Vain yksi nimi.

((Rooliminen on sitten varsin laadukasta, ensipeli Mellellä, enkä vielä oo sisäistynyt sen pohjattomaan olemukseen.))

Korvia huumaavaa sihinää ja pauhua kuului kun lähes sata asteinen vesi suihkusi monien metrien korkeuteen maan uumenista. Maa, joka oli kuumuuden ja veden syövyttämää, hilseili ja rakoili mustien kavioiden vakaiden askelten alla. Meleceshin vankka olemus ilmestyi seuraavan lämpimän vesihöyrypilven takaa uteliaillekin näkyviin. Simien katse harhaili ties missä, joka paikkaan voisi keskittyä ikuisuuden verran, mutta vaikka orilla oli aikaa, elinikä ja ikuisuus olivat vastakohdat kuin vastasyntynyt ja kuolinvuoteellaan lepäävä vanhus.
Matka, jota ori jokainen päivä taittoi, metrin metriltä, sentti sentiltä, oli tänään johtanut orin kuumien lähteiden luo. Nyt se sukelsi lähes hengenvaarallisen pauhun seasta ja käveli kauemmas. Nyt kuului äsken niin kovat äänet vain kaukaisena jyynä, ja ori seisahtui jylhien vesipatsaiden alueean reunamille. Kuumissa lähteissä oli aina se hyvä puoli, että järkevät henkilöt eivät sinne usein eksyneet, sillä polte, jonka tuo maan povessa syntynyt vesi sai aikaan, ei ollut kenenkään elävän kestettävissä. Siispä ajan myötä kaikki elävä oli alkanut karttaa auetta, hevosia lukuun ottamatta. Kai täällä muutakin väkeä harhaii, mutta kasvilisuus alkoi vasta (joskin varsin rehevänä) siellä, jossa kuumuus ei olut enää niin läpitunkeva ja tukahduttava.
Melecesh veti ilmaa keuhkoihinsa. Se oli kosteaa, se kosteus hahtuisi vasta monien kilometrien päässä.
Jälleen uusi pauhu täytti ilman, kun uusi vesiryöppy suihkusi maankuoren alta korkealle taivaalle, ja tuli osa siitä tuulen mukana lähes yhtä kauas, kuin mitä Melecesh oli tarponut. Alue näkyi vieä selkeästi, samoin jok' ikinen vesipatsas, joka aika-ajoin suihkahti ilmaan.

((Tänne siis Korppi ja Decode ja muu komppanja.))

Kun sieraimet täyttää vesi, kylmä, tai tässä tapauksessa kiehuvan kuuma, se kulkeutuu keuhkoihin, on loppu edessä. Elämä kulkeutuu filminä silmien ohi, muistelet, kuinka hyvä elämä oli, tai huono, jos se sellainen oli. Kaiken, virheet, hyvät teot, häpeän, vihan, näit yhtenä silmien ohitse kelautuvana sarjana, kunnet oli enää pimeää. Kylmää, pimeää, ei mitään, enää ikinä. Tai tämä ainakin oli Korpin teoria kuolemasta, hukkumalla, nimenomaan. Kuollut tamma ei koskaan ollut, ei ollut kokenut sen mustaa pehmeyttä, kylmyyttä, mitä se sitten olikin, mutta kuumien lähteiden ilmankosteusprosentti oli saanut keltakirjavan chadratamman miettimään, miltä tuntuisi hukkua. Vetää vettä keuhkoihin kunnes poks, sinua ei enää ole. Tai jos onkin, olet jossakin muualla, paremmassa vai huonommassa paikassa, sitä et tiedä sanoa. Silmäripsiin tiivistyi pisaroita. Turpakarvoihin. Sierainten reunoille. Tamma pärskähti pöräyttäen kosteaa ilmaa sekä ympärillään, että sieraimissaan. Ikävää. Vilkaisi jalkojensa metallisuojuksia. Eikös metäll, mikä se oli, rautako, ruostunut kosteassa ? Mutta olihan Korppi uinut ja remunnut vedessä ilman että niille kävi mitään. Joten miksi huolehtia suotta.
Sumun takaa paljastui hitaasti hahmo, jota kohti keltavalkokirjava käveli määrätietoisin askelin. Valkoinen. Roteva. Nahkasiipinen. Hylkiö. Mutta ei siinä ollut Korpille mitään outoa tai vihattavaa. Henkilö siinä missä kuka tahansa muukin.
"Hei !"
Tamma kajautti, iloisesti, mutta siten kuka tahansa saattoi huomata että ei tietenkään iloisesti. Äänessä oli synkkä alavire, kuten aina joskus.

