Vaarassa?

Varenne laskeutui hieman uupuneena. Se oli lentänyt pitkän matkaa, vain laskeutuakseen karulle arolle. Tamma päätti jäädä lepäämään, ei sillä varsinaisesti kiirettä ollut. Laguunillehan se oli menossa, siellä se viihtyi. Hetken ajaksi tamman mielen täytti turkoosi vesi ja kultainen hiekka, vehreä metsänreuna...
Vaalea käveli hitaasti eteenpäin, ollen edelleen ajatuksissaan. Löytyisiköhän täältä yhtään vettä?

Ketään ei näkynyt lähettyvillä, jokin murmelimainen otus vain kipitti lehdettömän pensaan alle.

//Sori lyhyt, ja otsikkokin aika turha -.-' Mutta Karel ja Coren tervetuloa ;)//

Taas kerran, vakoilureissullaan, Karel oli päätynyt Chadrojen puolelle. Tylsyys oli siis pois suljettu tältä päivältä. Lennosta nauttien, hopeiset siivet vasten aurinkoa se kiisi pilvien joukossa. Laskeutuessaan vähän alaspäin, nähdäkseen maahan, se havannoi olevansa aron yläpuolella. Ja kappas vaan, Chadrahan se siellä seisoskeli, lepäillen. Kaunis näin korkealtakin, Karel tuumaili. On se ihme miten pahansuisia kuitenkin usein ovat, mikäköhän on tämä laatujaan? Miettiessään Karel oli laskeutunut alaspäin, se vältti heittämästä varjoaan tamman lähettyville ja tarkasteli tilannetta. Sitten noin sekunnin sadasosassa se päätti syöksyä alas päin. Karel ummisti siipensä kylkiin ja syöksyi vauhdilla kohti tammaa. Sitten, noin 2 metrin päässä maasta, se levitti hopeanmustat siipensä ja laskeutui kuivaa heinää pöllyttäen noin 3 metrin päähän tammasta. Karelin harja laskeutui takaisin peittämään sen mustaa kaulaa, mutta siivet se piti näyttävästi (ja uhkaavasti) koholla.

- "Vai on Chadroilla niin, ettei kaunottaria pidetä tämän enempää silmällä, voisihan vaikka olla, että joku ilkeä Rodi tulee ja aiheuttaa pahaa vahinkoa, kun ei ole omiansa suojaamassa". Karel lausahti, rennosti, varottavasti ja voimaa uhkuen. Lennon adrenaliini kiersi vielä sen suonissa luoden sille voimakkaamman egon, kuin ehkä yleensä. Karel tunsi oman voimansa ja nyt vastassa oli vain heikko tamma, väsynyt, heikko Chadratamma.

- "Älä huoli kulta pieni, en ole sotilas, enkä veren tahtoinen.. ennemminkin seuran hakuinen..." Karel jatkoi, maanittelevalla ja lievästi vaarallisella äänen sävyllä. Se tunsi olevansa niskan päällä, juuri nyt.

Viileä tuulahdus pyyhki aroa, nuori tamma nosti päätään ja antoi ilmavirran sivellä poskiaan. Kevyt tuuli viilentyäisi mukavasti, ja janokin helpotti.
Varenne ei huomannut heti taivaalla kaartavaa tarkkailijaa. Punamustan lähtiessä syöksyyn se kuitenkin alkoi vaistota jotain olevan tekeillä. Kimo kääntyi ja huomasi vieraan, jähmettyen. Siivet. Ne olivat paholaismaiset, nahkaiset ja reunoiltaan hieman repaleiset. Mutta lentämisen nuo näyttivät käyvän turhankin hyvin.
Ei ollut epäilystäkään toisen laumalaisuudesta, mutta mitä ori täällä teki? Pääsikö vartijoiden ohi noin helposti? Tämä oli jo toinen kerta kun sulkasiipi kohtasi rodworin oman laumansa alueilla, lyhyehkön ajan aikana.

