa sanomaan, oli Thodorin viha suunnaton. Siirsin kyllästyneen, kapinallisen mulkaisuni toisen puoleen, muljauttaen niskojani. Perkeleen perkele, pitikö toisen vielä päteä? Mitäkö helvettiä toimitin täällä? Nostin itseni ylös, tarkoituksellisen pitkään venyttäen vastaustani. Ja hetken ajan oikeasti mietin, jättäisinkö kertomatta. Mikäs siinä, rodworit saisivat yllätyshyökkäyksen. Kuulosti lupaavalta - etenkin chadrojen kannalta. Yskäisin vaivaantuneesti, mulkaisten vihreää kulmieni alta.

- Minä vahdinkin. Kunnes sattui pieni.. välikohtaus. Krhm. Ääneni oli kireä ja pingoittunut, kuin vasta mankeloitu lakana. Itseasiassa, varmasti ensimmäistä kertaa elämässäni todella mietin, mitä tulisin seuraavaksi sanomaan. Kaikkihan oli minun syytäni, eikö? Veri kavioissani ei ainakaan puolustellut tekoani - ei. Olin tappanut rodworin. Ja miten sanoi aselevon säännöt? Chadrat eivät koskeneet nahkasiipiin eikä toistepäin. Sääntöä oli rikottu. Pahemman kerran.
- Arvon sotakapteeni Thodor, uskon että meillä on ongelma. Nielin vihani, sillä kuulin takaatani epämiellyttäviä ääniä. Kyllä - Cheredjan oli saapunut paikalle. Ja tuonut mukanaan muita rodworeja. Kauhistuneet kommentit, vihaiset huudot ja se, joka värjäisi päivän lopullisesti verenpunaiseksi. Sodanjulistus.

Thodor kuunteli oriin ääntä ärsyyntyneenä, ainakin siihen asti kunnes valkea sai asiansa sanottua. Seuraavassa hetkessä tapahtui kaksi asiaa yhtäkaikaan: vihreä huomasi veriset jäljet Jackon kasvoissa ja kiinnitti katseensa rodworien joukkoon, joka läheni valtavalla voimalla eri suunnista. Thodorin korvat kääntyivät luimuun ja ori vilkuili hermostuneesti ympärilleen nahkasiipien lentäessä siellä täällä sen yläpuolella. Päivä oli muuttunut sekunneissa helvetiksi.

- HAE KAIKKI SOTILAAT ASEMIIN - HETI! vihreä karjaisi Jackolle, jäämättä kyselemään mitä tämä oli oikein tehnyt, aikaa ei ollut hukattavaksi. Rodworit olivat raivoissaan. Etenkin Redjan - eikä Thodorilla ollut mitään mahdollisuuksia yksin tätä ja sotakapteenin joukkoja vastaan, ei jollei charda olisi lentänyt pakoon. Mutta sitä vihreä ei olisi tehnyt edes unissaan, oli vastassa ketä hyvänsä ori taisteli omaan kuolemaansa saakka.

Thodor seurasi levottomasti katseellaan yllä liiteleviä rodworeja ja vei sen sitten Redjaniin, liimaten korvansa niskaansa.
- Mitä helvettiä sinä teet joukkoinesi maillani? ori jylähti, vihreät silmänsä välähtäen ja heilautti uhmakkaasti kaulaansa.

Jacko

En kyseenalaistanut sotakapteenin käskyä hetkeksikään, sillä jo ensimmäisen sanan kuullessani olin taas ilmassa. Iskin ilmaa siivilläni voimakkaasti, sillä tiesin että nyt oli kiire. Vilkaisin nopeasti taakseni - rodworeja lenteli alueelle yhä enemmän ja enemmän, ja tunsin pienen kouraisun vatsanpohjassani. Oliko tämä nyt sitä? Sotaa? Oliko se alkamassa? En ollut ikinä kuvitellut joutuvani tosi tilanteeseen, mutta tässä sitä oltiin. Matkalla omaan tuhoon.

Jacko poistuu hakemaan sotilaat.

Cheredjan

Tömähdys. Olin laskeutunut vihreän sotakapteenin eteen, voimakkaasti ilmaa sieraimistani puhisten. Sotilas oli tapettu - chadran kaviosta. Mulkoilin Thodoria keltaisilla silmilläni, sitten kerran, mutta sitäkin arvovaltaisemmin, nyökäten. Kaikki sotilaat laskeutuivat jääden paikoilleen. Olimme nyt virallisesti chadrojen mailla, ja se merkitsi vain yhtä asiaa. Vastasimme tekoon niin kuin kunnon laumalaisen pitikin - sodalla. Sininen harjani heilauhti ilmassa, ja silmäni kapenivat uhkaaviksi viiruiksi. Tiesin, ettei vihreä pelännyt, mutta tämän täytyi olla hämillään.

- Laumasi rikkoi aselepoa. Pitäisit tarkempaa huolta siitä, kenet palkkaat leipiisi, Thodor. Ääneni kumpuili matalalta kurkustani, ja siitä saattoi erottaa vihan, joka kylvi sisälläni. Olin suunniltani. Kuinka röyhkeitä nuo sulkasiivet pystyivätkään olla? Keskellä kirkasta päivää, keskellä kireintä aikaa laumojen välillä.. Nämä yksinkertaisesti lahtaavat, säälimättä ja raa'asti, yhden rodworin? Puraisin ilmaa varoittavasti.
- Tiedät mikä on edessä. En ole ikinä katsonut tällaista veritekoa hyvällä, enkä katso nytkään. Hoitaisit likaiset työsi edes omilla maillasi, mutta ei. Olet laajentanut reviiriäsi. Kuinka alas voitkaan vajota? No, nyt saan ainakin syyn tappaa jokaisen pikku enkelin, joka uskaltautuu eteeni. Osoittaakseni, etten ole yhtä typerä ja harkitsematon kuin sinä, annamme teille aikaa. Kun aurinko laskee, olet joukkoinesi kuumilla lähteillä. Sinä haastoit, minä päätän paikan. Ei turhan helppo paikka pikku sotasille, hmm? Naurahdin koleasti, vilkaisten sitten ympärilleni. Murahdin muutaman sotilaan puoleen, jolloin nämä kokosivat loputkin, nousivat nahkasiivilleen ja suuntasivat hylkiöiden maille.
- Oikeastaan.. Peruutin yhden askeleen, levitin siipeni ja nousin ilmaan.
- .. tiesin että sorrut tähän vielä joku päivä. Keltaiset silmäni porautuivat vihreän katseeseen. Käännyin ilmassa nopeasti, suunnistaen sitten joukkojeni perään. Illasta tulisi pitkä ja verinen. Kyllä, tänään vuodatettaisiin tuhansia ja taas tuhansia karvaita kyyneliä. Loranian tasapaino oli jälleen järkkymässä.

Redjan suunnistaa kuumille lähteille.

Thodor antoi katseensa kiertää hitaasti ympärilleen laskeutuvien rodworien joukossa, ja pysäytti sen lopulta Redjanin silmiin. Rauhallisena, pakottautuen rauhoittumaan. Nahkasiipinen sotakapteeni oli raivoissaan, ori tunsi sen nahassaan ja tämän katse tuntui halkovan vihreää chardaa kuin sirkkeli. Samalla Thodor ei voinut ymmärtää toisen sanoja, sillä ei ollut aavistustakaan Jackon tekosista joten miten ori olisi mitenkään voinut tietää haastaneensa rodworit sotaan? Oli sinänsä Jackon onni, että Thodor oli passittanut tämän sotilaiden perään, luultavasti likaisenvalkealla chardalla olisi muuten ollut sillähetkellä enää siiventyngät jäljellä.

- Tiedän varsin hyvin, keitä "palkkaan leipiini" Redjan, joten tuskin otan neuvostasi vaaria tai muutakaan sukulaistani, Thodor vastasi jopa kylmän ironisella äänellä, tuijottaen sinikuvioista sotakapteenia tiiviisti.
- Ja mitä tulee haastamiseen, eiköhän sinullakin ole muutama likainen temppu tililläsi, ori totesi kylmästi, kiristellen hampaitaan rauhallisen olemuksensa sisässä. Thodor vastasi Redjanin katseeseen, vaadittiin todellista itsehillintää etteikö vihreä olisi siltä istumalta hyökännyt oriin kaulaan. Mutta charda hillitsi itsensä. Täydellisesti. Se katsoi katoavien nahkasiipien perään, kunnes joka ikinen limanuljaska oli kadonnut inhottavine lepokonsiipineen tiehensä.

Sitten Thodor karjaisi ääneen, sen mieli roihahti yhdessä sekunnissa tuleen. Missä helvetissä Jacko viipyi sotilaineen!! Ori oli raivoissaan. Se likaisenvalkea charda saisi kertoa joka piirun aiheuttamastaa pikku "ongelmasta", tai vihreä repisi siltä siivet irti jok'ikistä sulkaa myöten.