Decode oli saapunut alueensa laitamille, karulle ja kuumalle alueelle, jossa se partioi vain harvoin. Nytkin se oli tullut kiinnostuksesta etsiä uusia vallankumouksellisia ja lämmittelemään. Ori oli komean musta, sen karva kiilsi kevyestä kosteudesta ja höyry kietoi sen sisäänsä, jopa metsän laitamilta. Sitten ori sai korviinsa sanoja. Se painautui heti alaspäin ja yritti nähdä tapahtumia. Kaksi hevosta: chadra ja... hylkiö? Decoden hyvän tuulisuus alkoi kasvaa. Tästähän voisi kehittyä jotain ihan mielenkiintoista. Ori otti askeleita pois metsänreunasta kohti kaksikkoa. Se tuli noin 8 metrin päähän ja pysähtyi, sekä tarkkaili molempia. Orin ajatukset kiersivät kaksikossa, ei kovin tyypillinen pari.

Decode seisoi hiljaa ja ryhdikkäänä, kuten sen oli tapana. Nahkaiset siivet kielivät rodwormaisuudesta ja ori tiedosti että kaksikko liittäisi sen luultavimmin rodworlaisiin.

"Hei." Decoden ääni oli viileän ystävän keskustelevainen, se osoitti jokaisella eleellään ettei aikonut hyökätä, ja jos olisi aikonut, se olisi sen jo tehnyt.

Korvat kääntyivät automaattisesti äänen suuntaan. Äänen, joka tuli odottamatta, ja suoraan orin vierestä. Lihaksikas ori loikkasi hetkessä kauemmas, kyyristyi hivenen ja jäi katselemaan sen yllättänyttä hevosta silmät kaventuneina epäluulosta.
Chadra.
Simät eksyivät automaattisesti alaspäin. Häpeä.
Chadran jalat. Mitä niissä oli ? Säärisuojatko ? Eli siis sotilas. Ori peonsekainen kunnioitus vain kasvoi. Kunnioitus ei tullut luonnostaan. Se oli hakattu nuoren orin päähän. Kirjaimellisesti. Aina oli niitä tahvoja, jotka tulivat ppurkamaan agressionsa tai muuten vaan pätemään hylkiöiden alueille, sen asukkaiden kustannuksella. Hiljainen, ja outo, varsin nuorehkokin ori oli aina saanut maistaa tätä karvasta soppaa oikein monta kauhallista, saavillista, tynnyrillistä, kunnes sitä oltiin kaadettu niskaan joka ikinen hetki.
Suusta purkautui kasa sanoja, jotka häthätää ori oli lausunut. Vahingossa. Väärällä kielellä.
Melecesh oli tottunut tässä vaiheessa saamaan iskun kaviosta jos toisestakin, kun oi tullut paljastaneeksi erikoisemman puolensa, ja vetäytyi vain vielä kauemmaksi keltakirjavasta tammasta. Tamman sanat olivat jo unohtuneet, ori ei enää muistanutkaan, että toinen oli vain lausunut sanan hei, tervehtinyt. Vilkas mielikuvitus alkoi arvailemaan, mitä toinen oikaan sanonut..
Äkkiä ori säpsähti täysin suoraan, pää ylös, sieraimet laajenivat säikähdyksestä.
Se näki ainoastaan silmäkulmastaan paikalle sattuneen hevosen. Toinenkin, tällä kertaa musta, varmaankin rodwor. Melecesh ei uskaltanut kääntää päätään, vaikka tällä kertaa tajusikin jo, mitä toinen oli sanonut.
Hei. Se oli tervehtinyt. Mutta varmasti chadraa.
Valkea hylkiö oli lähes kauhistuksesta jäykkä, kuin rautatangon niellyt jääpuikko.

// Mites nitä kolmosia nyt pelattiinkaan... noo, eitän tähän väliin yhden.. //

Decode hämmästyi toisen reaktiota, se oli ensin silmäillyt sen reagointia chadraan ja sitten vielä itseensä. Musta ori tuijotti toista hylkiötä rahanomaisesti, säpsähtämättä, hyökkäämättä ja hiljaa hengittäen. Yleensä se tepsi rauhattomiin. Decoden ylisuojeleva ja onenomainen rauhallinen vaikutus oli joskus jopa yliluonnollisen tuntuista. Niin muutamat olivat sanoneet.

"Olen hylkiö, siis rauhoitu." Ori lausahti rauhallisesti, kiinnittämättä huomiota chadraan. Decoden ääni oli rauhallinen, hiljainen ja luottamustaluova, tai niin ori ainakin toivoi ja niin yleensä se oli. Nyt se suuntasi tummat silmänsä kohti pelkäävää hylkiötä, liikkumatta enää senttiäkään.

