Jouluspesiaali!

Nyt se on kuulkaas rakkaat lapsukaiset niin, että on joulukuu. Ja joulukuu tarkoittaa aina jotain herkullista, oli se sitten suklaata tai jotain muuta.

Olemme brainchildin kanssa päättäneet tuoda teidän joulukuuhunne uutta herkkua ja juonenkäännettä. Koska olemme kiireisiä ihmisiä, tässä joulukalenterissa ei ole jokapäiväisiä päivityksiä, vaan kirjoittelemme sen mukaan kun aikaa löytyy ja kunhan inspaa!

Kyseessä on siis tarina, joka alkaa Kaamoksen lähimenneisyydestä ja tulee jatkumaan aina nykypäivään saakka. Painotan vielä, että emme päivitä joulukalenteria päivittäin!

Luku 1 ”Kuurupiiloa”

Ensipakkasten jäädyttämä maa oli saanut ylleen ohuen lumivaipan. Sieltä täältä törrötti pitkiä, kuivuneita heinänkorsia, jotka heilahtelivat kankeasti havisten leudossa tuulessa. Usva oli laskeutunut aivan maanpinnan tuntumaan ja verhoili aavemaisesti, sekoittuen sieltä täältä paksummaksi, kunnes taas harsoutui lähes silmin havaitsemattomaksi. Harva aarnimetsä oli hiljainen, lukuunottamatta harvoja, lähes onnettomia linnun laulahduksia, jotka nekin yksi kerrallaan kaikkosivat yhä kauemmas, kadoten sitten kokonaan. Lumenpeittämän polun päästä alkoi kuulua vaimeaa mutta kiivasta keskustelua, sekoittuen nopeaan askellukseen joka tömähteli pehmeällä pohjalla.
”Liam, tule heti takaisin!” kimeähkö ääni vaati. Usvaverhon takaa alkoi hahmottua pienehkön otuksen siluetti, joka voimistui metri metriltä, ja pian polulla täydellisen tasaista lumenpintaa sotkemassa oli siivellinen varsa. Mustan kasvoilla lepäsi poikamainen virne ja tämän kirkkaat silmät hapuilivat ympäristöä etsien jotain. Hetken pohdittuaan tämä sai näkökenttäänsä etsimänsä, kadoten polulta ja poukkoillen pienten kehittymättömien siipiensä varassa suurehkon aarnipuun taakse jättämättä maahan jälkiä. Polun päästä kuului hermostunut hörähdys, jota seurasi toinen samankaltainen näky – kyseessä oli vain aikaisempaa hieman pienempi ja vaaleampi varsa, joka hapuili ympäristöä, yrittäen löytää pakoon pötkinyttä mustaa.

”Liam! Meidän piti pysyä yhdessä, lupasit äidille.. Siis, emmä pelkää, mutta no..”, tamma puri tiukasti huulensa yhteen, asteli varovaisesti eteenpäin ja painoi korviaan taaksepäin. Tämän sirot ja pitkät jalat leikkasivat sumua kuin mattoveitset, saaden sen pyörimään ja sekoittumaan. Muutaman minuutin oli täysin hiljaista ja vaalean silmiin kihosi muutama turhautunut kyynel. ”.. Tulisit nyt!”, siivekkään ääni oli nyt entistä tiukempi ja kiukkuisempi. Jos musta ei tulisi pian takaisin, suunnistaisi tämä samantien takaisin lauman luokse. Yksin tai ei, tänne tamma ei jäisi enää hetkeksikään. Sitä paitsi, metsä oli ollut jo pitkän aikaa liian hiljainen. Ei lintuja, ei eläimiä.. Ei, tällainen koti ei ollut koskaan ollut. Jokin oli vinossa. Se sai kylmätväreet kulkemaan varsan selässä ja jännittymään yhä enemmän.

