By my side.

// jatkuu rotkolta, aida ja tuhka ja otsikko taas jotain taiteellista randomisuutta

hitit sovittuja //

Evor askelsi hitaasti sademetsän syövereissä, vilkaisten välillä vieressään kulkevaa tammaa. Aivan kuin se olisi voinut kadota. Ja vieläkään ori ei kyllä tahtonut uskoa asiaa todeksi, sitä, mitä se tuota valko-oranssia tammaa kohtaan tunsi. Vieläkin ori toisinaan sätti itseään siitä, kun oli ollut tunti sitten rotkolla niin hidas ja asettanut Hautalinnun vaaraan. Miten tuo oli saattanut olal niin typerä ? Se oli orin mielestä vain tuon omaa syytä, ei todellakaan kenenkään muun. Paitsi ehkä sen ääliön rodworin joka toivon mukaan kuolisi vammoihinsa.

// sairaan lyhyt ja blaah mut ehkä sei haittaa //

Yleensä Hautalintu oli aivan omissa ajatuksissaan kävellessään ympäriinsä, nyt tamman päähän ei mahtunut yhtä ainutta ajatusta. Paitsi ehkä yksi, jonka sisällön saattoikin jo arvata.* Katse oli vain ja ainoastaan iskostunut hieman edellä kulkevaan oriiseen. Tamma ei vieläkään oikein osannut uskoa onneaan, että oli silloin arolla, pikimustassa yössä tavannut orin. Ja nyt tamma oli toiselle velkaa myös henkensä. Luultavimmin, tuskinpa se aivokuollut ääliö olisi tammaa hengissä pitänyt. Hautalinnun pää oli alhaalla ja sulkaiset siivet laskostettuina tiiviisti kylkiin kiinni. Askellus oli pehmeää, sademetsän aluskasvillisuuden vaimentamaa. Sen sijaan, metsästä itsestään kuului jos jonkinmoista mölyä ja möykkää hyönteisten sirittäessä piiloissansa, lintujen huutaessa omituisilla äänillään. Vaikka metsä näyttikin autiolta. Se kätki sisäänsä varmaankin paljolti kaikenlaista.

//*Ja jos ei arvaa, niin sitten on harvinaisen epäsiirappinen persoona.

Ja tulipas superpitkä.//

Evor kuunteli tyynesti sademetsän ääniä, erinäisten pikkueläinten öninöitä, lintulen viserryksia ja ötököiden itsepintaista siritystä. Ori vilkaisi ylöspäin ja hämmästyi, kun auringonvalo ei enää siivilöitynyt vihreänä lehvien välistä - oli siis tullut ilta, ehkä jo yö. Valkea vilkaisi hieman huolestuneesti takanaan kulkevaan, ei, ei kulkevan vaan kompastelevaa tammaa, joka näytti melkein nukahtavan pystyyn. Vaan kyllä oria itseäänkin väsytti.
"Väsyttääkö sinua ?"
Evor kysyi huolehtivasti Hautalinnulta ja hidasti hieman askeleitaan, sovittaen sitten ne tamman tahtiin. Ori katsoi tuota silmiin ja hipaisi turvallaan varovaisesti Hautalinnun kaulaa.

"Tässä lähellä on, jos oikein muistan, mukava paikka."
Tuo lausahti rauhallisesti. Ja kauniskin se on, yhtä kaunis kuin kuin sinä. No ei, sitä Evor ei todellakaan lipsauttaisi. Voisihan olla että Hautalintu kulki orin mukana vain... niin miksi ? Tuon ilme valahti.
"Ellet sitten halua lähteä johonkin muualle..."

Hautalintu yritti melkein väkisin pitää silmänsä auki. Sen oli pakko. Askel, toinen, kolmas. Jälleen tamma oli menettää tasapainonsa kompastuessaan jonkun puun juureen. Sitä hävetti suunnattomasti, varsinkin kun Evor oli siinä, liiteli sulavasti harja hulmuten juurien yli kuin ei mitään. Kohta tamma varmaan alkaisi kävellä unissaan ja seuraisi horroksessa Evoria kuorsaten kovaäänisesti samalla. Onneksi raidallinen ei sentään kuorsannut. Ainakaan tietääkseen. Jälleen tamman toinen etujalka petti alta, ja se kompuroi, melkein töksähtäen neuvonantajan kylkeen kiinni. Kuinka helppoa olisi vain valahtaa maahan, sulkea silmänsä ja nukahtaa. Ei, tamma ei voinut tehdä sitä, sen piti pitää silmänsä auki, sen piti seurata oria.
Oliko Vlanon hyökkäys vienyt tammalta kaikki voimat ? Oliko se normaalia olla näin veltto sellaisen jälkeen ? Hautalintu ei tiennyt. Se ei ollut koskaan ollut sellaisessa tilanteessa. Eikä kyllä tämänkaltaisessakaan.
Kesti hetken ennekuin tamma heräsi horteestaan tajutakseen orin sanat.
"E-Ehkä hieman."
tamma takelteli kielen mennessä solmuun ja rullalle.
Miten Evor saattoikin olla noin pirteä ?