Korppi kallisti päätään ihmetellen hylkiön kummaa käytöstä, mutta samassa sillä välähti.
Vuodenikäinen Korppi makaa maassa läähättämässä. Taas yhden juoksun jälkeen. Makaa, silmät ummessa, haukkoo henkeään, Raven seisoo vieressä ankaran näköisenä. Suu liikkuu, Korppi yrittää kuunnella.
"Hylkiöitä voi potkia. Kaikkia ei kannata. Muista se aina. Potki vain rodworeita. Niiden laumasta karkotettuja."
Korppi nyökkää raskaan hengityksensä lomasta ja Raven kääntää selkänsä. Taas pettyneenä, ei vieläkään ole tyytyväinen. Korppi ei ikinä kelpaa.
Tamma hätkähti takaisin nykyhetkeen. Pitäisi rauhoitella tuota vierasta jotenkin, se olisi potku isän persuksiin, jälleen uusi kuolleeseen lihaan.
"Minä pure en, hei."
Keltakirjava lausui matalasti, rauhoitellen.

Toinen hei sai Korpin korvat pystyyn, pään kääntymään, violetit silmät siristymään. Musta ja tutunnäköinen, hmm. Tamma vaivasi aivojaan, muista, muista, tuossa vieraassa rodworinnäköisessä oli jotain tuttua. Salama kirkkaalta taivaalta.
"Decode !"
Sana purkautui huomaamatta Korpin huulilta, tokihan tamma muisti kumman orin siitä pienestä porukasta jonka kanssa oli jonkin aikaa pyörinyt, ei kyllä tutustunut kunnolla. Mutta kuitenkin.

(( sovitaanko joku järjestys ? ettei tule sekaannuksia ? ))

// Niin, vois olla ihan fiksua.. Palataanko alkuperäseen eli Aida, Tildy, minä? //

Decoden huomio osui nyt toiseenkin oleskelijaan sen lausuessa orin nimen. Hetken Decode vain tuijotti kirjavaa, miettien ja pohtien. Loppujen lopuksi se ei saanut päähänsä toista, ei niin millään. Decoden tumamt silmät harhailivat toisen kirjavassa olemuksessa, jotain se hämärästi muisti muttei paljoa.

// lyhyt nii ei kiritä hirmusesti etiäppäin //

((Joo, mie tilli ja coren-järjestys kuulostaa hyvältä.))

Melecesh ei tiennyt, miten päin seisoa, mitä sirkustemppuja tehdä nyt tällä kertaa päästäkseen mahdollisimman nopeasti eroon kaksikosta. Oliko tama alussa oleva rauhallisuus vain temppu, saada orin pieni luottamus edes kerran edes hieman kokoon, että sen voisi polkea jälleen peilinpirstaleiksi aivan valkean nenän edessä.
Kaikista helpointa orille voisi olla vain vinkaista, alkaa pyöriä hillittömästi ympyrää ja sitten työntää pää pusikkoon, unohtaa tuo kaksikko.
Tamman ääni toki rauhoitti oria hivenen, se ei enää ollut aivan niin hermoheikko kuin aluksi. Kummallinen sanajärjestys kiinnosti oria, ja toinen rauhoittava ekijä lieni se, että tamat yeensä olivat rauhalisempia kuin orit. Ne ne vasta päähän osasivat potkia.
Mutta tamman huulilta äkkiä purkautunut 'decode' sai orin suunniltaan, tuo kun luuli sen olevan tamman omaa kieltä ja hämmästyneenä lausuttuna se merkitsi orile vain sitä, että tamma oli sittenkin menettänyt siihen hermonsa.
Melecesh vinkaisi ja kohotti päätään ylöspäin, kavahtaen pari askelta kauemmas.
Sitten musta puhui. Ori toki ymmärsi puhetta, vaikka puhuikin välillä omaa kieltään. Se ymmärsi käskyn. Rauhoitu.
Epäluuloisesti vilkuillen se suuntasi pälyiemän katseensa mustaan oriin, ja vaistomaisesti otti puolikkaan askeleen tammaa kohti, sillä se kun vaikutti turvalisemmalta hahmolta tässä tapauksessa.

