Alone I break

Viime aikoina tilanne oli kääntynyt päälaelleen siitä mitä se oli ennen ollut, rodworit saivat tulla ja mennä missä halusivat. Chadrat olivat täysin näiden armoilla ilman johtajaa, täydellisessä sekasorrossa, vangittuina omille alueilleen. Myös B52 tunsi itsensä häkkilinnuksi, vaikka sen vahvat siivet olisivat kantaneet sen äärettömyyksiin oli se sidottu pienelle alueelle, ennen sulkasiivet olivat sentään saattaneet vierailla hylkiöiden alueilla. Nyt sekin mahdollisuus oli viety. Jotain oli tehtävä, B tiesi sen turhankin hyvin, sulkasiipien oli ryhdistäydyttävä ja koottava rivinsä uudelleen, Riloksen paikka oli täytettävä. Kaikki alkaisi siitä.

Aika sinänsä oli sanonnan mukaan auttanut, enää B ei tuntenut sydäntä riipivää kipua aina kun ajatteli perhettään ja sisaruksiaan. Ajan myötä orin oli ollut pakko oppia hyväksymään tapahtumat, se yhä piti itseään niihin syyllisenä, mutta ei enää tuntenut tarvetta huutaa tuskasta taikka purkaa suruaan johonkin onnettomaan puuhun. Se tulisi aina tuntemaan vihlauksen sisällään muistaessaan veljensä syytökset ja tulisi aina katumaan valintojaan, muttei enää voinut niille mitään. Aikaa ei voinut kääntää, tehtyä ei enää saanut tekemättömäksi. B:n oli opittava elämään taakkansa kanssa.

Perhosmaisen kevyesti chadra laskeutui aron melko kovalle pinnalle, laskostaen sitten siipensä kyljilleen, paikka näytti autiolta. Siniset silmät eivät tavoittaneet yhtäkään elävää sielua. Vahvat jalat kuljettivat oria verkkaisessa tahdissa eteen päin, kunnes se tuli löytäneeksi yksinäisen vesilätäkön. Lammikon kirkas vesi peilasi taivasta ja piirsi pintaansa B:stäkin lähes täydellisen kuvan, joskin nurinkurisen. Kuin kaikki olisi ollut toisin pinnan toisella puolella, veden pintaan piirtyvän hevosen hahmo oli liian rauhallinen ja seesteinen, ori ei tunnistanut sitä itsekseen. Kuvassa ei näkynyt alkuunkaan sinikirjavan sisällä käytävää sisäistä kuohuntaa.

Kohinan käydessä liian voimakkaaksi ja ylitsehuumaavaksi B:n korvissa ori rikkoi veden tasaisen pinnan, saaden siihen aikaiseksi väreilylä. Pian se jälleen rauhoittuisi ja palauttaisi kuvan ennalleen, takaisin eheäksi. Ori kaipasi mielenrauhaansa, sellaista minkä oli hetkeksi saanut kohdatessaan Korpin laguunilla, tammalla oli ollut rauhoittava vaikutus chadraoriin, eikä B ollut unohtanut tammaa. Ei alkuunkaan.

/ Korppi siis tänne ^^ /

Joka paikka oli yhtä valheellisen rauhaisa chadrojen mailla, mutta pinnan alla kuohui kuin sohitussa muurahaispesässä. Se tuskin näkyi vieraileville tähdille, mutta noin oletuksena voisi sanoa, että tuskinpa yksikään sulkasiipi halusi olla vangittuna mailleen nahkalepattajien tiiviissä valvonnassa, vailla johtajaa, miettien kuolleita sukulaisia ja ystäviä. Pinta oli rauhallinen kuten aina, kiiltokuvamaisen tasainen ja kaunis. Korppi ei kuitenkaan saavuttanut minkäänlaista sisäistä rauhaa pälyillessään hermostuneesti ympärilleen, vaikka koetti vakuutella itselleen olevansa turvassa kaikelta. Omalta päältään ei tuo kuitenkaan kyennyt suojautumaan mihinkään. Viimeksi tamma oli ollut samanlainen sodan jälkeen, mutta nyt oli koko asia melkeinpä pyyhkiytynyt pois mielestä.