Jacko

Tuskin pystyin hengittämään. Keuhkoni tuntuivat repeävän liitoksistaan, mutta se oli pientä verrattuna siihen, mitä Thodor tulisi tekemään, jos myöhästelisin. Olin kiertänyt Chadrojen alueet jokaista piirtoa myöten, koonnut sotaryhmän ja nyt kiisin ilmanhalki kuin suuri kotka, kolme muuta sotilasta perässäni. Pian silmieni edessä kiinsi juuri se paikka, johon olin jättänyt vihreän sotakapteenin kera nahkasiipien, mutta nämä olivat kadonneet jonnekin. Oliko tilanne ratkennut? Eikö sota ollutkaan syttynyt? Henkäisin syvään, laskeutuessani Thodorin eteen.

Nyökkäsin nopeasti, vilkaisten ympärilleni. Rauha. Ainakin toistaiseksi. Selviäisimmekö tästä vain puhumalla? Aavistin pahinta, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Katseeni oli kohdistettu maahan, suupielieni ollessa pelkkänä suorana viivana. Mulkoilin sivusilmällä muita sotilaita. Kunhan en vain joutuisi nöyryytetyksi näiden ääliöiden edessä..

Juuri kun Thodor oli menettämässä itsehillintänsä riippetkin, se kuuli yltään sulkasiipien havinaa.

Yksi toisensa jälkeen chardasotilaat laskeutuivat maahan, kukin omalle paikalleen Jackon taakse. Joka itse jäi sotakapteenin eteen, Thodorin, joka sillä hetkellä piti katseensa tiiviisti maassa. Oriin keho kohoili hitaasti ylös alas tämän hengityksen tahdissa, lihakset olivat niin jännittyneet, että kuka tahansa olisi luullut chardan räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Thodor kiristelikin hampaitaan, se pelasi itsehillintäsä kanssa pahemmin kuin koskaan, ettei olisi syöksynyt likaisenvalkean chardan kimppuun ja repinyt tältä silmiä päästä.

- KerrroHAN JackO, ori lopulta sanoi, poukkoilevalla äänensävyllä ja asteli jäykästi Jackoa kohden, kiristellen teennäistä hymyä huulillaan. Sotakapteeni kiersi oriin viereen ja painoi siipensä tämän olalle, painaen sitten äkkiarvaamatta koko voimallaan tämän päätä alemmas.
- että mitä HELVETTIÄ SINÄ OLET MENNYT TEKEMÄÄN!

Thodorin silmissä roihusi, se harkitsi jo hetken katkaisevansa chardan niskan siihen paikkaan.

Jacko

En pitänyt sotakapteenin äänensävystä - se muistutti vanhaa vinyylilevyä, joka vinkui pölyisessä gramofonissa, aina silloin tällöin poukkoillen nollasta sataan. Pysyin paikoillani, vaikka hetki hetkeltä tunsin enemmän halua nousta siivilleni ja lentää pois. Lentää pois vastuulta. Samassa tunsin voimakkaan painon niskassani, ja väkisinkin jouduin painamaan pääni alas. Thodor oli suunniltaan. Purin huulta - mitä tässä enää sanomaan? Totuus pisteli kurkussani kuin kiukkuinen kaktus, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

- Tapoin.. rodworien.. rajavartijan.. Sain ähkäistyä kireällä, selvästikin katkeralla äänensävyllä, mutta se ei ollut helppoa. Ei, sillä sotakapteenin voimat keskitettynä minun niskaani eivät olleet järinkään helpot kannateltavat. Kaikesta huolimatta olin paikoillani. Sota ei selvästikään ollut ohitse - vasta alkamassa? Ainakin vihreän raivo oli sitä luokkaa.

- .. mutta se son of a bitch itse yllytti.. Murahdin vielä huulieni välistä, vaikka tiesin ettei Thodor kaivannut selityksiä.

Thodor kuunteli vaiti Jackon sanat, pitäen tasaisen paineen jatkuvasti tämän niskassa. Vasta chardan lopetettua vaivaisen ähkimisensä, vihreän sotakapteenin siipi hölleni hiljalleen ja jäi lopulta lepäämään tuttavallisesti oriin selälle. Koko Thodorin olemus oli rauhallinen, petollisen rauhallinen. Tyyni meri ennen raivokasta myrskyä.

- Jacko. Jacko, Jacko, Jacko, vihreä huokaisi lopulta, taputtaen joka sanan yhteydessä valkeaa chardaa selälle.
- Eihän sellainen käy päinsä, eihän? Siitähän voi seurata vaikka mitä ikävyyksiä, hankaluuksia niin kuin sanotaan, ori jatkoi toruvalla äänellä, kuin olisi nuorelle lapselle puhunut. Tosiasiassa raivo heräili tasaiseen tahtiin vihreän sisällä, hiljalleen se alkoi tuntua myös valkeassa siivessä joka lepäsi Jackon selällä.
- Sellainen ei käy päinsä lainkaan.

Thodorin viimeiset sanat olivat pelottavat, ne voimistuivat loppua kohden ja herättivät jokaisen taaempana seisovan sotilaan ajatuksistaan, katseiden kohdituessa kahteen hevoseen edempänä. Yhtäkkiä vihreä sihtasi etujalkansa Jackon jalkoihin ja tönäisi tämän voimakkaalla iskulla maahan, miettimättä sen suuremmin alastulon pehmeyttä. Säälimättömästi Thodor painoi kavionsa toisen kurkulle, niin voimakkaasti että tiesi hengittämisen käyvän lähes mahdottomaksi. Ori oli raivoissaan. Se katsoi maassa makaavaa Jackoa kuin syöpäläistä, olentoa jolla ei ollut minkäänlaista elämänarvoa, miettien lähinnä miten murskata tämän kallo ilman omien kavioidensa tahrimista Jackon homeisella, likaisella verellä.

- Onni taitaa käydä sinulle myöten, Jacko..., Thodor lausui lopulta hitaasti, rauhallisella äänellä, vihreiden silmien välkkyessä kuitenkin pahaaenteilevästi, heijastaen vihaa ja halveksuntaa. Sitten ori iski varoittamatta hampaansa toisen lapaan, repien siihen syvät ruhjeet leuoillaan. Päätettyään verileimansa Thodor jäi vielä ihailemaan hetkeksi taidonnäytettään, ennen kuin lisäsi painetta valkean kurkulla ja kumartui tämän puoleen häijysti hymyillen. Vihreän huulet olivat yltäpäältä veressä ja tiputtelivat punaisia täpliä jonossa chardan kaulalle, yhden veripisaran tipahtaessa suoraan Jackon turvalle.

-...sillä sinussa ei ole ainuttakaan jouhta, ei ainuttakaan karvaa, joka olisi kyllin arvokas eliminoitavaksi, varsinkaan minun kavioistani. En halua liata niitä, Thodor jatkoi hymyillen, saaden äänensä kireydestä huolimatta lähes ystävälliseksi, ennen kuin päästi valkean kurkun otteestaan ja astahti tästä kauemmas.
- Mitä helvettiä te vielä siinä seistä toljotatte? NYT JOKA HELVETIN PERSLÄPI HARJOITTELUPAIKALLE!

Ilmeisesti sotakapteenin karjaisu kuului jokaisen sotilaan korviin, sillä jok'ikinen vielä seisaalla oleva charda ponnahti ilmaan kuin sähköiskun saaneena. Thodor katsoi näiden perään raivostuneena, ennen kuin vilkaisi vielä Jackon ellottavaa ruumista ja nousi raivokkaasti siivilleen, sikoutuen luodin voimalla ulos metsästä.

// Thodor poistuu "harjoittelupaikalle" //

Jacko

Painoin silmäni hitaasti kiinni. Sotakapteenin äänestä saattoi päätellä, ettei asia ollut pelkällä totuuden kertomisella kuitattu. Ei, toisella oli selvästikin jotain taka-ajatuksia. Rangaistus ehkäpä? Suupieleni painuivat koko ajan alemmas, epä- mutta itsevarmaan mutruun, sellaiseesen, joka oli valmis vastaanottamaan kaiken, mitä vihreä tulisi syytämään harteilleni. Henkäisin syvään, raotin silmiäni, ja kerkesin nähdä vain raivostuneet silmät sekä salamannopean iskun, jonka seurauksena makasin maassa, haukkoen voimakkaasti happea. Se, etten saanut kunnolla hengitettyä, ei näyttänyt haittaavan Thodoria, sillä pian voimakas paine lepäsi kurkullani, ja pienet, katkerat kyyneleet tirskahtivat silmäkulmiini.

Kaikesta huolimatta olin paikoillani. En voinut sille mitään, mutta oloni tuntui vähintäänkin alistetulta Jeesukselta, joka kärsi rangaistustaan sitä vastustelematta. Mulkaisin ympärilleni, sillä kaikki chadra sotilaat näkivät tilanteen - voisinko tämän alemmas vajota? Purin hampaani tiukasti yhteen, yrittäen kuitenkin samalla hengittää. Se oli oikeastaan mahdotonta, joten väkisinkin aloin yskiä voimakkaasti. Sotakapteenin ääni ja sanat saivat kehoni vavahtamaan - olisiko vihreällä pokkaa..