Sademetsän latvuston läpi siivilöityvä hailakanvihreä valo oli ehtynyt tuntuvasti sen jälkeen kun kaksikko oli sinne päässyt. Tamma katsoi oria. Oliko orin ryhti jotenkin... Kasassa ? Tamma seuraili hilaa oria.
"Ei, en, haluan-"
Tamma ehti katkaista lauseensa juuri ajoissa Olla kanssasi. Salakavalasti se oli jo melkein tipahtanut tamman huulilta kuin sininen sammakko. hautalintu jatkoi nopeasti huomatessaan turhan pitkän tauon.
"Tai siis.. En halua mennä muualle.. Eikun se.."
Tamma takelteli punastellen. Toivottavasti ori ei katsoisi ja huomaisi tamman kirkasta tomaatinväriä tuon kasvoilla. Toivottavasti neuvonantaja laittoi tönköt sanat väsymyksen piikkiin.

Hautalintu yritti terästää itseään ja aistejaan. kohta se pääsisi lepäämään. Jaksaisi nyt vain hetken

Evor käänsi kysyvän katseensa Hautalintuun tuon seotessa sanoissaan, muttei painostanut tuota jatkamaan tai sanomaan asiaansa niin kuin oli aikonut. Eiköhän tamma kertoisi kun olisi siihen itse valmis ja niinpäinpois. Niimpä tuo vain jatkoi keveästi askellustaan, pitäen vauhtinsa kuitenkin samana Hautalinnun kanssa. Ori kääntyi hymyilemään tammalle lämpimästi.
"Löysin tämän paikan jo pienenä."
Evor sanoi ja nyökkäsi aukealle jonne hevoset olivat tulleet. Se oli kuin olisi saapunut pulloon sademetsässä. Aukealla oli vain pehmeää, vihreää aluskasvillisuutta, puunrungot rajasivat sitä tiiviisti kuin seinät ja juuri nyt pehmeän vihrertävä, hento valo siivilöityi lehväkaton läpi kun auringon viime säteet vielä kilvoittelivat siitä, kuka jäisi viimeisenä valaisemaan maanpäällisten ökkimökkiäisten eloa. Aukea oli suhteellisen pieni ja sen poikki lorisi pini, viehkeä puro.

Ori askelsi suurin piirtein aukion keskimaille ja kääntyi katsomaan Hautalintua. Mitähän tamma sanoisi ? Että paikak oli yltiödramaattinen ja se ei kestänyt olal siellä hetkeäkään ja lähtisi pinkomaan sademetsän syövereihin. Silloin Evor kyllä lähtisi perään ja pysäyttäisi tuon. Ei tamma tuossa kunnossa voinut mihinkään lähteä kun kompasteli omiin jalkoihinsakin. Järkytyksen jälkioireetkin saattaisivat vaikka ilmaantua.

Tamma kieriskeli omassa noloudessaan niin, ettei melkein huomannut kun ori johdatteli tamman pienelle aukiolle. Hautalintu heräsi vasta oriin sanoihin. Se nosti katseensa ensin orin lämpimän hymyyn, ja sitten tuon taakse pienelle aukealle. Raidallinen tuijotti näkyä melkein suu auki. Se ei ollut koskaan, eläissään nähnyt mitään tuon pienen aukean veroista.
PIenen puron lotistessa iloisesti eteenpäin Hautalintu nosti hämmästyneen katseensa Evoriin. Se ei ollut uskonutkaan että sademetsästä löytyisi tälläisiä paikkoja. Chadra kveli mykkänä orin perässä katselleen ymärilleen. Puiden reunustama, pehmeäpohjainen. Mielessään tama lupasi mielessään, ettei enää kulkisi omissa ajtuksissaan, huomioimatta muuta ympäristöä. ei oikeastaan ollutkaan ihme, että se ei ollut koskaan löytänyt tai ollut tälläisessä paikassa.
Tamma yritti sanoa jotain, mutta oli edelleen mykistynyt.
Äkkiä tamma hervahti veltoksi ja kaatui pehmeään sammaleeseen. koko maailma keinui, lehväkatossa lenteli violetteja ja kirkkaanvihreitä palleroita, maailma muuttui neonväreiksi ja alkoi vääntelehtiä. Hautalintu ei enää tiennyt mitenpäin oli, missä oli taivas ja missä maa. Ainoa asia, jonka se käsitti oli, että tämä ei ollut normaalia. Puiden vääntelehtiessä edestakaisin tyynessä yössä latvukset täynnä keltaisia möykkyjä saapui vihdoin autuas pimeys ja hiljaisuus.