(( sopii mullekin ))

Korppia kummastutti, ihmetytti ja muita synonyymejä. Eikö Decode tunnistanut tammaa, vai eikö halunnut tunnistaa, oliko tuo loukannut oria jotenkin ? Vai miksi musta ei sanonut tälle sanaakaan, rauhoitteli kyllä hylkiötä, mutta ei suonut ajatustakaan vanhalle tutulleen. Jonkun mielestä Korpin ajatukset olisivat olleet itsekkäitä, mutta eihän toki kukaan ajattele olevansa itsekäs ja tamma ei muutenkaan ajatellut juuri itseään. Tuo vain ajatteli hassusti ja sillä tavalla. Niin... ja koska Decodesta oli hylkiö tullut ? Oliko se karkotettu ? Pitäisipä kysyä. Korppi vilkaisi pikaisesti pelkäävää hylkiötä joka otti pienenpienen liikahduksen kohti tammaa. Rauhallisesti tuo käänsi kylkensä valkoista kohti, ei, en aio potkia, en purra. Ei tuijottanut suoraan silmiin vaan jonnekin ohi, itse asiassa kyllä Decodea.
"Muista etkö enää ?"

Jälleen vilkaisu tärisijään.
"Nimesi ?"
Laulavan kuuloinen sana, hmm, mielenkiintoinen tapa puhua Korpilla, sävystä ei ottanut selvää ja sanatkin olivat usein järjestyksessä missä hyvänsä. Mutta tammalle se oli vain normaalia, hyvä tapa puhua, soljui eikä vääntänyt kieltä solmuun, kuten se tapa, miten muut aina asiat sanoivat. Korppi oli kerran yrittänyt. Se oli ollut hankalaa.

Decode katseli kaksikkoa hieman ihmeissään, mutta ei antanut sen näkyä. Chadra, joka oli teinnyt Decoden nimen ja Decoden lauamtoveri olivat pian jo vierekkäin, molemmat tarkkaillen mustan orin liikkeitä. Sitten kirjava jatkoi puhettaan. Puhetapa muistutti Decodea jostain... Mutta ori hukkasi taas avaimet muistilokeroihinsa. Kuitenkin tamma antoi ymmärtää että Decoden pitäisi muistaa.

"En, pahoitteluni, en muista." Orin viileän rauhallinen äänensävy soljui ilmaan hiljaa virtaavan veden tavoin. Ori tuijotti vorotellen kumpaakin, mutta suuntasi sanansa suoraan kirjavalle. Sitten se keskitti katseensa pelkäävään ja jatkoi.

"Miksi pelkäät laumatoveriasi?" Äänessä oli vilpitön kysymyksen sävy, jonka Decode sävytti taidokkaasti ripauksella loukkaantumista. Kuitenkin se piti loukkaantumisen sävyn niin pienenä, että se saattaisi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos..

Pieni rauhoittuva osanen orissa käski loppujakin rauhoittua. Ei tämä kaksikko vaikuttanut siltä tavalliselta tapaamiselta, nämä olivat tosiaan heti alkanut rauhoitella.. Mutta silti ori ei vain kyennyt olemaan luontevasti seurassa, jota oli aluksi pelännyt. Siinä menisi hetki jos toinenkin, ja yleensä aluksi ystävällisiä olleet eivät jaksaneet osottaa vai jatkoivat matkaa kylmien näkemiin-toivotusten roikkuessa vielä ilmassa.
Keltakirjava tamma alkoi jo vaikuttaa tutustumisen arvoiselt henkilöltä, mutta laumaan kuuluminen vieläkin pidätteli oria avaamasta suutaan. Eivätkä metalliset säärisuojatkaan uoneet kovin turvallista vaikutelmaa.
Toisaalta, ori vaikutti myös rauhalliselta, eikä ollenkaan pahaa-haluavalta hekilöltä. Mutta toisaalta, orit olivat aina niitä, jotka keksivätivata ja nälviä muutenkin henkisesti epävarmaa valkeaa.
Kylki. Epävarma, hetkellinen korvien höristys kiei jo siitä, että ori oli rauhoittumaan päin. Sitten kaksikon keskusteu siirtyi hekteksi toisiinsa. Ne ilmeisesti tunsivat toisensa. Tai ainakin tamma näytii tuntevan orin, mutta ori ei kai muistanut. Melecesh tarkkaili tilannetta kiinnostuneesti, kun yhtäkkiä keskustelu, tai pikeminkin kysymykset kääntyivät taas Melecesh-aiheeseen.
"Melecesh."
ori vastasi hiljaa ja kainosti korvat täysin eri suuntiin sojottaen. Ori oli epävarma tilanteesta, jossa se oli juuri äsken pelännyt niinkin paljon. Sitten Musta kiinnitti huomionsa Meleceshiin, ja kysymys sai orin ymmälleen.
"He."
ori sanoi lähes silkasta kunnioituksesta toisen tyyntä sävyä kohtaan, kunnes pieni ääni orin päässä kuiskasi avainsanat. Edessä ei seisonutkaan rodwor vaan hylkiö.
"Näyttävät rodworeilta."
Äänensävy pysyi pienenä pihahduksena.