.. Että meninkin epäilemään. Pian kaulassani tuntui voimakas kipu - sellainen, joka saa raavaankin miehen ulvahtamaan tuskasta, rimpuilemaan ja haukkomaan henkeään kuin kuivalla maalla kituuttava kala. Sotakapteeni oli juuri leimannut minut häpeäarvilla. Kulmani painuivat vihaisesti alas, ja jos katse olisi voinut tappaa, eläisin tälläkin hetkellä tässä kurjassa maailmassa yksin. Silmäni porautuivat jokaisen läsnäolijan lävitse kyynelien sumentamina, ja yritin saada itsestäni otetta. Mutta se ei onnistunut.

- .. bastard. Murisin huulieni välistä vihreän puoleen ja sylkäisin maahan, kun toinen lopultakin hellitti otteensa. Sisälläni kiehui. Olin ehkä tehnyt virheen, mutta ei se oikeuttanut tällaiseeseen vieläpä muiden sotilaiden edessä. Ei helvetti vie oikeuttanut! Käsky kuitenkin oli tullut selväksi. Nyt ei ollut enää varaa töpeksiä. Thodorin loittoneva hahmo taivaalla pisti adrenaliinin kohisemaan suonissani, mutta nousin vastoin tahtoani ylös, voimakkaan kivun sykkiessä kaulassani. Sotakapteenin olisi parasta kuolla sodassa, tai en vastaisi sen jälkeisistä teoistani.

Tämä paikka oli totta vie liian pieni meille kahdelle.

Jacko poistuu harjoittelu paikalle!

(.. vaihdan samalla pois minä-muodosta)

Aurinko oli laskemassa mailleen. Ilma kylmeni, sillä kolea syysilta ei antanut armoa silloinkaan, kun edessä oli jotain, mikä tulisi vaatimaan paljon uhreja. Cheredjan seisoi kahden, mittavan lähteen välissä, täysin paikoillaan, keltaiset silmät kohdistettuna horisonttiin. Aikaa siitä, kun rodworit olivat saapuneet paikalle, oli kulunut vasta muutamia minuutteja, mutta silti mustan kärsivällisyys alkoi olla nollassa. Ori oli halunnut tätä - se oli halunnut päästä pieksemään sulkasiipisiä, antamaan niille sellaisia opetuksia, joita ne eivät ikinä unohtaisi, mutta se, että niiden tuloa saisi vielä odottaa ja odottaa.. Sotakapteeni käänsi päätään, katsoen rivissä seisovia sotilaitaan.

- Tänään. Tänään vuodatetaan verta. Ketään ei jätetä henkiin, ymmärrättekö? Taistelette omienne puolesta. Niiden, jotka luottavat teihin. Annatteko enkelin kasvojen pilata elämänne, pilata mahdollisuutenne? HMM? Redjanin katse kiersi jokaisessa merkitsevästi, haastavasti ja uhkaavasti. Se halusi että jokainen sotilas antaisi kaikkensa, sillä tämä taistelu oli voitettava. Sen piti olla muistutus kaikille Chadroille, ettei nahkasiipiä pitänyt epäillä.

- Se ei pelaa joka pelkää. Musta lausui, kääntyen sitten taas eteenpäin, hengittäen höyryä ilmaan. Kuumat lähteet olivat täydellinen paikka sodalle - chadrojen lentotaito heikkenisi huomattavasti, kun kuuma kosteus pureutuisi niiden sulkiin. Märillä siivillä niiden oli huomattavasti raskaampi lentää, ja se tiesi etulyönti asemaa rodeille. Redjanin suupielille kaartui hymy.

Hey ho, let's go!
(Ja vielä huom. Rodisotilaiden pelaajat voivat jo vastata, chadrat odottakoon Thodorin saapumista!)

Zaackh ummisti silmänsä. Tähän sitä oli tultu, tultu näiden vuosien epävakaan, niinkutsutun 'aselevon' jälkeen. Eihän kukaan olisi sitä loppujen lopuksi voinut estää, kun se ujuttautui lähemmäs, tihkui sitä pidättelevän oven kamanoiden takaa, saapui kuin häkä, huomaamattomasti, viekkaasti, ja sitä sitten yhtäkkiä huomasikin vain, kun se jo kuristi kurkkua ja vaikeutti hengittämistä. Kun se kosketti kylmillä sormillaan poskea, kuin rauhoittaakseen ennen viimeistä löyntiään.
Sota.
Se sota oli alkanut, se sota oli loppuva joskus, muttei tänä iltana. Omituisen tyhjän, tunteettoman tunteen ollessa jossain pallean tienoilla, sotilas seisoi muiden sotilaiden rinnalla. Omalla paikallaan, tietäen oman tehtävänsä. Zack tulisi olemaan tänä iltana ja yönä yksi sodan käsikassara, joka murhaisi niin monta kuin kykeni, ja ehkä samalla saisi oman surmansa. Mistä sitä koskaan tiesi.
Kuitenkin mustan silmissä ei näkynyt pelokas, pälyilevä katse. Se oli tullut tänne, se oli käsketty tänne, täällä sen kuului olla, täällä valmiina ensimmäiseen hyökkäykseen.
Zackin mieli vannoi kostoa. kostoa sille, joka oli tappanut rajavartian. Tässä vaiheessa jo oli huhu kiirinyt sodan alkamisen syissä, tosin yksityiskohdat olivat hämärän peitossa. Hämärän, tai sitten ylenpalttisen liioittelun. Lentäessään kuumille lähteille oli musta kuullut ilmassa jonkun takanaan kertaavan tapahtumia, ja järkikin sen sanoi, ettei ääni, joka takana oli puhunut, voinut olla rehellinen.
'Äkkiä se oli vain siihen pelmahtanut, puhunut jotain käsittämätöntä, ja raa'asti raastanut vartijan alas kalliolta. Tietystihän se meidän poika ei hevillä siihen vaan antautunut, onnistui tappelemaan, mutta rumaa jälkeä tuli. Chadra lopulta lehahti pakosalle ja sankari kuoli omiin haavoihinsa vannoen uskollisuutta Redjanille, joka siihen mennessä oi ilmaantunut paikalle. Kuulin myös tuossa, että olisi ollut Riloksen sisko, tai..'
Zack tuhahti viilenevässä illassa edes muistolle jonkun sanoista. Niin urhoollista, niin urhoollista, mutta tuskinpa totta.

Auringonlaskun heittämät verenpunaiset juovat maassa kiinnittivät hetkeksi Zackin huomion. Miten ne sekoittuivat odottavien hevosten varjoihin, miten ne kuulsivat ilmaan lennähtävien vesisuihkujen takaa.
Näkisiköhän ori koskaan enää tätä näkyä. Jos näkisi, ori toisi Doankin katselemaan. Haikea tunne tukahtui siihen, kun Zack huomasi kauan paikoillaan olleen sotakapteenin kääntyvän sotilaiden puoleen. Sanoissa piili totuus, sotakapteeni puhui totta. Hetken Zack luuli että Redjan olis katsonut siihen, haastavasti, kunnes se oli jo häilähtänyt jonnekin muualle.
Totta. Ori ei antaisi sulkasiipien pilata koko tätä maailmaa, koko todellisuutta, jossa ne elivät.
Oli tullut aika kostaa.

Siniset silmät tuijottivat pimeydestä. Ne olivat kuin saalistajan silmät, kiiluivat ja loivat pelkoa ympärilleen. Mutta kukaan ei huomannut niitä. Silmien alla oli sinimusta-shampanjan kirjava keho, jonka jokainen lihas värähteli. Kyljet kohosivat vain harvakseltaan ja siivet olivat taitettu virtaviivaisesti kylkiä vasten. Jaguar katseli alempana olevaa sotilasjoukkoa, Cheredjanin, jota jokainen sotilas katsoi ylöspäin, ihannoiden. Johtaja tunsi pistoksen. Hänen aikansa alko olla pikkuhiljaa jo ohi. Jaguar kuunteli Cheredjanin sanoja, tunsi vatsansa kiertyvän.

Hän oli yksin hiljaisuuden ja pimeyden peittämä, laumalaiset alkoivat kunnioittaa sotakapteeniaan enemmän kuin johtajaansa, toisaalta, sitä se näkymättömyys yleinsä teki. Jaguar oli tietoisesti vetäytynyt taka-alalle ja katsellut tilanteiden syttymistä ja kehittymistä. Nyt oli sota käsillä, ilmapiirin tunsi lähes kosketeltavan painostavana, sotilaat, valmiina täyttämään ammattinsa tarpeet. Syvä huokaisu palautti orin takaisin todellisuuteen.