Kun ori kuuli tömähdyksen, se heräsi mietteistään kylmään todellisuuteen. Ensin tuo ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Vastahan Hautalintu oli seissyt tuon edessä ja nyt tamma oli... poissa ? Evor kääntyi hätääntyneenä etsien toista katseellaan ja ensin tuo helpottui huomatessaan ettei oranssiraidallinen ollut karannut mihinkään. Mutta sekin peittyi pian hätäännykseen takaisin.
"Hautalintu..?"
Ori kysyi huolestuneesti ja astui epävarman askeleen eteenpäin.
"Hautalintu... hei."
Evor astui vieläkin lähemmäs. Pelleilikö tamma vain tuon kanssa ? Jos ei.
"Hautalintu !"
Ori sanoi vaativasti. Miksi tuo nyt oli menettämässä tyyntä ulkokuortaan ja järkeään. Ei kai yksi tammanpahanen voinut sekoittaa Evorin päätä niin pahasti ? Vaikka oikeastaan tuo tiesi jo vastauksen. Kyllä.

Evor töykki kaviollaan tamman kylkeä, mutta tajusi kyllä ettei Hautalintu varmaankaan heräisi vähään aikaan. Ori huokaisi raskaasti ja taivutti jalkansa alleen, rojahtaen makuulle noin metrin päähän tammasta.

Pimeys tamman sisällä kesti. Ja kesti. Ja kesti. aivan liian kauan. Tamma makasi tiedottomuudessaan ties kuinka myöhään, lillien syvässä pimeässä. Aika rullasi eteenpäin hitaasti, samalla kiiruhtaen kuin viimeistä päivää. Sitten syvässä pimeässä alkoi näkyä jotain. Hautalintu yritti siristää silmiään nähdäkseen paremmin. Ei, ei se vieläkään hahmottunut. Mikä ihme se saattoi olla ? Tamma yritti odottaa, jos silmät alkaisivat itse tarkentaa näkemäänsä. Se kesti tamman mielestä aivan liian kauan. Se kyllästyi odottamaan. Raidallinen yritti kurkottaa siihen outoon asiaan. Ei, se hyppelehti nälvien kauemmas. Mutta tarkentui. Mikä se oli ? Vihreää, ruskeaa, valkeaa, kaikkea sekaisin, kiemurteli siellä kauempana. Tamma siristi silmiään uudelleen, ja näky tarkentui. Vihdoinkin. Pikkuhiljaa tamma alkoi hahmottaa muotoja ja linjoja, mutta ei kokonaisuutta. Viiva siellä, toinen täällä, mutta mitä ne olivat ? Hautalinnun kärsivällisyys alkoi mennä. Kuva kuitenkin tarkentui, ja tamma alkoi jo hahmottaa hieman kauempana olevan... Minkä ? Möykky se ainakin oli, mutta mikä möykky ? Hetkinen, tuossa oli jalka. Eli se oli kylki. Tai selkä.
Taustakin päätti pikkuhiljaa näyttäytyä ja muisti ja todellisuuden tuntu palailla. Niin. Tamma oli kaatunut. Se oli paikassa. Aukea. Ja aukealla
"Evor.."
Tamma kummasteli omaa ääntään. Se oli oudon hiljainen ja mongertava. Miten se nyt niin.
Ainiin, tamma oli pyörtynyt. Miksi ?
Kysymykset alkoivat tulvia tamman päähän sitä mukaa kun kaikki muukin selveni. Evor makoilemassa maassa tamman lähellä. Paikka... Oli se, johon Evor oli tamman vienyt. Henkeäsalpaavan kaunis aukea, jonka vertaista tamma ei ollut koskaan nähnyt. Niinhän se oli.
Hautalintu huomasi avanneensa silmänsä ja retkottavansa pitkin pituuttaan ja raajat levällään maassa.
"Mhm ?"
Raidallisen suusta pääsi mumiseva kysymys.
Kuinka kliseistä olisi ollut kysyä 'missä minä olen ?' tai 'Mitä tapahtui ?' Tamman mieleen hypähti vain yksi kysymys. Rakastiko ori tuota ?
Viimeisin ajatus hyppäsi pintaan pimeyden jälkeen saaden tamman avaamaan suunsa.
"Evor ?"