Korppi huokaisi. Poissa silmistä, poissa mielestä, aika parantaa haavat ja sitä rataa. Tamma tunsi itsensä hylätyksi, sitä ei vanhojen tuttujenkaan tarvinnut muistaa. Sisintä vihlaisi, olisiko Boreakin unohtanut tuon. Jos olisi niin Korppi ei tietäisi mitä tehdä, ori kun joskus pystyi selventämään tammaa tuolle itselleenkin, silloin kun maailma kaatui päälle, kaikki tuntui merkityksettömältä.
"On nimeni sama kuin isäni,
vaan erilainen kuitenkin,
kuin musta lintu taivaalla,
varikseen voit sekoittaa."
Korppi lausui kuin laulaen sanat, hm, ei ehkä riimipareja tamman arvoituksista löytynyt mutta eipä keltakirjava niitä ollut koskaan tarvinnutkaan. Riimiparit olivat tylsille, chadra piti enemmän sellaisista arvoituksista, joissa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Tämän Korppi oli keksinyt kauan sitten, sen jälkeen, kun viisikko oli sen leikkisästi Korpiksi nimennyt. Hento, surullinen hymy.

Vai niin. Vieraan nimi oli Melecesh, hm, kumma nimi siinä, mutta kenelläpä ei olisi kumma. Ei Rawelan sen normaalimpi ollut.
"Tustustua hauska on."
Lämpimämpi sävy, katseen kääntö nyt suoraan valkoiseen, mittaillen. Jännä tyyppi, todellakin. Korppi oli tavannut vain hylkiöitä, jotka olivat täynnä itseään, haistattivat pitkät laumalaisille. Mutta no, tässä tamma nyt seisoi kahden erilaisen hylkiöorin luona, rauhoitellen toista, muistuttaen toista. Pään ravistus, ei ollut tilanne todellinen.

Decode vaihtoi painoa jalata toiselle. Se katsoi vuoroin toista ja vuoroin toista. Hiljaisuus vallitsi sen mieltä, mutta samalla jossain sen korvissa kihersivät sen suureelliset suunnitelmat. Kuitenkin kaikki oli oikeastaan menossa aika pieleen. Ori ei oikein keskittynyt toisten sananvaihtoon vaan tuijotteli muualle. Se pohti Glennaa, Boreaa ja Karelia, sekä Empathicaa. Oikeastaan se ei tiennyt enää minä se piti niitä neljää. Sitten oli tuo kovin tutun oloinen, joka väitti tuntevansa Decoden. Ori pudisti päätään. Ehkä sen olisi parempi vain kaikota. Ori suuntasi syvät silmänsä kumpaiseenkin, vuorotellen. Se etsi merkkejä uskalluksesta, mutta ei oikein jaksanut löytää mitään. Niin, jaksanut, Decode oli harvinaisen väsynyt.

Ihmetys kaihersi orin mielessä. Se oli utelias. Se oli utelias luonnostaan, ja kukapa ei olisi ollut kiinnostunut epätavallisesta, hiljaisesta ja tyynestä orista, joka vaipui omiin ajatuksiinsa. Juuri tuollaiset henkilöt olivat niitä, jotka tiesivät kaikkea, mutta eivät kertoneet puoliakaan. Niitä, joille uskottiin hirveä määrä salaisuuksia, ja sitten ne pysyivät siellä.
Ei Melecesh tahtonut udella. Se ei tahtonut tietää yhtäkään salaisuutta tai tietoa, joka ehkä tälläkin hetkellä mönki tuon mustan päässä.
Se halusi tietää toisen nimen.