Vielä ei ollut johtajan aika tulla sotaan. Kukaan ei katsoisi häntä ylöspäin, kaikki vain toteisivat, että 'tottakai johtaja tuli sotimaan'. Mutta kun aika olisi oikea, kun kaikki epäilisivät, ajattelisivat, ettei Jaguar liittyisi lainkaan sotaan, ori tulisi. Vasta kun aika olisi oikea.
Valtavat siivet levittyivät ja kantoivat omistajansa ääneti pimeyteen. Mitäköhän Rilo tekisi?
(jaguar poistuu hetkeksi paikalta)

Siivet ryhdikkäästi kohossa ja kasvot kivisinä tummanharmaa ori seisoi muiden sotilaiden reunustamina. Ares oli rynnännyt paikalle muiden muassa. Joku ääliö oli mennyt niittaamaan rodworien rajavartian... Tyylikäs sodanjulistus sen vihreän, Thodorin, mielestä? Aivan sama, nyt sota oli käsillä. Tilanne oli ollut kiristynyt jo pitkään. Ori kirosi mielessään että sodan piti tulla juuri nyt. Juuri nyt kun hän oli kunnolla tutustunut Glennaan. Appelsiininkirjavaan joka vihasi sotaa. Violettisiipinen tunsi pistoksen, mutta sotakapteenin sähkönkeltaiset silmät ampuivat tunteen avaruuteen. Tilalle astui Areksellakin turta kylmyys, mutta aistit olivat silti valppaina. Harmaasta tuntui ettei se muistaisi sodasta jälkeenpäin mitään. Mustahouhinen ajatteli sen olevan lähinnä hyvä asia. Tuntisikohan hän mitään? Ares pystyi kuvittelemaan jonkun nuoren sotilaan pakokauhun tässä vaiheessa. Ilman tätä turtumista, tunnetta siitä ettei ollut omassa kehossaan, vaan katselemassa sitä yläpuolelta, olisi harmaatakin varmasti pelottanut enemmän. Cheredjanin sanat lietsoivat vielä järjetöntä taistelukiihkoa, eikä mustajouhista pelottanut olleenkaan. Kunhan ei olisi liian rohkea ja päättäisi sotaansa ruumiina muiden kavioissa.

Ketään ei jätetä henkiin! Tänään vuodatetaan verta. Niiden puoleasta, jotka luottavat teihin. Sinimustan syljenroiskunnan säestämät sanat kaikuivat orin korvissa.

Ares tuijotti horisonttia odottaen sitä hetkeä, kun ensimmäinen sulkainen enkelinsiipi tulisi näkyviin.

Volga seisoi muiden sotilaiden vieressä paikallaan, lähes hengittämättä, vakava ja kiiluva katse silmissään. Tamman kasvot heijastivat silkkaa kylmyyttä ja kostonhalua tämän kuunnellessa Cheredjanin sanoja, oikeita sanoja, jotka olisi pitänyt lausua ääneen jo vuosia sitten. Sodan olisi pitänyt syttyä vuosia sitten. Chardat olisi pitänyt eliminoida vuosia sitten.

Violetit silmät vastasivat sotakapteenin keltaisiin yhtä haastavasti, lähinnä tulevaa ajatellen, sotakapteenia Volga kunnioitti oreista eniten. Sentään yksi osasi kunnioittaa rodworin perinteitä ja tiesi mitä chardat ansaitsivat... Ja nyt oli aika kostaa. Kaikesta.

Päivä oli vaihtunut illaksi, kun Thodorin vihreä hahmo lensi pimeydessä halki metsien, muut chardasotilaat perässään. Oriin mieli myrskysi, se oli hermostuneempi kuin koskaan ennen. Tähänkö kaikki päättyisi? Eivätkö pienet kinat riittäneet, vaadittiinko tosiaan välienselvittämiseen suurempi verilöyly? Oli turha enää kieltää. Vihreä sotakapteeni pystyi näkemään sen kaiken hirveyden jo silmissään - raivokkaita sotahuutoja, hikeä ja verisiä ruumiita siellä täällä sotatantaretta. Thodor sulki silmänsä ja antoi viileän ilmavirran hyväillä kasvojaan. Se halusi tuntea rauhan, edes hetken verran.

Tömähtäen charda laskeutui maahan. Oriin keho höyrysi, sen karva oli hikinen ja lihakset värähtelivät pelkästä jännityksestä. Thodor nyökkäsi takana seisoville sotilailleen ja nämä lähtivät seuraamaan johtajaansa läpi höyryävien lähteiden, kunnes hitaiden, harkituiden askelten jälkeen tämä pysähtyi. Sotakapteeni nosti katseensa suoraan edessä seisovaan rodworiin, silmät pelkkää kylmyyttä ja pelottomuutta hohkaten. Kaikkialla oli hiljaista, kuin kuolema olisi ollut läsnä - kuten olikin.

Kaikki enteili lopun alkua.

Kaikki hyvä loppui aikanaan, eikös se ollut joku sanontakin ? Vanhemmat kyllästyvät poikiinsa ja tyttäriinsä, lähettävät nämä omille teilleen, rakastavaiset hylkäävät toisensa ja mikään ei enää jatku. Joidenkin osana oli elää myrskyisät ajaa, elää sodat, sotia, tappaa ja lopulta kuolla, jotta seuraavat sukupolvet saisivat elää rauhassa, jos olisivat tarpeeksi viisaita. Korppi tuijotti tyhjä naamio kasvoillaan sotakapteenin vihreää selkää, ainoaa maamerkkiä jonka siinä tilanteessa saattoi ottaa. Sotilaat sen ympärillä eivät jaksaneet kiinnostaa, eivät kiinnittäneet huomiota, eivät olleet erikoisia. Näiden rinnalla olisi tammankin kohta tapettava, tapettava niin monta mustaa lepakkoa kuin ikinä pystyisi. Lepakotkaan eivät olleet katsomisen arvoisia, joten tämä tuijottelu kohdistui Thodorin selkään, vaikka tamma tuskin näki. Ajatus tappamisesta sai tämän värähtämään, mutta pian keltakirjava sen peitti. Olivat sanoneet muut harjoituksissa mitä tahansa, sanoneet pieneksi ja pelokkaaksi hiireksi, ihan mitä tahansa, tänä iltana ei Korppi näyttäisi tunteita. Ei pelkoa, ei inhoa, ei myöskään vihaa. Tänään, niin, tänään olisi rastatukkainen tunteeton tappokone. Saisi monta osumaa, ehkä kuolisi, ehkä niin olisi parempikin ? Saisi osuamia ja antaisi niitä.

Joukon laskeuttuessa kuumille lähteille Korppi silmäili paikkaa. Tuo koetti ymmärtää, miksi vastustaja oli valinnut tämän sotatantereeksi. Tamma ei vain saanut päähänsä miksi piti sotia juuri täällä, miksei vaikka metsässä missä kaikilla olisi hankalampaa ? Huokaisten tamma laskosti keltaisenkirjavat siipensä selkäänsä. Välttämättä niitä ei heti tarvitsisi, sodassakaan ja sota ei vielä ollut alkanut. Tämä oli ensimmäisiä rummunpäristyksiä, ei vielä, vielä ei konsertti alaknut, huutojen, maahan mäsähtelevien ruumiiden, itkun konsertti, joka pian valtaisi tämänkin näyttämön. Rastatukkainen päätti jättää ajattelemisen tältä illalta. Olisi niin paljon helpompaa vain tappaa, ajattelematta, noudattaa Thodorin käskyjä ja olla vain nukke. Ajatteluun olisi aikaa myöhemmin, joko ikuisuudessa tai täällä.

Tapa tai tule tapetuksi. Tällä paikalla armonhuudot kaikuisivat vain tyhjyydelle.

Viimein tapahtui se, mitä moni oli jo odottanut. Innolla, kauhulla, täysin tunteetta, kenties ? Jokatapauksessa vesihöyrystä sakeaan ilmaan alkoi muodostua tiiviimpiä kohtia. Aluksi ne olivat vain heikkoa kuultoa vesipatsaiden takaa, sitten nile alkoi kehittyä raajoja, kuin evoluution alkuvaiheissa. Oliko koko maailma, tähän asti tulut, tuhottava tänään ? Mistä sitä tiesi.
Kohta sulkasiivet laskeutuivat vihollistensä eteen, sotakapsteenit olivat nokitusten. KOhta se alkaisi, kohta jokainen olisi raadeltu, verinen raato. Tai siis ne, jotka selviäisivät tästä koettelemuksesta.