Hiljainen rasahdus sai tamman säpsähtämään paikoillaan ja heräämään ajatuksistaan. ”Li-liam? Oletko se sinä?”, varovainen ääni kantoi kauas, mutta vastausta ei kuulunut. Vaalea painoi kavionsa tiukasti maahan, laskien päätään alemmas. Missä musta saattoikaan olla? Kuinka se oli voinut vain naureskellen päättää, että seuraava leikki olisi piilosta ja että nimenomaa Nata joutuisi etsimään? Vastaväitteitä ori ei ollut kuunnellut, sännännyt vain äkkiä piiloon. Arasti varsa lähti kävelemään äänen suuntaan – tämä ei keksinyt enää muitakaan vaihtoehtoja kuin ryhtyä mukaan leikkiin. Vaikkakin heti kun vaalea löytäisi Liamin, saisi ori kuulla kunniansa!
Sekunnit tuntuivat tunneilta, minuutit päiviltä. Tamma kulki matalasti, mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti kohti isoa aarnipuuta, jonka takaa oli olettanut kuulevansa ääntä. Natan sydän pamppaili, tuntui repeävän pian ulos rinnasta. Tämä pidätti hengitystään, kuvitellen samalla sitä, mitä saattoikaan löytää. Suden? Karhun? Vihamielisen laumalaisen, joka ei halunnut nähdä, saatika kuunnella lapsia? Vaalea ei kestänyt enää jännitystä, joten se sulki silmänsä, otti viimeiset askeleet uhmakkaan reippaasti ja pysähtyi sitten puun viereen täristen. Toinen silmä alkoi avautumaan hitaasti, mutta tajutessaan katsovansa suoraan mustan orin takaraivoon, muutamassa sadasosassa molemmat silmät olivat avautuneet kipinöiden. ”Tajuatko että minua oikeasti pelot-”, voimakas suhahdus katkaisi vaalean sanat, mikä sai tamman katsomaan hieman loukkaantuneesti mustaan, joka ei ollut vaivautunut edes katsomaan toiseen. ”Niin että sitä vai-”, jälleen uusi shyss sai Natan nielemään sanansa. Mitä Liam oikein katsoi? Miksei tämä puhunut mitään? Tamma hypähti varpailleen, pärskähtäen sitten närkästyneesti. Tätä ei pelottanut enää ollenkaan, ja kaikki se jännitys mitä tämä koki astellessaan metsässä yksin, purkautui nyt mustaan. Nata asteli rehvakkaasti, pienin askelin orin viereen, käännellen korviaan. Hiljaisuus oli tappava.

”Katso..”, mustan orin huulien välistä kiiri ilmoille värisevä ääni. Se sai tamman pysähtymään ja vakavoittamaan ilmeensä. Liamin silmät katsoivat jonnekin kauas, ja vaalea siristi silmiään. Tämän vatsassa muljahti ikävästi, vaikkei mitään vielä näkynytkään. Jokin oli saanut orin huolestumaan.. Ja se jokin alkoi paljastua hitaasti myös Natalle. Tämän silmät ja sieraimet laajenivat – jokin pistävä haju tulvahti tamman tajuntaan, jokin mikä kertoi vaistomaisesti että jossain aivan lähellä oli vaara. Valkoinen lumi ei ollutkaan valkoista. Muutamia kymmeniä metrejä kauempana vaalea saattoi erottaa nestettä, joka ei ollut vettä. Ei, se ei ollut usvaa eikä lunta. Se oli paksua, punaista ja sitä oli kaikkialla. Se oli tahrinut puut, maanpinnan, juuret, oksat.. Nata veti syvään henkeä, uskomatta näkyä todeksi.

”Mi-mitä se oli Liam?”, tamma puuskutti, yrittäen pysyä orin perässä. Kaksikon jalat kävivät tiuhaan tahtiin lumen pinnassa, kuljettaen näitä eteenpäin niin kovaa kuin vain pieni ruumis antoi siihen puhtia. Vaalea ei ymmärtänyt – se haju, se näky.. Se kaikki kertoi jostain, mitä tämä ei ollut koskaan ennen kokenut. Liamin huolestunut ilme ei parantanut tilannetta. Joka tilanteessa niin itsevarma ja vaaroille naureskeleva musta oli nyt hiljainen, pelästynyt ja vakava. Nata nielaisi, puuskuttaen yhä kiihtyvämpään tahtiin. Muutaman kilometrin jälkeen pieni varsa tunsi itsensä aivan loppuunajetuksi ja uupuneeksi. Silloin tällöin tamman oli pakko ottaa ilmaa siipiensä alle ja liitää muutaman metrin verran.

Musta pysyi vaiti, katsoen tiukasti horisonttiin. Matkaa lauman luo oli vain muutama satametriä, kaikkia oli varoitettava. Kaikille oli kerrottava, että aarnimetsä tulvi verestä. Liam tiesi nimittäin, mitä se neste oli. Isää oli sattunut kerran pahasti, aiheuttaen tuon raudan lemuisen nesteen vuotamisen. Silloin orille oli kerrottu, että jos tuo neste pääsisi loppumaan tai vuotamaan edes puolilleen pois.. Ei, siitä ei seuraisi mitään hyvää. Ja metsässä oli ollut paljon verta. Niin paljon, että se sai Liamin hengityksen salpautumaan. Mistä se kaikki oli peräisin?
Pienet jalat pysähtyivät hiljaisen aukion laidalle. Ne tärisivät, huojuivat ja juuri ja juuri kannattelivat pieniä, mutta jostain syystä se ei häirinnyt kumpaakaan. Varsojen silmät katsoivat kotiaan, omaa tuttua aukiotaan hiljaisina, eikä kumpikaan päästänyt pienintäkään hiiskahdusta. Leuto tuuli oli heikentynyt lähes olemattomaksi, kuljettaen varsojen lyhyitä, pörröisiä jouhia ilmassa. Ilmassa, jossa haisi nyt veren katkera haju voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Niin, ensipakkasen jäädyttämä maa oli saanut ohuen lumivaipan – joka kylpi punaisessa väriloistossa, kymmenien ja taas kymmenien eriväristen hevosten ruhojen maatessa sen päällä. Näky oli lohduton – ja oli vasta talven ensimmäinen päivä.