Siitä muistutti enää satunnainen nahkasiipi joka mistään välitämättä tepasteli sulkasiipien mailla, mutta yhdenkin nähdessään oli rastapäinen pinkaissut pakoon jättämättä jälkeensä muuta kuin pölypilven. Joka kerran, kun Korppi koetti rauhoittua, saavuttaa tasapainon ja järjellisyyden, kylmän ajattelun alueen, mutta joka kerran palasi tuon mieleen mustan hylkiöorin ilkeä naama ja se taas sai tamman menettämään kaiken itsehillintänsä ja kootun järjellisyyden. Keltakirjava koetti ajatella jotain mukavaa ja kaunista, entisiä, mukavia aikoja. Mutta niitä ei turhan paöjoa ollut kertynyt muisteltavaksi. Liian vähän, aivan liian vähän mukavia asioita.

Ei Korppi ollut toki unohtanut missään vaiheessa laguunilla kohtaamaansa Btä, mutta joka kerran kun tuo koetti keskittää ajatuksensa oriin, sen katkaisi joku muu, eikä tuo saanut palautettua rauhallista näkyä mieleensä. Välillä rastapäästä tuntui, että tuo oli unohtanut kaiken jälkeen, miltä B ylipäänsä näytti. Ori oli valkoinen, ruskeasinikirjava, mutta kaikki yksityiskohdat eivät suostuneet mieleen palautumaan. Korpin teki mieli kiljua, niin turhautunut ja peloissaan tamma oli. Turhautunut siitä, ettei kyennyt muistamaan, ja peloissaan, kuten oli aina peloissaan siihen aikaan.

Vaimea tumpsahdus sai keltakirjavan jännittymään ja tuijottamaan äänen suuntaan. Ääni oli niin vaimea, että se olisi voinut jäädä huomaamatta, ellei Korppi olisi ollut tätä nykyä niin ylivarovainen kaiken suhteen. Kukamikämissä ? Pois vai ei ? Vieraan henkilöllisyys yllätti kuitenkin tamman täysin. Kuin tilattuna oli paikalle tupsahtanut B. Rastapää värähti, vilkaisten itseään sivusilmällä. Korppi oli huomattavasti kurjemman näkäinen kuin viimeksi verissä päin, enää olivat jäljellä arvet, mutta nyt tamman koko ulkomuoto oli rähjääntynyt, säikähtänyt ja pingottunut. Paisunut vatsanala oli vieläkin melko pieni, mutta kylkiluiden näkyessä kävi selvemmäksi, että joku oli pielessä jollakin tavalla.

Korppi ei kuitenkaan voinut itselleen mitään, vaikka tunsikin pettäneensä orin jollakin tavalla. Mikä kummallinen ajatus, nämä olivat tavanneet tasan kerran ja siihen se olikin jäänyt. Tamma olisi halunnut piiloutua, jotta ei voisi lukea toisen silmistä syytöksiä, joita rastapää koetti niin paljon paeta. Itsesyytöksiä. Siltikin Korppi asteli hitaasti ja jäykästi kohti oria. Liike oli kaukana siitä keveydestä, jollaisella tuo oli ennen liikkunut.
"B ?"
Kysymys oli varovainen, tuskin kuiskausta kuuluvampi ja värisevä, kuin Korppi olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Kuten asianlaita olikin.

Aluksi se oli lähinnä aavistus, kuin vihje siitä ettei ori ollut yksin, sekin oli hyvin kevyt ja mitäänsanomaton tuntemus. Kuin perhosten siipien hento kosketus. Mutta tunne voimistui kokoajan ja lopulta sulkasiipi oli varma siitä että jakoi tilansa jonkun muunkin kanssa. Siniset silmät olivat juuri aikeissa nousta tutkailemaan paikalle ilmaantunutta sielua, kun hento ja värisevä ääni halkoi hiljaisuutta. Se oli tuskin kuiskaustakaan kuulostavampi, mutta hiljaisuudessa se tuntui lähiltä huudolta.

Ääni auttoi B:tä kohdistamaan katseensa suoraan tulijaan, siinä samassa se tunnisti rastoitetut jouhet, keltaiset merkit ja violetit silmät. Korppi, nimi lävisti sisintä yllättävän voimakkaasti, ori tunsi kuinka sen pulssi kohosi huomattavasti eikä se hetkeen voinut sanoa mitään, veren kohina peitti kaikki ajatuksetkin alleen. Ruskeajouhinen sulkasiipi hämmästyi reaktiotaan, mutta unohti sen nopeasti ehtiessään tutkailla tammaa paremmin.