Hiljaisuus oli painostava, se tuntui painavan tärykalvot pään sisään, mikään ei rikkonut sitä. Koskakohan joku tajuaisi herättää horroksen, ja musituttaa, että kohta olis tee-aika ?
Zack laski päänsä alas. Niin paöjon tuskaa, niin paljon kyyneliä, joita vuodatettiin ehkä turhan tähden. Mutta nyt se ei olut turhaa. Se oli täyttä totta, faktaa jokainen sana. Sulkasiivet oli hävitettävä nyt, tai ei koskaan. Ehkä toiste siihen ei tulisi tilaisuutta, ehkä tämä oli ainut yritys.
Hiljaa se yltyi. Sotilaat eivät enää' kunnioittaneet hiljaisuutta, moni nuorikko ehkä jo odotti pääsevänsä huitaisemaan joltakulta jalat alta. Kutakuinkin, melu alkoi muutamasta tömähtävästä kaviosta ja jouhien kahahduksesta ja yltyi solvauksiksi puolin ja toisin.
Vai oliko vielä hiljaista ? Zack ei enää tiennyt.
Nopeasti se leiskautti päänsä taakse, silmissä ei olut enää epäröivää pojanklopin katsetta, vaan kylmä hohka, joka edelsi murhaa.

Ares antoi violetinmustien silmiensä liikkua nahkasiipisten omissa riveissä. Ori ei tuntenut moniakaan, joku hontelo, nuori kalpea ori, tappokoneelta vaikuttava kiemurakuvioinen... Yksi tuttu, puolituttu, hahmo joukosta näkyi. Siellä oli se nyrpeä tamma, Volgahan se oli. Harmaa ei kuitenkaan tuntenut ärsyyntymistä, tunteminen oli loppunut jo minuutteja sitten.

Alkoi kuulua ääniä. Orin ryntäät kohosivat nopeasti sen hengittäessä kerran nopeasti. Mikään muu orin olemuksessa ei kielinyt kiihtymyksestä tai pelosta. Tuo pieni häivähdys tunteita, Glennan kasvojen välähtäminen mielessä oli ohi sekunneissa. Turtuus astui taas kuvaan. Silmät tuijottivat lähestyviä sulkasiipiä kuin jokainen olisi vain elävä maalitaulu.

Cheredjan

Redjanin hengitys pysähtyi. Sen keltaisten silmien pupillit pienentyivät, kun sankan vesihöyryn lävitse asteli lihaksikas, vihreä chadra, Thodor. Mustan suupielet pysyivät vakaana, eikä tämän ilme värähtänyt millään asteikolla. Tähän oltiin tultu nyt ja tähän oltaisiin tultu joka tapauksessa. Yllättävintä oli ollut ehkä se, millä tavalla, mutta sillä ei ollut enää väliä. Redjan odotti. Jokainen lihas oli jännittynyt, valmiina tekemään jotain ratkaisevaa. Vain pientä hetkeä myöhemmin vihreän sotakapteenin taakse asettautui riviin sotilaat, joiden ilmeet kertoivat lähes kaiken. Ne olivat tyhjiä, vakaita.

Mutta silti kaikkia pelotti. Sen saattoi tuntea ilmassa - nihkeä hiki, hermostuneet hengitykset, haparoivat silmät ja malttamattomat mielet. Kaikki odottivat vain sitä yhtä, pientä merkkiä, joka päästäisi helvetin valloilleen. Sota oli läsnä, se tulisi vaatimaan monta uhria, mutta kaikki tämä tulisi olemaan sen arvoista. Redjan tunsi kuinka adrenaliini alkoi kohista sen suonissa - kuinka se janosikaan päästä repimään enkeleiden siivet irti juurineen. Mustan toinen suupieli kohosi virneeseen.

Vain pieni, lähes huomaamaton nyökkäys Thodorille. Sen havaitseminen oli lähestulkoon mahdotonta, mutta kiinnitti varmasti sotakapteenin huomion sen verran, ettei tämän silmät kerenneet huomata mustan vasemman takakavion nousua ja laskua. Merkki, joka antoi luvan käydä kimppuun. Nahkasiipi jännitti lihaksensa, hyppäsi ilmaan ja syöksähti eteenpäin, lentäen nyt chadrasotilaiden yläpuolella. Se oli tehnyt tilan omille sotilailleen - ne saisivat iskeä siipiensä luupiikit sulkasiipien ihoon ja antaa näille ansionsa mukaan. Redjanilla oli tähtäimessä jonkun aivan muun löylyttäminen..

Sota oli alkanut.

Jacko

Valkean orin katse oli tiukasti maassa. Se oli juuri laskeutunut, tiukasti omalla paikallaan, seuraten kuuliaisesti sotakapteenia. Muiden chadrojen läheisyys ahdisti - jokainen katse, joka suuntautui Jackon puoleen, tuntui halveksuvalta ja ylimieliseltä. Syyttävältä. Ori puri hampaansa tiukasti yhteen. Tähän kaikkeen oli kuitenkin hyvä syy. Sotaa ei olisi, jos valkealla olisi hitusenkin enemmän itsehillintää - sotaa ei olisi, jos se olisi tajunnut lopettaa ajoissa. Mutta mennyttä ei voinut muuttaa.

Jacko pysähtyi. Sen katse nousi hitaasti edessä seisoviin nahkasiipiin. Yhden löylyttäminen oli ollut helppoa, mutta tämä sotilaskaarti olisi täysin eriluokkaa. Ne olisivat armottomia, kylmämielisiä tappajia, juuri niitä, jotka halusivat antaa Jackolle ansionsa mukaan. Valkea henkäisi katkonaisesti ja vilkaisi sivulleen. Muut sotilaat olivat varmasti yhtä hermostuneita, mutta se viha, joka tulisi lankeamaan orin päälle sodan loputtua, voittivat sitten roworit tai chadrat, ei olisi mitään tähän verrattuna. Jackon kultaiset silmät tarkkailivat nahkasiipien mustaa sotakapteenia. Kylmätväreet kulkivat orin selkää pitkin - tänään vuodatettaisiin verta.

Jotain kuitenkin tapahtui. Nopeasti, hyvin nopeasti. Musta rodwor oli muutamassa sekunnissa ilmassa, kadoten vesihöyryyn. Kyllä, sota alkoi. Valkea havaitsi, ettei taktiikka ollut tavallinen - Jackon kulmat painuivat alas, se vilkaisi sivulleen. Ymmärsikö joku muu, mistä oli kyse? Sulkasiivet jännittyivät sivuille, mutta valkea ei liikahtanut. Se odotti Thodorin merkkiä - mikä olisi sotakapteenin ratkaisu? Jacko henkäisi - nahkasiipiset sotilaat ampaisivat liikkeille.

Thodorin hengitys oli kiivasta, hyvin kiivasta, vaikkei sitä ulkopuolinen hyvin huomannutkaan. Ori pakotti rintakehänsä nousemaan huomaamattomasti, se ei halunnut Redjanin luulevan mitään miltä tilanne saattoi näyttää. Pelkoa kaikkein vähiten. Sotakapteenin silmät harautuivat hetkeksi ympärilleen. Jännitys ja odottava, painostava ilma oli käsinkosketeltavaa. Jokainen siivekäs hevonen odotti yhtä ainoaa merkkiä joka johtaisi lopulliseen tuhoon. Vihreät silmät siirtyvät Thodorin omiin sotilaisiin, se ei halunnut nähdä pelkoa. Ei epävarmuutta tai jänistämistä. Jokaisen olisi taisteltava viimeiseen hengenvetoon asti.

Ori vei katseensa taas sinimustaan rodworiin edessään. Redjanin ilme oli tuttu - niin mitäänsanomaton ja neutraali, silti se kaikkein vaarallisin mitä sotakapteenilta löytyi. Sarjamurhaaja naamiaisissa, kasvot muovin taakse peitettynä. Sopivaa hetkeä odottaessaan. Thodorilla ei ollutkaan vaikeuksia huomata pientä, täysin huomaamatonta nyökkäystä jonka Redjan leuoillaan teki, pientä merkkiä joka sinetöi kaikkien läsnäolioiden kohtalon.

Sitten musta rodwor iski kavionsa maahan ja sinkosi ylös, samaan suuntaan vesisuihkun kanssa. Ja ennen kun Thodor ehti kehoaan ohjata, jokainen jännittynyt lihas sykähti ja ponnautti vihreän oriin räjähdysmäiseen lentoon, suoraan Redjanin kintereille. Höyry ja viima humisi Thodorin korvissa, tämän kiihdyttäessä lentoaan kiivain siiveniskuin. Redjan ei saisi päästä karkuun.

Zackin suupielet nytkähtivät vihreän chadran astellessa esiin sankasta vesihöyrypilvestä. Heti orin hermostunut katse syöksähti sotakapteenin takakavioon. Merkki, josta oli sovittu. Rodworien pitäisi saada ensimmäinen siirto, edes pieni yllätyksen suoma etu. Ori väräytti muutamaa jännittynyttä lihastaan, epämääräisen, kouraisevan tunteen veloessa vatsassa.
Zack siirsi katseensa haravoimaan chadrojen sotajoukkoa. Vaikea sitä oli arvioida, mutta pieni toiveikas ääni kuiskasi epävarmasti, että niitähän taisi olla vähemmän. Ori kuitenkin pudisti ajatuksen päästään. asiasta ei voinut olla varma, eikä Zack ollut perillä chadroista paljoakaan. Mitä jos niiden sotilaskoulutusjärjestelmä oli parempi, tai jotain samansuuntaista ? Jos yksi niistä vastasi viittä rodworia ?