Melecesh kääntyi katsomaan taasen keltakirjavaa tammaa, joka mitä selvimmin esitti arvoituksen. Ori hukuttautui omien ajatustensa lokerikkoon, koitti sieltä löytää vastausta tamman esittämään arvoitukseen.
Jokainen kolo, joka viittasikin tähän tamman lausumaan arvoitukseen, oli tyhjä.
Eli vastaus löytyisi varmaankin helpommin, kuin kuvittelisi.
Hetken ori märehti ajatuksissaan, vellasi runonpätkää edestakaisin, lausui sitä mielessään moneen kertaan.
Melecesh ei tiennyt tamman isän nimeä. Kahdesta ensimmäisestä säkeestä ei siis ollut mitään hyötyä. Nimi siis oli kutakuinkin sama kuin isällä, mutta kuitenkin erilainen.
Musta lintu. Ori ei keksinyt sille mitään muuta symbolista arvoa, kuin kuolema, ja tuskin tamman nimi kuolema oli. Lisäksi 'voi variksee sekoittaa' teki selväksi sen, että ilmeisesti 'musta lintu' oli ihan musta lintu, eikä mikään symboli.
Ori oli päässyt jo pähkinään kiinni, eikä enää irroittanut. Mustalintu musta lintu. Avain.
"Kherw !"
ori yhtäkkiä huudahi, tuntien taas lipsahtaneensa. Orin ryhti kyyristyi hivenen kokoon, kunnes valkea jatkoi
"Korppi ?"
Vastauksen keksimisen riemu oli laantunut ujoon pieneen, epävarmaan kysymykseen jos vaikka se olisi ? Ehkä ?
Vastaus oli ollut helpompi kuin mitä Melecesh oli alun alkajaankaan ajatellut. Niinkuin monet muutkin kerrat, valkea ajatteli kaikkia asioita liian monimutkaisesti.

Korppi huokaisi syvään, ei, ei tarvinnut tammaa muistaa, kaikki turha oli hyvä unohtaa, turhake, kuten aina ennenkin, ei kukaan muista, tuskin se Borea-ystäväisesikään sinua enää muistaa, kaikki hyvin koska voit aloittaa uuden elämän, kukaan vanha tuttu ei enää ole painolastina koska sinua ei muisteta. Pitäisikö muistuttaa, mutta sitten ajatuksen keskeytti huutava Melecesh, jotakin kummallista mongerrusta, josta ei ottanut päätä eikä häntää ja hetken kuluttua hiukkasen ymmärrettävämpää. Lyhyt hymy, tuskin huomattava käväisi tamman suupielessä, kyllä kyllä, oikea vastaus. Yleensä kukaan ei keltakirjavan arvoituksia kyennyt ratkaisemaan, koska kenenkään mielestä niissä ei ollut mitään järkeä, ei ratkaisua laisinkaan.
"Rawelan, Korppi, asia sama on. Korpiksi kutsuitte."
Sanat oli suunnattu yhtä paljon Decodelle kuin Meleceshillekin, noniin senkin huonomuistinen riippaori, muista nyt saamari soikoon tai joudun lyömään lekalla päähän, ehkäpä se vähän virkistää homeessa muhivia aivojasi. Ja aivan oikein, Melecesh, Korppihan se, kutsumanimeltäni olen kyllä Korppi, hienoa, ratkaisit arvoituksen, onnitteluni !

(( dadada, piti mennä jäi lyhyeksi. ))

// mun pitää vetää Decode pelistä, sillä se kuolee (ehkä) kohta... //

Decode tuijotteli muualle. Se pohti palaavansa piilopaikkaansa pian. Ori seisoi kuuntelemassa puolikorvalla kahden muun keskustelua. Sitten se nimi. Decoden korva nytkähti hieman ääntä kohden. Se päätyi uudestaan silmäilemään tammaa, joka sen pitäisi muistaa. Vai että Korppi... Ori muisti, muisti hyvinkin. Borean sydänystävä. Siitä ei ollutkaan kuulunut aikoihin mitään. Decode mittaili Korppia hetken, olisiko siitä vallankumoukselliseksi? Se oli selkeästio chadraostilas, se ei olisikaan niin hyvä juttu. Decode salasi oivalluksensa ja piti ilmeensä mitään sanomattomana. Sitten se alkoi tehdä lähtöä. Se katsoi ensin toiseen hylkiöön ja nyökkäsi sanoen.

"Näkemiin laumatoveri." Ja sen jälkeen se suuntasi läpitunkevan ja ahdistavan katseen Korppiin, se painoi syvät silmänsä syvälle toisen silmiin ja etsi niistä pilkahdusta jostain. Oikeastaan ori ei välttämättä tiennyt edes mitä etsi. Sitten se nyökkäsi Korpille.

"Näkemiin Rawelan." Ääni oli asiallinen ja arvovaltainen. Se puhutteli tammaa sen koko nimellä, sen oikealla nimellä ilman äänenpainoja.

Sitten ori levitti siipensä ja ponnisti itsensä nopeasti ilmaan ja otti suunnan kohti Felicia-vuorta. Sen vahvat siivet kiidättivät sen nopeasti kovaan vauhtiin pilviä kohti. Pian orista ei ollut näkyvissä kuin musta piste, joka katosi horisonttiin.