Tätä kun ei muuten olisi tunnistanut alkuunkaan Korpiksi, toinen ei ollut enää hyväkuntoinen ja seesteisen oloinen sotilas, vaan oli laihtunut ja rispaantunut. Korppi näytti sillä hetkellä paljon pahemmalta kuin viimeksi kun B tämän oli nähnyt, ja silloin tamma sentään oli juuri raahautunut pois sodasta! Keltakirjava oli pingottunut ja säikähtäneen oloinen, kuin voisi särkyä tuhansiin sirpaleisiin pelkästä katseesta. Edes violeteissa silmissä ei ollut samaa sisäistä voimaa. Joku oli täysin tuhonnut sen tamman johon sulkasiipi oli tutustunut, jäljellä olivat sirpaleet jotka oli hyvin taitamattomasti ja hätäisesti liimattu yhteen.

Ruskein merkein kirjailtu ori melkein värähti sen sinisten silmien kiinnittyessä Korpin paisuneeseen mahaan. Se ei tiennyt mitä olisi ajatellut, tavallaan se tunsi itsensä pettyneeksi aivan kuin jotain oriin sisällä olisi särkynyt, samalla se myös tunsi ääretöntä halua suojella ja huolehtia toisesta. Oliko tamma löytänyt jonkun jolle halusi kylvää pehmeitä katseita, lempeitä sanojaan sekä kärsivällisyyttään? Pelkkä ajatuskin tuntui olevan tarpeeksi iskemään oria kipeästi tavalla jolla vain C oli ennen sitä pystynyt satuttamaan. Nopeasti B kuitenkin ryhdistäytyi, ei se voinut olla niin, sillä Korppihan näytti äärettömän surulliselta, näky jota ori ei olisi halunnut nähdä. Oliko joku tammalle tärkeä kuollut?

Kaikki mitä ori ajattelikin olivat pelkkiä arvailuja, B kuitenkin halusi tietää mitä oli tapahtunut. Se oli ainoa keino tietää miten helpottaa Korpin oloa.

Kaikki ajatukset, tuntemukset sekä päätelmät pysyivät tiukasti piilossa sulkasiipisen maskin takana, ulkokuori pysyi ilmeettömänä, neutraalina. Ainoastaan silmistä saattoi erottaa hienoisia häivähdyksiä siitä myrskystä mikä riehui B:n sisällä.
"Korppi?" nimi kuulosti kysymykseltä, sillä ori ei oiekastaan halunnut olla oikeassa, se ei halunnut uskoa että tamma todellakin seisoi sen edessä.

B'n katse oli kuin isku avokämmenellä vasten kasvoja, vaikka konkreettisesti ori ei kuitenkaan tehnyt yhtään mitään, käänsi vain siniset silmänsä katsomaan Korppia. Tamma ei kyennyt näkemään niissä mitään hienoisia häiveitä lukuunottamatta, ei pystynyt tiiraamaan toisen ilmeettömyyden taakse, mutta samalla B'n tunteettomuus sattui. Pahasti. Ei itsessään, sen verran oli keltakirjava toisesta viimeksi oppinut, että toinen ei ilmeettömyydellään tarkoittanut mitään pahaa ja toisen oli vaikea päästä siitä eroonkaan. Mutta tuollaisena Korppi pystyi näkemään suoraan itsensä orin silmistä, hauraana ja virttyneenä ja näkemään entistä paremmin kaikki syytökset, joita tuo itselleen kasasi, kun ei muutakaan voinut.

Niin paljon helpompaa olisi ollut vaikka sekin, että B olisi ollut vihainen rastapäälle. Korpin oli pakko kääntää katseensa toisesta, jotta ei olisi menettänyt sitä vähää itsehillintää, jota tuolla nykyään oli. Tamma halusi tehdä noin miljoona asiaa yhtä aikaa. Huutaa, kirkua, itkeä, hajota, karata, kuolla, elää, kadota. Noin niin kuin aluksi, myöhemmin sitä voisi harkita jotain muutakin. Keltakirjava jäi kuitenkin suurin ponnistuksin paikalleen seisomaan, katsellen maahan, vaikka välillä vilkaisikin hätäisesti B'tä, kuin varmistaakseen, ettei toinen ollut kadonnut mihinkään, ettei ori ollut ollut vain Korpin sekavan mielen harhaista toivekuvitelmaa.