Vieras oli yksi vaikuttavimman näköisistä hevosista joita Varenne oli elämässään tavannut. Tamma värähti pelosta muttei saanut ääntä kurkustaan.
Pian rodwor kuitenkin avasi suunsa, puhuen kovin uhkaavasti. Enkelinsiipinen perääntyi muutamia askelia, pääsisikö lentämällä pakoon? Tamma nostikin siipiään hieman lepoasennosta.

Valkea avasi suunsa, muttei kuitenkaan saanut ääntä ilmoille, mitä se olisikaan sanonut? Tamma perääntyi vielä muutaman askeleen kunnes sanoi ääni värähtäen: "Minä olen oman laumani alueilla, et sinä voi--" Vaistomaisesti Varenne vilkaisi ympärilleen, toinen oli oikeassa, laajalla arolla ei näkynyt yhtäkään muuta chadraa. Pinnallisesti hengittäen se käänsi tummat silmänsä taas uhkaajan puoleen. Suoraan sen silmiin, tamman katse nauliutui niihin, se ei saanut silmiään irti niistä, mikä häntä vaivasi?

Karel hengitti syvään aron tuoksua, tamman tuoksua ja pelon häivähdystä. Se havannoi jokaisen jännittyneen lihaksen, jokaisen pelokkaan, paniikkia sisältävän katseen. Sitä hymyilytti. Karelin suupilet vetäytyivät julmaan hymyyn. Sitten se astui askeleen lähemmäs, näyttävästi, käyttäen jokaisen lihaksensa voimaa harkitusti. Kimo oli kaunis, todella kaunis ja Karel rakasti kaikkea mikä on kaunista. Se tiesi saaneensa tamman ansaan, nyt sen tarvitsisi enää puhua se puolelleen. Aro olisi vaarallinen paikka. Ei tarvittaisi kuin yksi Chadraori ja peli olisi menetetty, tuli siis toimia nopeasti.

- "Älä pelkää", Karel sanoi vakaalla taivuttelevalla ja turvallisella äänen sävyllä. Niin kuin olisi puhunut ukkosta pelkäävälle varsalle.
- "En aio satuttaa sinua", se jatkoi ja lähti kävelemään tamman ympäri, se kiersi toisen kyljen kohdalle tuli lähelle ja kuiskasi melkein sen korvaan:
- "En koskaan tuhoa mitään mikä on kaunista". Karelin ääni oli kevyt, rauhallinen ja tuulen omainen, liekö tamma edes tiennyt että hän oli puhunut.

Mustankirjavan lähtiessä liikkeelle kimon silmät suostuivat vihdoin irrottamaan otteensa vieraan silmistä. Sen hymy oli niin erilainen kuin aito, ilosta kertova. Orin lähestyessä tamma pelkäsi että paniikki, sen sairaus, kohtaus ottaisi siitä vallan eikä se enää toimisi järkevästi. Vaikkei se nytkään tiennyt mitä tehdä.
Kimo väisti, mutta ori kiersi sitä. Puhuen samalla, kumma kyllä, suostuttelevasti. Varenne ei ollut aivan varma orin aikeista, mutta tiesi kyllä vaihtoehdot. Ei sulkasiipi tyhmä sentään ollut.

Orin tullessa melkein sen kylkeen kiinni tamma hypähti siivet levällään kauemmas, muutaman metrin päähän. Toinen puhui niin rauhallisella äänellä... Miten oli mahdollisesta että tuollaisesta olennosta kuului tuollainen ääni?
Varenne punnitsi vaihtoehtoja, se ei ollut parhaassa lentämisterässäkään, jos se huutaisi, kukaan tuskin kuulisi ja ori voisi pyörtää lupauksensa.
"Kuka sinä olet?" Tieto ei ollut olennainen mutta tamman oli pakko sanoa jotain. Se vältteli vieraan katsetta, peläten toisen saavan itsensä jotenkin pahempaan loukkuun.