Sodassa nuoretmiehet luulevat juoksevansa toisiaan kohti. Väärin. He juoksevat minua kohti.

Samassa, kuin vaiston ohjaamana, orin katse syöksähti sotakapteenin kasvoihin, ja sieltä vasempaan takajalkaan, joka nousi, ja laski. Sekunnin sadasosan Zack ehti ajatella, että oliko musta kuvitellut koko liikkeen, mutta kuitenkin syöksähti suoraan loikasta laukaan, kiepahti edelläolleen, hieman hitaammin reagoivan sotilaan vierelle, ja sylksähti chadrojen kasvottomaan massaan.
Ensimmäinen aalto oli tarkotiettu vain järkyttävään chadrojen mieliä. Toinen aalto hyökkäisi. Oli kuin sotataktiikka olisi itsekseen kertoillut omaa tarinaansa Zackin päässä, kerrannut jokaisen yksityikohtansa itsekseen pyörivänä gramofonin tökkivänä äänenä.

Zack laukkasi niin lujaa, kuin ei olisi koskaan päässyt juoksemaan. Puikkelehtiminen chadrojen ohi, sekä niiden yksittäisten, nopeiden potkujen väisteleminen alkoi käydä hankalammaksi ja hankalammaksi, kunnes se, mikä oli Zackin kohdalla odotettavissakin, tapahtui.
Ori kaatui.
Violettisiipinen oli juuri pysähtymässä, kun joku chadra keksi loikata ohi kiitävää oria kohti. Zack väisti lokaten holtittomasti sivuun, ja kiepahti samaa kyytiä kumoon. Nopeassa vilauksessa, ori näkin pimenevän taivaankannen ja aksi lentävää hahmoa, jossain hyvin, hyvin kaukana, kunnes iski päänsä kovaan kallionn, kierahti, ja pysähtyi. Zackin silmissä vilisi ja päässä heitti, ensimmäisen hyökkäyksen suoma andrenaliini alkoi jo heiketä. Ja samassa musta ori tajusi, että oli lähestulkoon yksin chadrojen keskellä.

Ares ei tiennyt oliko tunteeton turtumus vai oikea pelko pelottavampaa. Pian epävarmuus kuitenkin alkoi peittyä adrenaliinin alle sotakapteenin polkaistessa savista maata. Aaltona etenevä rintama tuntui muutaman sekunnin hidastetulta, mutta pian se kulki kuin luotijuna. Harmaa ehti nähdä vilaukset poispäin lentävistä sotakapteeneista ennen kuin otti yhteen ensimmäisen sulkasiiven kanssa. Oranssinsävyinen ori oli selvästi nuori eikä suurelta rodworilta tarvittu kuin muutama siiven läjäys kun persikkaponi oli maassa. Ares jätti hevosen siihen, tuskinpa harmaa mitään oikeaa vahinkoa oli edes saanut aikaan. Ares lähti syöksähtelemään eteenpäin, chadroja tuli vastaan, välillä rodworit pujahtivat ohi. Muutaman pureman, puolin ja toisin, jälkeen Ares huomasi maassa tumman hahmon. Nimenomaan tumman. Violettisiipinen jyräsi kiemurakuvioisen orin luo.
"Nouse!" Jos harmaa olisi tiennyt miten paljon yhteyksiä toisilleen tuntemattomien orien välillä oli, olisi Ares saattanut herpaantua. Nyt se yritti lätkiä muutamaa chadraa kauemmaksi. Ehkä kiemurainen voitaisiin saada takaisin riveihin ilman pahempia haavereita.
Kaksi punertavanvalkoista chadraa aikoivat vakaasti rynnätä violettisiipisen kimppuun. Ares nousi siivilleen yrittäen päästä kaksikon yli, mutta ne olivat nopeampia. Harmaa puski eteenpäin pitääkseen orit kauempana. Nyt vankempi sotilaskoulutus tuntui oikein hyvältä idealta.

(( Korpin pelaan tosiaan ulos tässä viestissä, koska se karkaa muutenkin. jos Wiaprin saapuu, jompi kumpi noista rodeista voi olla Umi tai voit hankkia jonkun muun nitistämään sen pois päiviltä, aamen. ))

Nyt. Se, joka vielä epäröi, häipykööt joukosta, se, joka vielä pelkäsi, heittäkööt toivonsa hukkaan. Enää ei ollut sen aika, ei ollut aika epäröidä, ei ollut aika pelätä, oli aika tappaa. Korppi levitti kompaktikokoiset keltaisenkirjavat - kuinka ironista löytää niinkin iloinen ja elävä väri keskeltä epätoivon täyttämää sotaa - siipensä ja jännittyi kauttaaltaan, työntäen kaikki inhoavat ajatukset päästään. Täällä oltiin tappamassa, ei punomassa rauhaa. Tamma katsoi pää tyhjänä sotakapteenin vihreää selkää, odottaen käskyä lähteä liikkeelle. Ja se tulikin, Thodor singahti rodworien sotakapteenin, Redjanin perään ylös vesihöyryyn. Koko massa lähti liikkeelle, molemmin puolin. Mustat, violetit, ruskeat, kaikki mahdolliset tummissa sävyissä liikkuvat nahkasiivet ottivat jalat alleen ja vyöryivät kohti vaaleiden sulkasiipien ryhmää. Moni chadroista käytti hyväkseen vikkeliä siipiään ja lensi matalalla kohti vihollista, mutta Korppi jäi hetkeksi seisomaan ja katsoi täysin ilmeettä, kuinka ensimmäinen aalto törmäsi toiseen. Chadrat paiskautuivat vasten rodworien jykeviä kehoja, jotkut puikkelehtivät molemmilta puolin toisten sekaan. Kaaoksen hivenen rauhoituttua ja vihollisten käytyä potkimaan, puremaan ja tallomaan henkensä edestä pienikokoinen, iloisenvärinen rastapää lähti muiden mukaan, puikkelehti hetken toisiaan tappavien hevosten välissä ja leyhäytti sitten siipiään hypäten ilmaan, vastaamaan parin lentävän mustanaaman hyökkäykseen alhaaltapäin. Suurisiipiset olivat hankaluuksisa kuumien lähteiden välissä, joutuivat varomaan jos kaksi purkautui yhtä aikaa, mutta se ei tuottanut ongelmia tammalle.

Kumpikaan nahkasiipi ei huomannut alhaaltalentävää tammaa vaan se, jonka kylkeen tuon mustat kaviot osuivat, koki täydellisen ilmanpihallemenokohtauksen ja kadotti hetkeksi lentotasapainonsa. Toinen oli varsin nopea reagoimaan ja iski hampaansa - ikävä kyllä suoraan Korpin metalliseen säärisuojaan ja veti päänsä nopeasti pois, ravistellen sitä hetken. Varmasti inhaa luulla repivänsä jalkaa ja osua kylmään metalliin. Rodworsotilaat hyökkäsivät kuitenkin yhtä aikaa ja vaikka maassa kaksi yhtä vastaan tilanne olisi keltakirjavalle ollut liikaa, ilmassa tuolla oli etu puolellaan. Toinen oreista huitaisi etukaviollaan Korpin poskeen ruman naarmun ja toinen koetti purra siivestä, mutta sen tuo väisti, potkaisten samalla takasillaan rodworia leukaan, tuntien tyydyttävän räksähdyksen leuan antaessa periksi. Sotilas kirosi, mitenkä pystyi leuka sohjona ja lensi kaviot ojossa kohti keltakirjavaa, toisen takertuessa hampaillaan tammaa takajalasta, reiden takaosasta, repien nahkaa irti. Korppi huusi, sen vuoksi, mutta myös siksi, että tunsi toisen sotilaan kavioden repivän selästään ihoa, vetäen kaksi pitkää, lähes kyljeltä toiselle kulkevaa haavaa. Tamma riuhtoi takasensa irti ja mulkoili molempia, ottaen siivillään vauhtia ja kiepahtaen sitten leukansa menettäneen orin yli, tarraten hampaillaan nahkaisesta siivestä. Sotilas kiroili jälleen kuin merimies, edelleen tosin melkoisen epäselvästi. Toinen nahkasiivistä taas iski hampaansa Korpin kaulaan ja puri lujaa, niin, että keltakirjavan teki melkein mieli huutaa, mutta tuo jatkoi silti puremistaan. Onneksi ote oli hyvä, läheltä siiven tyveä ja tamma leyhäytti siipiään pari kertaa poispäin leuattomasta lepakosta, repien samalla voimiensa takaa. Toinen roikkui kaulassa ja chadra tunsi veren valuvan sekä pitkin posken pitkää naarmua, että selän kahta haavaa, reiden jälkeä ja nyt kaulaa. Olosuhteet huomioon ottaen tämä totesi, etteivät vammat pahoja olleet. Vihdoin Korppi kuuli räsähdyksen leuattoman siiven antaessa periksi. Siipi jäi tamman suuhun. Omistaja huusi koristen, tippui, tippui ja viimein lätsähti maahan, levittäen veristä sotkua ympärilleen. Kukaan taistelukentällä ei näyttänyt huomanneen. Toinen nahkasiipi repäisi kerran lujaa ja Korppi tunsi kaulansa nahan antavan periksi ja repeytyvän irti. Sitä tuo ori sai katua, sillä pian nauravan lepakon selkään iskeytyi kipeästi pieni tamma, joka potki ja puri kuin henkensä hädässä. Rodwor menetti tasapainons, tarrasi keltakirjavaa siivestä hampaillaan ja syöksyi toverinsa perään, repien pari sulkaa irti ja jättäen verisen jäljen oikeaan siipeen.