Ori oli jollain lapsekkaalla tavalla iloinen, että oli saanut selvitettyä tamman arvoituksen. Ori hymyili itsekseen tamman esitellessä itsensä ja varmistaessa orille, että sen vastaus oli tosiaan ollut oikea. Iloisuus paisui orin pienen mielen sisällä kuin ilmapallo, täytti koko pään ja psrusi korvistakin ulos. Orin surkastuneelle omanarvontunnolle taisi tosiaankin tehdä hyvää se, että ori kerrankin onnistui jossain. Lisäksi keltakirjavan tamman seura oli jotain niin kannustavaa, että Melecesh tunsi oevansa kerrankin iloinen, onnellinen, eikä välittänyt miusta, niistä, jotka eivt halunneet muuta kuin pahaa orille, ja vain siksi, että ne luuli saavan oman pirtaleisen maailmansa kokoon sillä, että talloi jollkin muulle tärkeän asian jalkoihinsa, sotki sen vain pieneksi, onnettomaksi mytyksi.

Sitten yhtäkkiä Arvovaltaisuus päätti lähteä. Ei ori toisen nimeä tiennyt, toinen vain oli niin arvovaltainen, että ei kai muuksi sitä voinut kutsuakaan. Tuskin ori kykenisi aina vain puhuttelemaan Arvovaltaa 'sinä yhtenä hylkiönä, joka näytti rodworilta, mutta joka ei ollutkaan'. Ori kallisti päätään ja lopulta nyökkäsi toisen sanoille.
Laumatoveri.
Samalla se tuntui jotenkin niin ylentävältä, mutta samalla se nakersi ienen palan orista irti, nauraa käkätti ja sujahti johonkin koloon piiloon.
Toveri. Se kuulosti hienolta. Mutta samalla se ettei ori muistanut Meleceshin nimeä, tuntui hassulta.
Mutta varmaankaan toinen ei sitä mitenkään loukkauksena tarkoittanut.
Melecesh seurasi orin loittonevaa silhuettia, joka katosi vuoren suuntaan.

Korppi painoi korvansa luimuun ja tuijotti Decodea alastoman kylmästi, ilman mitään muuta tunnetta, mikä oli harvinaista. Tammaan ei orinahdistavaksi tarkoittama katse vaikuttanut laisinkaan, miksi olisi, kun se ei muutenkaan merkinnyt samaa noille kahdelle ? Tässäkö kaikki, mitä suot vanhalle tuttavallesi kun tapaat hänet jälleen, yksi kylmä katse, muutama hassu sana ? Oli Decodekin muuttunut, keltakirjava tuhahti ja käänsi päänsä mielenosoituksellisesti sivuun, kyllä, olihan Korpista tullut sotilas ja tuo tiesi sen, ettei ori asiasta kovin iloinen olisi, mutta näkyikö se muka niin selvästi. Säärisuojathan tuolla oli aina ollut ja treenatut lihakset, mutta toisaalta, tuo ori oli aina ollut tarkkasilmäinen, erityisesti omasta mielestään pahoille asioille. Kylmä katse lentävän loittonevalle selälle, ei näkemiin vaan hyvästi, jos ole tuota mieltä asioista. Korppi inhosi hylkääjiä, enemmän kuin mitään muuta ja nyt se oli hylätty.

Violetit silmät kääntyivät takaisin Meleceshiin, tuikkien ilkikurisesti rastojen takaa tuo kummajainen pitäisi saada jotenkin aukaisemaan sanainen arkkunsa, sillä voisi olla vaikka mitä mielenkiintoista asiaa. Yleensä pölkkypäillä oli parhaat jutut. Ja blondeillahan on aina hauskempaa ja selkeästi tuo vieras oli blondi ! Ja tammassakin oli keltaista vaikkei tukassa joten myös tuollakin oli aina hauskempaa kuin muilla !
"Arvoituksista sinä pidätkö, Mele ?"
Korppi kysyi viattomasti, lyhentäen lähes automaattisesti hankalaa nimeä, pyh, Melecesh, hankala lausua. Tamma joko käöytti aina toisen ilmoittamaa lempinimeä tai sitten keksi omansa, ainakin jos oli hankala nimi. No, Decode esimerkiksi ei ikinä ollut väännöksistä pitänyt ja muutenkin Decode oli niin helppo sanoa jo sellaisenaan, että mitä sitä turhia muuntamaan.

((mietinkin että koskakohan se Coren ny palaakaan, mutta sitten muistin, että Decode lähtiki jo.))