Nimen kuuleminen toisen sanomana sai Korpin vetämään henkeä jotenkin hätäisesti, nyyhkäyksenkaltaisena vaimeana äännähdyksenä. B oikeasti oli paikalla, ei vain kangastus tai harha. Jokin pieni järjenpalanen taustalla kertoi tamman ylireagoivan paljonkin, mutta se järjenpalanen katosi pian mustaan aukkoon, joita nykyään tuntui piilottelevan jokaisen kulmauksen takana. Edelleenkin katsomatta oriin Korppi nyökkäsi hitaasti.
"Se minä olen."
Tamma sai lopulta kakaistuksi suustaan.

Korppi ei oikein tiennyt, mitä tekisi. Tuon päässä risteili useita eri mahdollisuuksia, kaikki yhtä huonoja tai hyviä ja ennen olisi tamma epäröimättä toteuttanut jonkin niistä. Nyt rastapää kuitenkin epäröi. Jos keltakirjava sanoisi tai tekisi jotain väärin, joutuisiko tuo kohtaamaan B'n silmistä samat syytökset, jotka tuo oli esittänyt itselleen joka ikinen päivä ? Vai kenties kohtaisi inhon, näkemään käännetyn selän, kuulemaan hyvästit ja tuijottamaan kuina ruskealla kirjottu loittoni tiehensä ? Sitä ei Korppi kestäisi enää, ei tähän päälle. Se hajottaisi tamman lopullisesti ja silloin sirpaleita ei enää kukaan kykenisi liimaamaan kokoon. Ainoa, jonka kanssa keltakirjava tunsi viihtyvänsä, jos ori hylkäisi tamman lopullisesti, ei enää olisi syytä edes elää.

Keltakirjava avasi suunsa aloittaakseen lauseen, pihahti jotain epäselvää. Tapaus toi mieleen ensitapaamisen B'n kanssa kun tamma oli joutunut samaan tilanteeseen. Nyt tuo kuitenkin avasi uudelleen suunsa ja pakotti itsensä sanomaan sen, mitä halusi.
"Anteeksi."
Korppi lausui hiljaa, mutta tosissaan. Vaikka mitä anteeksipyydettävää keltakirjavalla oikeasti oli ? Ei mitään, mutta siltikin tamma tunsi pettäneensä B'n ja halusi pyytää anteeksi, toivoa, ettei joutuisi kohtaamaan painajaisiaan orissa. B voisi nauraa räkäisesti, mutta jos Korppi jostakin enää nykyään oli varma, niin siitä, että toinen ei sitä tekisi, ellei samalla hylkäisi tammaa täydellisesti.

B ei ollut kertaakaan nauranut Korpin niinkutsutuille tyhmyyksille laguunilla. Tamma halusi uskoa, ettei toinen sitä nytkään tekisi.

Korppi se todella oli, tamma oli hauras, B tajusi sen täysin vasta nyt, aivan kuin pienikin tuulenpoikanen olisi voinut särkeä tamman siihen paikkaan. Ori ei uskaltanut ottaa askeltakaan tamman suuntaan, ehkä sulkasiipi pelkäsi toisen katoavan taikka vielä pahempaa; pakenevan. Sinisilmäinen ei halunnut edes ajatella sitä, se että tamma olisi paennut sitä olisi ollut kuin uusi isku vasten kasvoja, silti senkin mahdollisuus oli olemassa.

Kultakirjavan ääni oli ohuen ohut, hiljainen, B olisi toivonut tamman edes katsovan itseään, mutta ei tiennyt miten olisi saanut tämän nostamaan katseensa maasta. Ori hämmentyi Korpin anteeksi pyynnöstä, jäykistyen täysin hetkeksi, se ei tiennyt miten olisi reagoinut. Mitä tamma oli tehnyt pyytäessään anteeksi? Kysymys häivähti B:n mielessä, mutta katosi hetkessä varmuuden alle. Ori tiesi jo valmiiksi antavansa mitä tahansa rastapäälle anteeksi, se ottaisi toiselta vastaan mitä tahansa, iskuja toisensa jälkeen valittamatta. Tunne oli täysin uusi ja erillainen verrattuna mihinkään mitä sulkasiipi oli ennen kokenut.