Kimo väisti, muttei selkeästi ollut tyhmä, se ei lähtenyt karkuun. Ehkä se oli kohdannut Karelin laumalaisia aikaisemmin.. oppinut tietämään, että silloin hävitään jos pitkää matkaa ruvetaan kisaamaan tai jos voimasta on kyse. Karelilla ei ollut toistaiseksi mitään syytä käydä tamman kimppuun. Se väisti ja Karel leikitteli sillä.

- "Nimi nimestä, näyttääkseni, että voit todella uskoa sanaani, annan oman nimeni ensin". Karel jatkoit suostuttelevalla, rauhallisella äänellä. Tammaa pelotti selkeästi, siitähän Karel ainakin osittain nautti. Nyt ori pysyi paikoillaan, jännittäen samalla lihaksiaan, valmiina reagoimaan jokaiseen epätoivoiseen liikkeeseen. Se ei ollut laskenut siipiään vaan piti niitä yhä koholla, vaikkei kuitenkaan täydellisesti levällään. Niiden läpi kulkeva auringon valo sai mustan aikaan mustan harson ja hämärsi näkökenttää. Karel luotti nyt ulkonäköönsä.

- "Olen Karel". Ori jatkoi, se kallisti hiukan päätään tavoitellessaan tamman katsetta. Se antoi katseensa kiertää tamman kauniissa pään muodossa, siroissa siivissä ja upeassa värityksessä. Tamma ei vaikuttanut kovin suositulta tapaukselta, muuten sillä olisi ollut ori mukana, tai ehkä se oli halunnut yksinäisyyttä? Huonolla menestyksellä tänään. Karel naurahti kevyesti itsekseen, hakiessaan yhä tamman katsetta.

Ahdituneena Varenne tarkkaili oria. Hän ei kestäisi tätä, miksi täytyi olla näin heikko ja yksin... Tuon vieraan, vihollislaumalaisen, armoilla. Aro ei ollut suosittu paikka, tuskin sinne ketään sattumalta lentäisi. Ehkä joku yhtä tyhmä kuin hän.
Nyt tamma toivoi että hänen harvat ystävänsä olisivat olleet paikalle, monta yhtä vastaan oli kuitenkin aina parempi.

Mitä tuo oikein luuli? Että Varenne todella luottaisi? Sitä tamma ei kuitenkaan sanonut ääneen, ei. Sen luonne ei yleensä antanut sanoa kenellekään vastaan, eikä tuo todellakaan halunnut ärsyttää punamustaa.
Karelia.
Kimoa inhotti orin mittaillessa sitä, siro ruumis värähti. Naurahtelikin vielä.

Nyt se odotti varmaan hänen nimeään.
"Varenne." Vaalea päätyi kertomaan, astuen taas muutaman askeleen hitaasti taaksepäin.

Karelin kiinnostus hiipui vähitellen. Tai ainakin kiinnostus mihinkään suurempaan. Omalla tavalla sitä rupesi käymään tuo pieni tamma sääliksi. Varenne. Se oli kaunis nimi. Karel ei koskaan ollut se laumanjohtajan toivoma sotilas, joka taisteli henkeen ja vereen ympäri vuorokauden, EI. Vanhempiensa valmentamana, Karel oli oppinut rakastamaan ja välittämään vaikka myös laskelmoimaan. Ja juuri nyt hänellä oli ristiriita. Karel todella sääli tammaa. Se laski siipensä kehon myötäisiksi ja vakavoitui.

"Miksei sinulla, sulkasiipi, ole ystäviä tukenasi? Miksi olet lähtenyt lentelemään yksinäsi arolle, paikkaan jossa vähiten olet suojassa? Miksi ihmeessä annoit yllättää itsesi?" Karelin äänestä kuvastui vimeisen lauseen kohdalla sarkastisuuteen sekoittunut pettymys, muuten äänensävy oli miltein mitään sanomaton. Pidemmin ajatellen, Karel ei halunnut edes satuttaa tammaa millään puolin, ei mitään noin heikkoa, raukkaa. Siitä ei saisi meriittiä eikä kunnimerkkiä, korkeintaan oman tunnon solvauksen, oli se heikko vaikka sitten chadra..