Ori oli sulkenut silmänsä, kun ei muutakaan keksinyt. Hautalinnusta ei juuri juttuseuraksi ollut ja ajattelukin sujui mukavammin jos ei kokoajan katsellut sinne, tänne ja tuonne. Tamman maatessa taju kankaalla Evor ehti mukavasti pohtia tilannetta sekä omia tunteitaan. Mitä se oikeastaan tunsi tuota tammaa kohtaan ? Se oli jotakin vakavampaa kuin pelkkä pitäminen, ori ei olisi kestänyt jos Hautalinnulle olisi tapahtunut jotakin. Pelkkä ajatuskin värisytti. Tuo raotti aavistuksen toista silmäänsä ja katsoi vieressä makaavaan sulkasiipeen ja hymyili väkisinkin. Tuo oli kaunis jopa maatessaan hieman riutuneen näköisenä kummassa asennossa, siinä johon oli sattunut romahtamaan.
"Mitäkähän olen tekemässä..."
Evor puuskahti itsekseen. Vaikka tuo oikeastaan tiesikin vastauksen, ei tuo ollut varma pitikö asiasta vai ei. Rakastumassa. No, pitipä tahi ei, sen tuo teki, mitä ilmeisimmin. Tai oikeastaan oli jo tehnyt.
Puituaan asioita valkoinen vain seuraili, kuinka auringon valo väheni vähenemistään. Tuleekohan tästä samanlainen yö kuin... silloin. Välähti tuon ajatuksissa. Tuskinpa, lehväkaton läpi ei näkyisi ainakaan tähtiä.
Evorin korvat nousivat pystyyn tuon kuullessa äänen vierestään. Silmät hakeutuivat Hautalintuun ja kuuntelivat kun tamma lausui nimen uudelleen kysyvästi.
"Niin ?"
Vihreävalkoinen pongahti pystyyn, ravisteli itseään ja asteli Hautalinnun viereen.
"Olen tässä."

Tamma kohotti lyijynraskasta päätään hivenen, ja huomasi Evorin katsoman itseään.
Helpotuksenhuokaus melkein karkasi tamman suusta, ja tuo laski päänsä aloilleen, sulkien silmänsä vain avatakseen ne uudestaan. Tässä se oli. Ilman, että oli kuollut, nähnyt unta, houraillut muuten vaan. Evor oli aito, se oli oikeasti olemassa, kaikki tämä oli tapahtunut. Onnellisuus tamman sisällä alkoi lainehtia verkalleen. Sitten tamma muisti, että oli sanonut orin nimen, ja tuon kysyneen 'niin ?' Hetken Hautalintu joutui miettimän, mitä se olikaan tarkoittanut, mutta sitten se muisti.
Rakastatko minua ?
Hautalinnun sydän pomppasi hetkessä kurkkuun ja alkoi pomppia siellä kuin viimeistä päivää. Mitä jos tamma oli möläyttänyt sen tokkuroissaan ? Olisko Nopsasulka vain vastanuut, että en. Olisiko vihreä pelästynyt liian suoraa lähestmistä ja paennut pakialta ? Vai olisiko ?
Tamma ei enää kestänyt. Meni sitten syteen tai saveen, se ei enää kestänyt epätietoisuutta, sitä, että se arvuutteli vääjäämättä, rakastiko Evor sitä, niinkuin se tuota. Hautalintu tekisi tästä epätietoisuudesta lopun.
Hautalintu veti syvään henkeä. Loppu oli käsillä, hyvästi maailma.
"Ra.."
Loppu muuttui pelkäksi henkäykseksi. pyörtymisen aiheuttamana tamman ääni oli painunut, heikko ja voimaton. Ja vaikka se nyt sitten jälleen palasi, tamma olisi kyennyt toistamaan ajatuksensa uudelleen, ei tuo enää kyennyt, määrätietoisuus katosi ja tilalle tuli vain musertava pelko, epätietoisuus.
Tamman teki mitei mieli itkeä.

Evor tutkaili huolestuneena tammaa ja kun tuo yritti sanoa jotakin, ori kallisti korviaan eteenpäin.
"Shh, nuku nyt vain."
Vihreäharjainen lausui lempeästi ja jäipi seisomaan vahtivuoroon. Eipä tuota nukuttanut, joten ei tuo viitsisi nukkuakaan.

(( NÄIHIN KUVIIN, NÄIHIN TUNNELMIIN ! kiitokset ja tulipas paska lopetus ))

Helpottuneena orin tarjoamasta pakoreitistä tamma laski päänsä alas, sulki silmänsä ja vaipui tyyneen, rikkumattomaan uneen pieni, vieno hymy kaartamassa toista suupieltä hivenen ylöspäin.

(( vou, saimpas roolittua tänkin jopa jo nyt.

Kiitos, ja näkemiin. Tässä siirappinen roolimme tällä kertaa. ))