Hetken verinen ja hikinen Korppi katsoi siipiään hitaasti liikutellen alas, missä kaksi sen tappamaa nahkasiipeä lojui enää pelkkänä verisenä sotkuna maassa. Hetken verran tamma tunsi vielä ajattelemattomuutta, vaistonvaraisia taistelutaitoja ja tyhjää, mutta sitten se iski. Totuus. Se väänsi keltakirjavan vatsan solmuun, miljoona ajatusta hyökkäsi päähän yhtä aikaa ja tuo olisi oksentanut, jos se olisi ollut mahdollista. Nyt Korppi vain sylkäisi verta alas taistelukentälle lasittunein silmin tuijottaen. Tappamista. Tamma oli tappanut kaksi lisää. Kolme, isä, kaksi vierasta. Se oli ehdottomasti kolme liikaa. Täristen, verisenä ja hyvin sekavana Korppi iski keltakirjavilla siivillään ilmaa kuumeisen nopeaan tahtiin, lentäen mahdollisimman kauaksi sotatantereesta.

( Korppi poistuu )

--

Oli sota, oli sota jo alkanutkin ja yksi oli ehkä myöhässä, mutta sitä tuskin kukaan huomasi. Evor Nopsasulka, hopeisenvalkoinen, vihreällä kirjottu neuvonantaja oli lähtenyt mukaan, vasten tahtoaan ja haluamatta tosissaan auttaa chadroja voittamaan. Lauman vuoksi ori olisi tehnyt mitä tahansa, mutta nyt tuota epäilytti tämä touhu. Evorilla oli rakas puolisonsa, rakkaista rakkain Hautalintunsa odottamassa oria kotiin. Ja mikä oli vähintään yhtä tärkeää, Evorilla oli poika. Hieno pieni Leweth, josta tulisi neuvonantaja kun valkoisesta aika jättäisi. Nopeammin kuin kukaan uskoikaan. Perhe. Perhe oli syy, miksei ori halunnut olla mukana tässä. Mitähän Hautalintu sanoisi, jos tuo sattuisi kuolemaan, mitä sanoisi pieni Leweth, jota Evor oli kärsivällisesti opettanut seuraajakseen, auttanut ja neuvonut. Ori nielaisi katsoessaan hävitystä, joka oli jo sotatantereen vallannut. Valkoiset ja mustat ottivat täysillä yhteen, purren, potkien ja repien toisiaan minkä pystyivät. Valkoinen terästi itsensä ja laukkasi sulavin askelin kohti ensimmäistä sotilasta, jonka näki. Sotilasta, jonka tappaminen koituisi Evorin kohtaloksi. Antaa liekkien nuolla.

Ori ei oikein edes käsittänyt mitä teki, sen mielessä pyörivät kasana vain Hautalintu ja Leweth, joten taisteleminen oli sen mukaista. Nopeaa ja kaunista kuten orille oli ominaista, mutta myös hivenen poissaolevaa ja ajattelematonta. Vaikka tuo antoi monta iskua, moneen paikkaan, kärsi myös itse haavoista vähän joka puolella valkeaa kehoaan, tajuamatta sitä kuitenkaan kovinkaan hyvin itse. Evor huomasi herätä vasta, kun rodwor makasi kuolleena maassa ja orin kimppuun hyökkäsi kolmesta eri suunnasta, jokaisesta yksi nahkasiipi. Se oli kuin unta, kun ori tunsi iskujen moukaroivan itseään ja lopulta tuo makasi maassa kuin räsynukke ja lepakot poistuivat. Evor hengitti yhä, joskin tuskaisesti ja pinnallisesti. Tuo unti, kuinka repeytyneet haavat painuivat maata vasten, tunsi, kuinka katkeilleet kylkiluut olivat repineet keuhkoja ja jalat ja siivet olivat käyttökelvottomat. Evor olisi huutanut tuskasta, huutanut ja kiemurrellut jos tuolla olisi ollut lainkaan voimia. Orin silmäluomet värisivät puoliksi suljettujen kivusta sameiden vihreiden silmien yllä. Kuolema alkoi hiipiä mustuutena näkökentän rajamaille. Hautalintu... Leweth.... Evorin silmät rävähtivät auki ja tuo korahti hiljaa. Ei, ei voinut kuolla. Samassa ori oli erottavinaan näkökentässään tutunlaisen, kiemuraisen rodworin.
"Z-zaa... ckkhhh..." sanat olivat hyvin epäselvää korinaa. Ainut tuttu tässä ympäristössä. Ei yhtäkään ystävällistä chadraa, vain rodworeita. Ja silloin Evor tunsi luottavansa Zackiin, jonka oli lyhyesti kerran rotkolla tavannut, josta oli ajatellut jopa hyvää.

Zack makasi maassa koivet sojottaen kukin mihinkin suuntaan, ja orin kerätessä ajatustensa rippeitä kooon, siinä määrin, mitä niistä nyt oli jäljellä. Nyt rodworilla ei ollut aikaa keräillä niitä maasta, jonne ne olivat tippuneet valahtaessaan korvista ulos, vaan piti päästä pystyyn.
Seuraava asia, minkä ori näki, oli chadrastilaan ilkeästi virnistävät kasvot niiden ollessa kumertuneena orin ylle.
Se sai orin loikkaamaan varmaankin enimmäkseen tilanteen tajuamisesta johtuvasta säikähdyksstä ilmaan. Mutta tiellä ei ollutkaan chadraa, sillä orin herättänyt hevonen makasi nyt jo itse maassa harmaan rodworin ollessa syöksähtänyt myrskypilven lailla paikalle ja huutaen jotain, mistä Zack ei saanut selvää. Jokatapauksessa kaksikon ollessa täysin chadrojen armoilla ei auttanut ikään muu kuin hyökkäys, ja niin näyttivät ylivoiman hallitsevat sulkasiipisetkin ajattelvan. Kaksi punertavaa sulkasiipeä loikkasivat sen pelastajan kimppuun, yhden taas napatessa kiinni Zackin siivestä, joka oli holtittomasti lerpattanut ties missä. Järki kuitenkin palasi taas nopeasti ja kiemurakuvioinen ori loikkasi nopeasti taakspäin, chadran yllättäin päästäessä irti. Nkkaansa pidemmällekin joskus ajatteleva ori kuitenkin peruutti suoraan toisten sulkasiipien syliin, kuinkas ollakaan.
Säikähtäen asiaa itsekin ori pukitti täysin vaistonvaraisesti yhtä päin, tuon saadessa potkun suoran päähänsä ja lyhistyessä vieläkin hyökkäyksen loiste silmissään. Kuolleen tilalle kuitenkin hyppäsi jo toinen, ja kohta ori loikkikin pitkin poikin karistellen sulkasiipiä tieltään ja sivuiltaan. Zack tunsi itsensä ennemminkin hätääntyneeksi sonniksi, jota härkätaisteluissa kiusattiin tuikkimalla keihäillä kylkeen, ja pysähtyi äkkiä saaden yhden sitä jahdanneen chadran törmäämään selkäänsä. Itseensä suuttuneena kiemurakuvioinen kiepahti ympäri ja yritti upottaa hampaansa orin kaulaan. Chadra kuitenkin oli nopeampi, ja huitaisi etujalallaan Zackia suoraan kasvoihin, saaden orin loikkaamaan taaksepäin karjahtaen epämääräisesti, sillä veri virtasi niin orin kasvoilla, kuin kurkussakin rodworin niellessä sitä kulaus kulausken perään. Odottamatta kuitenkin tällä kertaa että eteenpäin hyökännyt chadra saisi hampaansa orin kaulaan, vaan potkaisi tälläkertaa vuorostaan oria kaulaan, repäisten mojovan ruhjeen siihen. Chadra ei kuitenkaan luovuttanut ihan niin vähällä, vaa loikkasi uudestaan orin niskaan purren kiinni kiemurakuvioisen kurkkuun. Zackin noustessa pystyyn hakaten siivillään vaaleaa oria. Zack oli oria noin kaksi kolmasosaa isompi, ja siksi orin noustessa takajaloilleen toisen joko piti irroittaa otteensa, tai jäädä roikkumaan leukavoimillaan kuin terrieri, jääräpäinen chadra näytti valitsevan jälkimmäisen. Zack pakokauhuisena kuitenkin tuli etujaloillaankin potkaisseeksi oria jalkaan, josta puolestaan kuului räsähdys, kuin lauta olisi katkaistu nopeasti. Ori lyyhistyi maahan, ja tasapainonsa menettänyt Zack kaatui lintusiipisen päälle. Uudestaan rämpiessä ylöspäin ori ei jäänyt katsomaan, minkänäköinen kuollut hevonen oli, vaan lähti laukkaamaan pois, kohti tappelevien hevosten massaa. Nopeasti ori tuli potkaisseeksi paria nopeasti vain, kunnes joku muukin keksi potkaista oria, tällä kertaa kylkeen. Potku oli senverta voimakas, että kallio, jonka päällä ori seisonut, ei enää olletkaan siinä vaan roi löysi itsensä jälleen maasta, tippuneena pienen kallion laelta, noin metrin verran. Zack irvisti maatessa kyljellään verenmaku yhä suussaan ja hyytyneitä klönttejä kurkustaan kakoen, ja kiepahti toiselle kyljelleen. Ja kuinka ollakaan, siinä joku muukin ol iottamass päiväunia.
Zack loikkasi pystyyn pelkästä säikähdyksestä nähden chadrojen neuvonantajan veriset kasvot rutistuneina tuskan irveeseen. Nopeasti ori ehti vilkaista orin ruumista: haavoja ja ruhjeita kaikkialla, tummaa verta ja katkenneita luita.
Nopeasti ori palasi siihen pieneen kesäpäivään rotkolla, kun vihreä neuvonantaja oli tullut piristämään tuon tylsää vahtivuoroa. Ja paikalle oli tullut myös se paukapää, mikä sen nimi nyt olikaan ollut ? Vlano, niin se. Ja se tamma.
Ja Zack oli hymyillyt ensimmäiseen kertaan pitkiin aikoihin.
Jos orit eivät olisi olleet eri laumoissa, tai olisivat olleet säännöistä piittaamattomia rikkureita, kaikki olisi nyt hyvin. He eivät olisi sodassa todistamassa toistensa tuhoamista.
Ja jos näin sotilas vain olisi voinut sanoa, Evor Nopsasulka olisi ollut se orin ystävä, jos ei olisi sattunut omistamaan sulkien peittämiä siipiä.