"Miksi joku kaunis, siro ja viehkeä tamma on jätetty yksin rodin armoille. Koska sinä olet kaunis, Varenne". Karel päättä lauseensa painottaen tamman nimeä. Lausuen sen hiljaa, mutta selkeästi, samalla tavalla kuin oli aikaisemmin kuiskannut tamman korvaan. Karelin kaikki suuren egon säteily oli kadonnut, se hallitsi itseään rauhallisuudella ja antoi utuisten silmiensä tehdä tehtäväsä rauhoittaakseen toisenkin.

Varennen silmät seurasivat orin siipiä niiden laskeutuessa. Olisiko tässä hänen tilaisuutensa?
Karel itse kuitenkin sai pian tamman huomion, sen alkaessa puhua, kasvot vakavina.
Kimo kuunteli. Kuunteli tarkasti. Se ei ikinä olisi odottanut orin vakavoituen puhuvan tuollaista. Varmaan se näytteli. Näytteli päästääkseen nauramaan hänelle. Valkean teki mieli itkeä.
"Miksi se kiinnostaisi sinua?" Ei se ollut kiinnostanut, ei todellakaan sitäkään tammaa joka häntä oli joskus aiemmin jahdannut.
Silmät kuitenkin eksyivät orin silmiin, ja ne saivat tamman jatkamaan.
"Ei minulla ole ystäviä. Paitsi pari, mutta he ovat muualla. En minä tiedä. Ja olin matkalla laguunille, olin väsynyt enkä kuullut kenenkään tulevan... Sinähän itse väijyit tuolla ylhäällä." Kimo vastaili, mikä ei ollut kovinkaan järkevää. Nimittäin vuodattaa sitä kuinka väsynyt ja yksin oli.

Joku rodworin viimeisimmissä sanoissa kosketti tammaa. Se yritti sanoa itselleen, että oli tyhmä ja hyväuskoinen, jos luuli toisen tarkoittavan sanojaan vähääkään. Mutta ei sulkasiipi pystynyt.
"Koska kukaan ei rakasta minua." Toisen rauhoittava puhe, lumoavat silmät saivat tamman kertomaan Karelille tällaista, usein hautomaansa asiaa.

Karel seisoi paikoillaan. Se seurasi hiljaa kun tamma romahti hiljalleen. Siis ensimmäinen arvio oli todella pitänyt paikkansa, oman laumansa hylkiö, ilman muiden suojaa. Karel pohti tamman puhuessa tilannetta. Varenne avautui orille, tuntemattomalle viholliselle. Todella hyväuskoista, mutta tällä kertaa tammalla kävi tuuri. Karelin ei tarvinnut valehdella sille, ei käydä sen päälle eikä satuttaa sitä. Karelin ongelmat alkaisivat vasta jos joku saisi tietää, mutta onneksi kukaan ei saisi. Karel vajosi mietteisiinsä kuullakseen tamman viimeisen lauseen. "Koska kukaan ei rakasta minua". Karel havahtui. Se nosti päätään korkeammalle ja tarkasteli tamman silmiä. Se tiesi mihin johtaisi suhde Chadran kanssa ja se tarkoittaisi surua ja murhetta molemmille. Tämä leikki loppuisi lyhyeen, mutta ainakin Karel voisi auttaa tammaa hiukan. Se astui lähemmäs tammaa, niin että Karel saattoi haistaa tamman harjasta nousevan kukkien tuoksun. Karel säilytti tiiviin katsekontaktin ja puhui:

- "Rakkaus ei tule muilta, se tulee meiltä itseltämme. Siitä mitä me teemme, siitä miten me kohtaamme aamu-auringon ja miten nautimme sen jokaisesta, ensimmäisistä säteistä. Rakkaus ei ole muiden päätettävissä, vaan sinun, Varenne". Karel puhu kuin ystävälle, kuin rakkaalleen. Se tiesi riskit, jos tamma nyt reagoisi hänen sanoihinsa rakkaudella, mutta se riski oli otettava, Karel ei tiennyt miksi, se vain oli. Karel seisoi hetken hiljaa, se ei katsonut enää Varenneen vaan laskevaan aurinkoon.
- "Ja nyt, aurinko antaa viimeiset säteensä, ilahduttaakseen surullisen mieltä. Muista, Varenne, Rakkaus tulee sinulta". Karel katsahti tamman silmiin, hymyili aidosti, ymmärtävästi ja rauhoittavasti. Se sulki utuiset silmänsä silmäluomiensa taakse hetkeksi, avatakseen ne uudelleen ilta-auringolle. Sitten se kääntyi, ja käveli muutaman metrin kauemmas, se levitti siipensä vihjaten selkeästi, että oli lähdössä. Mutta odotti hetken, se halusi tietää mitä tammalla oli sanottavaa, vaiko olisiko mitään.

Valkea ei väistänyt, paennut tai peruuttanut Karelin lähestyessä sitä. Tamma oli vain jäänyt tuijottamaan maahan ja miettimään, kuinka rikkinäinen se olikaan. Edes sen emä ei ollut pitänyt siitä.

Oriin alkaessa puhua Varenne kohotti jälleen katseensa. Se kuunteli liikahtamatta. Miten Karel osasi puhua noin? Kimo alkoi uskoa, etteivät kaikki rodworitkaan olleet kiveä. Sitäkin se oli silloin tällöin miettinyt, laumojen välistä vihaa, ja niitä raukkoja, jotka eivät kelvanneet kumpaakaan. Niiden osa oli varmaan vieläkin huonompi.

Tamma käänsi katseensa aurinkoon. Niin, ehkä se, aurinko, todellakin teki niin.
Epävarma hymy kareili sen kasvoilla. Siinä oli se pieni toivo, jos hän löytäisi taas harvat ystävänsä löytäisi jonkun joka välittää... Omasta laumastaan.
Taas kimo katsoi oriin ja mietti hämmentyneenä mitä sanoa. Toinen alkoi tehdä lähtöä, se olikin viisasta. Muut chadrat eivät kauaa katsoisi nahkasiipeä.
Epävarmana, mutta kuitenkin tarkoittaen sanomaansa tamma lausui:
"Kiitos, Karel."
Ja soi toiselle pienen hymyn auringonlaskussa.

//mun pitää mennä nyt, mutta Varenne ei ihan vielä poistu//

Karel katsoi tammaa silmiin ja toivoi todella, koko sydämestään, että se saisi elämänsä kuntoon. Joskus sitä niin ärsytti ettei ollut chadra ja vielä useammin sitä vihastutti koko sota, koko lauma jaottelu. Seisoessaan siinä, maan kohoumalla, siipiään aukoen ja lähtöä tehden se todella tunsi sen aika harvinaisen tunteen, kaipauksen. Kaipauksen rakkauteen jota se ei vielä ollut löytänyt, liekö löytäisikään. Tammoja sillä olisi, yhden yön seuraa, muttei rakasta, ei mitään pysyvää. Se ei ollut rakastanut toista emänsä jälkeen ja tässä tilanteessa se tunsi kuinka vanhat muurit kohosivat sen sydämen ympärille, suojakentäksi harmeja vastaan. Voi kuinka Karel toivoikaan voivansa auttaa, voivansa olla se mitä ikinä tuo tamma etsikään ja ehkä, jos sota puhkeaa ja sitten lakkaa, se voisi sitä ollakkin. Mutta nyt se seisoi hiljaa, levitti siipensä ja äntoi äänensä virrata viimeisen kerran, hiljaisena kuiskauksena:

- "Rakkauden luomistarun viimeiset säkeet...
...I'm the wind's spirit and air's bearth
I take what I want and give what I can
I feel you crossing my land
I see you inspiring my plan
I take what I want
and what I want, is you"

Karel lausui vanhan legendapohjaisen laulun viimeiset sanat hiljaa, toivoen että tamma kuulisi ne ja painaisi ne mieleensä. Tamma ei välttämättä tuntenut legendaa, eikä Karelilla ollut aikaa selittää. Se saattoi vain toivoa, että he tapaisivat uudelleen, lähi aikoina, tai vuosien päästä. Mutta siitä Karel oli varma, he tulisivat tapaamaan.

Sitten Karel levitti siipensä, iski ne ilmaa vasten vahvasti, aiheuttaen ilmavirran, joka pöllytti ruohoa ja Varennen harjaa. Karel kohosi toisella siiven iskullaan korkeammalle ja lopulta, päästyään melkein 20 metriin, se teki muutaman eteenpäin vievän iskun ja sinkosi tuulivirtojen viemänä kohti kotia, kohti omiensa maitaan. Varmuuden vuoksi Karel kohosi pilviin, pois vartioivien Chadrojen näkökentästä ja ilmassa lausui laulun sanat vielä kertaalleen ja tunsi vihlovan kivun rinnassaan ajatellessaan sitä kaikkea tuskaa mitä maailmassa juuri nyt oli. Ja kaikkea sitä mikä tulisi vielä olemaan.

// Karel poistuu, ehkä tapaavat vielä? Kenties jossain muualla? //

Muutos orissa oli hämmentävä. Tällainen chadratamman ja rodwororin kohtaaminen oli varmasti harvinaisuus. Kimo ei oikein tiennyt mitä mieltähän tästä oli, tietysti helpottunut että vaaratilanteesta muuttuikin tällainen... No, mikä, lohdutus? Mutta orin sanat todella antoivat sille muutakin ajateltavaa, tamma ei ohittaisi tätä pelkkänä helpotuksen huokauksena. Ennen kaikkea, oli luvatonta puhua lähes ystävällisesti viholliselle, joka oli vieläpä tunkeutunut väärille alueille, ja toiseksi, ettei se enää tuntenut lainkaan pelkoa Karelia kohtaan. Ja mitä ori olikaan sanonut, Varenne tunsi, että se oli todella tarkoittanut sitä.

Varenne kuunteli orin vielä viimeiset sanat, ja vaikkei tiennytkään tarusta, kuten toinen epäilikin, se kyllä ymmärsi mitä tuo tarkoitti, kutakuinkin.
Hymy nousi taas siroille, kasvoille, katse jäi seuraamaan nahkasiiven nousemista lentoon.
-Näkemiin, tamma sanoi enemmänkin itsekseen. Toinen tuskin kuuli sitä enää, mutta väliäkö sillä.
Sulkasiipi tuijotti vielä hetken pilviin, kunnes tajusi että näytti siinä pää takakenossa seisoessan varmasti omituiselta, joten se ravisteli päätään kuin järjestelisi ajatuksensa niin, ja lähti taivaltamaan käymäjalkaa eteenpäin. Tämän se muistaisi varmasti pitkään, aina.

//Varennne poistuu myös. Voivat tavatakin, eivät ehkä ihan heti, mutta vähän myöhemmin ehkä?=) Jossain muualla vaikka : > Kiitos pelistä!//

// Jees, katellaan miten tulee "vahinkotapaamisia" tulevaisuudessa, mutta joo antaa tilanteen jäähtyä. Käyppä muuten katsastamassa rodworien alueella Acad-putouksella peli "come on, be mky darling", Varenne pisti Karelin päätä vähän sekaisin :D //

//Aivan=)
Okej, pitääkin käydä! 8D Ja laguunin uusimmassa pelissä on vaan epämääränen maininta, sori >8D Joo ehkä Varenne mietiskelee sitä aina pelien aikana^^//