Tamma oli vapauttavaa seuraa hylkiöorille, joka oli tottunut pahann suopuuden ja inhon aheisiin nilkoissaan. Häpeä oli painanut sen selkää jo syntymästä asti, ratsastanut sillä kiljuen valkean korvaan solvaavia sanoja, kertonut, kuinka kurja ja turha ori tosiaankin oli. Parempi koko maailmalle, jos tämäkin yksi pieni hylkiö katoaisi johonkin koloon, eikä katsoisi enää päivänvaloa koskaan.
Hylkiö. Se sana maistui suussa kuin karvas marja, jonka oli joskus ollut tarkoitus olla makea. Ori ei kuulunut niihin kahteen laumaan, kahteen jalostettuun rotuun. Kahteen toisistaan poikkeavaan täydellisyyteen. Se oli aina ollut sekasikiö, yksi niistä hyljeksityistä, karkotetuista, alennetuista, joita päälle oli mitä sopivinta ja suotavinta sylkeä räkänsä.
Ei ori ollut koskaan ollut arvostettu, edes tavallisen keskustelun arvoinen. Sillä ei ollut mitään mistä olla ylpeä. Ei isää tai emää pitämässä huolta.
Ainoa hyvä puoli orissa taisi olla se, että sillä oli vielä jäljellä siivet.
Ja kuinka lähelä olikaan olleet ne kerrat, kun joku oli huomannut että kappas, tällä hylkiön ketaleella olikin vieä siivet jäjellä. Piti kai olla iloinen siitäkin asiasta, ettei niitä oltu vielä ehditty kiskoa irti.

Ori aluksi tamman sanat kuullessaan katslei ympärileen. Kuka Mele tnne nyt oli tullut ?
Hetken kesti, että orin hitaasti rullaavat, ja järjeltään hieman erikoiset aivot sujauttivat kaksi nimeä yhdeksi. Tamma siis tarkoitti valkeaa. Kukaan ei ollut koskaan kutsunut sitä muuksi kuin hylkiön retaleeksi tai muuksi vastaavaksi. Nyt kerrankin joku oli saanut tietoonsa sen nimen, ja keksinyt vielä kutsumanimenkin.
Ori oli ujo, ja tottumaton ppuhumaan kellekkään. Se oli viettänyt paljon aikaa yksikseen, mutta ääni ei ollut päässyt kuihtumaan niinkuin joillain hylkiöillä oli. Kyllä ori puhui. ja puhui paljonkin. Mutta ei hevosille, ne eivät yleensä osanneet vastata.
"Kyllä."
Ori vastasi epävarmasti.
"Ei kukaan vaan ole koskaan minulle arvoituksista kertonut."
Melecesh kuikuili violetti silmäistä, rastatukkaista tammaa punkkarimaisen otsaharjansa takaa.
"Sinä olit ensimmäinen."
Puhe takkuili. Ensimmäinen lause. Töks. Toinen lause. Töks. Kolmas lause. Töks. Ori ei ollut olenaan varma siitä, miten tammaa piti puhutella.

Korppi käänteli korviaan uppotutuneena jälleen itseensä, tamma sai kummallisia kohtauksennäköisiä joissa se vain mietiskeli omiaan seurasta huolimatta, mutta eipä ollut väliä vaikka joku olisi tuota luullut hiukkasen jälkeenjääneeksi koska no, kyse oli kuitenkin Korpista. Keltakirjava oli helppo tuomita hulluksi heti kun tuo avasi suunsa tai syventyi ajatuksiinsa joten mitä väliä sillä tammalle olisi ? Ei mitään.
"Jaa-a."
Oli tuon ainoa kommentti Maleceshin sönkötykseen, voisi kuvitella, ettei keltakirjava edes olisi kuunnellut valkoisen töksähtelevää puhetta ja se olikin oikeastaan puoliksi totta.

(( sssooorrrriiii ei ole yhtään inspistä. ))

((Duhduh. ar,vaa onko mulla.))

Melecesh vilkaisi ilmeisesti omissa maailmoissaan harhailevaa keltakirjavaa tammaa. Hitaasti ori kallisteli päätään puolelta toiselle, kunnes pysähtyi ja jäi tuijottamaan tammaa lähes pöllämystynein silmin.
"Korppi."
ori mietti vielä kerran, tällä kertaa ääneen, kunnes aukaisi isot valkeat siipensä.
Melecesh kiepahti kerran ympäri, ja ponkaisi sitten ilmaan piiskaten siipiensä kalvoilla ilmaa, kohottaen itsensä ylös.
Landa.

(( se läks pois poks, tulipas hienoo. Kiitti.))

(( höhöö en jaksa pelata joten Korppi vaan... poistuu ! ))