"Ei sinun tarvitse pyytää minulta mitään anteeksi." B ilmoitti matalasti, tutkaillen tammaa huolestuneena, jos se olisi uskaltanut se olisi kirinyt sulkasiipisten välimatkan umpeen ja kietonut toisen syleilyynsä. Yrittänyt hoitaa Korpin takaisin kokonaiseksi, kasata tämän entistä ehommaksi.

Mutta B ei vieläkään uskaltautunut rastapään lähelle, entä jos tämä sysäisi kirjavan pois, pyytäisi tätä lähtemään? Entä jos Korppi kaipasi jonkun muun lohdutusta kuin B:n? Sinisilmäinen oli jälleen kerran täysin hukassa tamman kanssa, se tiesi ettei tämä ollut kuin muut, eikä osannut ennustaa kultamerkkisen ajatuksia taikka suhtautumista.

Heikko toivonkipinä nosti päätään B'n sanojen myötä. Ehkä, ehkä tamma sittenkin voisi uskoa, että ori oli edelleen se sama kuin laguunilla, ei nauraisi, pilkkaisi tai suuttuisi vaikka keltakirjava näin arvioisikin. Hylkiö oli kuitenkin onnistunut satuttamaan rastapäätä pahemmin kuin kukaan normaali voisi ajatellakaan, sillä sen myötä oli kadonnut myös rastapään loppukin luottamus elävien olentojen hyväntahtoisuuteen. Ennen Korppi oli sentään ei ollut pelännyt jokaisen haluavan sille vain pahaa. Nyt olivat asiat toisin. Mutta B'stä tamma tahtoi uskoa vain hyvää, ori olisi varmasti auttanut, jos olisi kyennyt.

Korppi uskalsi nostaa katseensa tylsästä ruohonkorsien peittämästä maankamarasta jonnekin B'n silmien tienoille, vaikka vieläkään ei jäänyt suoraan katsomaan pitkiksi ajoiksi. Violetit silmät pälyilivät kaiken aikaa ympärilleen, odottaen mitä tahansa liikettä joka pakottaisi pötkimään pakoon. Tamma huomasi ajattelevansa, että halusi kaivautua B'n suojaisan siiven alle kuin pieni varsa, joka oli pelästynyt ukkosmyrskyä. Mutta ei voinut. Rastapää tiesi, tiesi yhtä varmasti kuin että vesi oli märkää ja aurinko lämmitti, että linnut lensivät ja leijonat metsästivät, että ori ei ikimaailmassa olisi harkinnutkaan mitään sen kaltaista kuin musta hylkiö. Mutta silti Korppi ei kyennyt pakottamaan itseään liikkeelle, koko ruumis taisteli vastaan, ei halunnut koskettaa ketään eikä mitään. Hetken tamma tunsi taas olevansa pienessä metsässä ja hylkiön luikertavan kosketuksen.

Samalla Korpin ajatuksissa myllersi monta monituista muutakin asiaa. Niin hyvin kuin ori näyttikin kykenevän tulkitsemaan keltakirjavaa, tamma ei saanut itseään pakotetuksi kertomaan, mitä oli tapahtunut. Rastapää halusi kertoa. Tuo ei halunnut salata asiaa B'ltä ja tiesi muutenkin, että puhuminen sinikirjotulle auttaisi. Mutta ei saanut kuitenkaan avattua suutaan ja lausutuksi sanoja - sanoja joita ei ollut. Korppi ei löytänyt oikeita ilmaisuja kertoakseen ja tyytyikin hetken tuijottamaan tyhjästi eteensä.

Asian lykkääminen ei kuitenkaan auttanut asiaa yhtään. Kursien ajatuksiaan hitaasti kokoon sen verran, että saattoi lausua sanat, joiden pelkäsi hajottavan koko maailmansa.
"Syyni minun se oli."
Korppi päästi suustaan ja sätti itseään. Ei B mitenkään voinut tuollaisesta kasasta irrallisia sanoja käsittää, mitä rastapäinen halusi kertoa.
"Pakko kiellettyyn paikkaan tunkea minun oli. Minut tietenkin joku hylkiö löysi."
Kiertelyä ja kaartelua. Tamma ei saanut pakotettua sanoja suustaan vaan toivoi orin ymmärtävän. Jo pelkästään sen sanominen oli saanut rastapään vapisemaan uudelleen, kun mieli palasi jälleen hakkuuaukealle. Kaiken, minkä halusi unohtaa muisti tuskallisen tarkasti.