Jähmettynein lihaksin Zack kumartui kituvan neuvonantajan ylle.
"Tässähän minä.."
orin avatessa suunsa maassa makaavan vihreän kaulan päälle tippui verta. Ja suolaista vettä. Ei ori itkenyt. Se oli sodassa. Se oli lähellä kuolemaa.
Koko alue tuntui jäätyneen paikoilleen. Jossain kaksikon yläpuolella kuului kimeää kiljuntaa jonkun tappaessa toista, jonkun ollessa jonkun muun kurkussa. JOnkun potkaistessa toiselta jalat alta, jonkun tuhotessa toisen unelmat.
"Tässähän minä."

Ares ehti nähdä silmäkulmastaan kiemurakuvioisen nousevan. Hetken ori tunsi häilyvää tyytyväisyyttä kunnes kaksi chadraa hyökkäsi harmaan päälle yrittäen painaa sitä maahan. Ares vastusteli kaikilla voimillaan. Niitä rodworilla oli onneksi tarpeeksi, violettisiipinen änkeytyi ylös ja karisteli chadrat kimpustaan. Toinen kuitenkin hyppäsi ja potkaisi Aresta kaulaan, hetkeen ori ei saanut henkeä. Jonkun tyhjästä ilmestyneen sinertävän vielä käydessä hampaat irvessä orin kylkeen kiinni harmaassa läikähti ohimenevä pelko, joka raukesi harmaan taas saadessa hengityksen kulkemaan. Vertakaan Ares ei tuntenut kurkussaan joten mitään pysyvää ei ollut tainnut sattua. Pari kertaa ori veti ahnaasti henkeä tukehtumisen pelon jälkeen.
Nopeasti toivuttuaan harmaa kävi sinisen kimppuun joka kuitenkin livahti sotajoukkojen sekaan saaden vain ruhjeen osakseen. Kaksi punertavaa pitivät edelleen päänsä ja aikoivat vakaasti tehdä harmaasta rouhetta. Toisen niistä yrittäessä saada otetta orin siivestä toinen potkaisi sitä lapaan, jolloin harmaa horjahti melkein kaatuen. Jalka lavan alla tuntui ikävältä, mutta Ares riuhtaisi siipensä punertavan otteesta, eikä violettikalvoinen nahkasiipi onneksi tuntunut vahingoittuneen. Harmaa huitoi raivokkaasti lapaan potkaisseen yltään. Ares latasi voimansa ja potkaisi punertavan takajalkaa. Kammottava rasahdus herätti harmaan, tuosta hyvästä toinen punertava kyllä kostaisi. Nyt jalkapuoli sulkasiipinen valui maahan ja oli kuollut, sen jälkeen kun harmaa oli tappanut tämän potkaisulla niskaan. Areksessa kävi sama tunne kun oli ensimmäisen kerran tappanut jonkun, Glennaa ahdistelevan rodworin Acadilla.
"Vai olet sinä yksi niistä sotilaista. Miksi moiseen olet ryhtynyt?" kirjavan tamman sanat tunkivat orin päähän vaikka se yritti pitää ne loitommalla. Siispä se juoksi niitä karkuun, loikkasi päin toista punaista ja ravasi sitten kauemmaksi, jäämättä katsomaan miten sulkasiiven oli käynyt.

Joku vaaleanruskea, kellertävä, puhtaanvalkoinen. Kaikkien karva muuttui punertavaksi, samoin harmaan oma. Jälkeenpäin Ares ei olisi muistanut noiden muutamien kasvoja, ori oli vain jyrännyt ja mäiskinyt sulkasiipiä silmittömästi. Ei pitänyt lukua loukkaantuneista tai henkensä menettäneistä. Sitten violettisiipistä tuli vastaan kirjava, lintusiipi jonka siivet hohtivat kultaa ja keho oli täynnä erivärisiä kukkasia. Pitkät jouhet olivat vadelmanpunaiset ja kappale niistä oli letitetty. Ares työnsi tamman siivellään syrjään, sulkasiipisiä tammoja vastaan se ei kyllä alkaisi tapella. Ei, olkoot pelkuri mutta niitä harmaa ei pystyisi vammauttamaan saatika tappamaan.
Ares eteni kauemmas jotta karistaisi näyn mielestään. Ei sellainen tamma kuulunut millekään sotatantereelle... Kohtako ori kohtaisi pikkuvarsan sotilaiden jaloissa? Niin ei sentään käynyt.

Harmaan joutuessa kiperämpään kamppailuun vihretävän orin kanssa Arekselle tuli hankaluuksia toisenkin asian kanssa. Aiemmin harmaa oli ilmeisesti sattunut onnekkaan rauhalliseen kohtaan, sillä nyt maa alkoi puskea tulikuumaa vettä suoraan orin takana. Ares litisti violetit, mustarankaiset siipensä kylkiin ja astui kauemmas lähteestä. Se suihkusi silti muutamia kuumia pisaroita harmaan päälle. Miksei taistelua voitu järjestää avoimella niityllä, tai jossain muualla? Kuka hullu oli halunnut sodan tänne, kuka oli halunnut vielä vaikeuttaa sitä? Ihme kun ei ollut ehdotettu ilmataistelua, sehän olisi ollutkin vallan mainiota rodworeille.
Kellertävä yritti potkia nahkasiipistä päin vesipatsasta, mutta ei onnistunut. Sen sijaan Ares sai yllätettyä sulkasiipistä sen verran että pääsi siirtymään reilusti kauemmas vedestä. Orin täytti kuitenkin lähes paniikkinen pakokauhu kun se tajusi törmänneensa jalkansa suoraan lähteenreikään. Kavion alla ei tuntunut mitään, Ares alkoi riuhtoa päättömästi jalkaansa. Pian se irtosi ja harmaa herpaantui hetkeksi helpotuksesta niin, että taas harmaan kannoille päässyt kellertävä onnistui kaatamaan orin. Lähde purkautui muutamien metrien päässä taisteluparista ja Ares kiitti itseään jalkansa pelastamisesta. Vaivoin harmaa sai punnerrettua ylös chadran hyökkäilyjen alta ja jäi tappelemaan kellertävän kanssa kuin raivopäinen, tämä sulkasiipi oli omituisen voimakas, varmaankin rodworin perimää.

Ylhäältä päin sotatantereelta erottui vaivoin yksittäisten hevosten taisteluita, niitä oli liikaa ja vaaleiden ja tummien soturien massat olivat jo sekoittuneet yhdeksi raivoavaksi hevosmereksi.