(Kirjoittanut: brainchild)

Luku 2 ”Paljastuksia”

Aurinko paistoi pilvettömältä kevättaivaalta kirkkaasti. Lunta ryöpsähteli ikimetsän vanhoilta havuilta maahan. Siellä täällä paksun lumipeitteen alta paljastui kuolleiden kasvien jäämiä. Linnut ylistivät auringon sanomaa laulamalla kukin toista kovemmin. Pakkanenkin oli viimein noussut nollan yläpuolelle. Kepeä tuuli kertoi siitä, kuinka talvi oli viimein mennyt ohi, ja luonto tuntui toivottavan kevään tervetulleeksi.

”Liam, sinun ei olisi tarvinnut tehdä sitä”, vaalea nuorikko huomautti terävästi. Liam, tuo musta ori pyöräytti silmiään ja sulatti kanssasisarensa charmikkaalla virneellään. ”Tiedät vallan hyvin, että se oli välttämätöntä”, tuo vastasi. ”No tiedän, tiedän”, Nata sanoi huokaisten ja jatkoi: ”mutta entäpä sen vanhemmat? Entä jos ne löytävät jälkeläisensä kuolleena? Mieti Liam, mieti miltä meistä tuntui. Olisimme voineet tyytyä -” ”Älä muistuta minua siitä, Nata!” Liam kivahti pysähtyessään ja kääntyessään kohtaamaan vaalean tamman tuomitsevan katseen. ”Me teemme minkä voimme, me teemme minkä pystymme selviytyäksemme täällä! On heidän oma mokansa, jos he eksyvät alueellemme. Olemmepahan nyt ainakin varoittaneet heitä?” musta ori selitti kiivaasti, vaaleamman tamman katsoessa tähän vähintään samalla palolla. ”Mutta Liam! Vanhempamme kuolivat paljastuttuaan! Entä jos he löytävät meidät? Oletko ajatellut sitä? Se varsa on suora linkki meihin!” Liam katsoi murheellisesti Nataan, kunnes jatkoi kävelyään seesteisessä maisemassa. ”Joka päivä, Nata. Joka päivä.”

Narcissa kihisi raivosta, kävellessään eteenpäin syvässä hangessa. Mikä oikeus Jaguarilla oli passittaa neuvonantajansa tällaiseen paskahommaan? Eikö tämä ollut vakoojien työtä? Vihreä tamma tuhahti, potkaistessaan lunta, mutta pysähtyen lähes samantien sen jälkeen. Linnut eivät laulaneet. Yhden puun alla makasi kuollut kettuperhe – naaras ja kolme poikasta. Ja kun Narcissa hiipi lähemmäs, tämä näki syyn. Jokaisen ketun kaulassa oli kaksi pistoa. Sitten tamma tajusi. Nämä ketut, ne oli imetty kuiviin. Vihreä tamma seurasi verisiä jälkiä eteenpäin, sydämen takoessa tietään hermostuneen tamman rinnasta ulos. Veren rautainen haju voimistui, kunnes rodi pysähtyi, nähdessään lajinsa edustajan verisenä maassa, samat pistohaavat kaulassaan. Tamma puhalsi vapisevan hengityksensä keuhkoistaan ulos, ja kääntyi, vain nähdäkseen suuren, siivekkään mustan orin edessään. Ori oli täynnä lukemattomia arpia, jotka olivat kaikki joskus olleet viiltoja. Tämän huulet olivat venyneet toispuoleiseen virneeseen. ”Minulla on viesti Jaguarille.”
Ori ei osannut odottaa, että tällä oli vastassaan kokenut taistelija.

Nuori kaksikko oli jatkanut kävelyään pitkään, täydessä hiljaisuudessa. Liam käänteli korviaan, kunnes tajusi, että kaikkialla muuallakin oli kuoleman hiljaista. Ori pysähtyi, hetken päästä myös Nata pysähtyi. ”Mikä on?” Nata kysyi, saaden suhauksen mustan puolesta. Sitten tammakin haistoi sen. Veri. Toisin kuin joskus nuorempana, nyt haju ei ajanut pois. Sen sijaan nuorikot vilkaisivat toisiinsa, ja toisiaan lukien lähtivät raviin yhdestä päätöksestä. He päätyivät aukiolle, jossa makasi kaksi hevosen ruhoa. Itseasiassa, vain yksi, sillä toinen hevonen hengitti vielä. Silmienräpäisyssä Liam oli jo vaivalloisesti hengittävän mustan orin luona, mutta Nata pysyi paikoillaan. Järkytys oli naulinnut ruskean paikoilleen, kunnes tämä varoen otti muutaman askeleen lähemmäs. Tamma sulki silmänsä ja hengitti syvään, Liamin luodessa tähän kysyvän katseen. ”Missä muut ovat, setä?” Nata lopulta kysyi.

Narcissa juoksi, ja juoksi, ja juoksi, kunnes viimein löysi Cheredjanin, jonka seurassa Jaguar oli. ”Hyvä, olette molemmat täällä. Pahoin pelkään, että meillä on ongelma.”

(Kirjoittanut: Elmia)