Hei, taas

//Joo otsikko rokkaa :D Mukaan siis Hautalintunen ja Aida //

Siro tamma kulki sademetsässä, paikka oli ihanan vehreä ja täynnä vihreää ruohoa. Kirjavia hedelmiä ja jonkinmoisia pähkinöitä.
Varenne laidunsi sademetsässä, tarkkaillen kuitenkin ympäristöään. Se ei halunnut tulla yllätetyksi, ties ketä lehvästöstä saattaisi pöllähtää. Rodeja, häijyjä chadroja tai mitä vain muuten ikäviä tapauksia. Toivottavasti ei kuitenkaan petoja. Ilme hiukan vainoharhaisena kimo katsahti nopeasti ympärilleen, palauttaen sitten turpansa aluskasvillisuuden sekaan.

//Juu ylilyhyt sori ^^'//

Hautalintu oli kauan vaeltanut sademetsän poikki päämäärättä, vailla suuntaa. Itseasiassa tamman ajatukset olivat niin sekaisin, että ehkä itsekseen oleminen, ja niiden tutkiskeleminen saattaisi auttaa.
Oranssiraidallisen edellinen elämä, kyllä, edellinen, sillä nyt siitä tuntui, kuin olisi jokin muu kuin itsensä, oli ollut vain päämäärätöntä harhailua ympäriinsä, satunnaisia kasvottomia kohtaamisia ja silloin tällöin horroksesta heräämistä, ja sekin oli vain siksi, että saattoi vajota takaisin lähes tiedottomaan tilaan. Nyt, nyt kaikki oli kääntynyt päälaelleen, tamma oli tippunut siitä isosta pyörästä, jota kutsuttiin elämäksi, pois, johonkin toiseen pyörään, josta sillä ei ollut aavistustakaan. Ainoa mikä oli tullut huomattua, että tämä pyörä liikkui, eikä pysynyt paikoillaan, niinkuin se edellinen. Hautalinnun elämässsä oli alkanut tapahtua muutoksia.
Ja kaikki johtui eräästä pimeästä yöstä niityllä. Niitty, jolla tamma oli ollut usein. Niitty, jonka se luuli tuntevansa läpikotaisin, oli yhtäkkiä tarjonnut sile seuraa. Ja täysin odottamattomalta taholta.
Jälleen ajatukset alkoivat villisti pyöriä päässä kukin kiljuen mitäkin, ja kesti hetken, että tamma löysi taas sen pienen punaisen langan. Jos Hautalintu edes hieman yritti ajatella Evoria kaikki muuttui kirkkaaksi ja haaleaksi, sumuiseksi ja samalla liian selkeäksi.
Evor Nopsasulka.
Syy tähän kaikkeen. päämäärättömyys oli löytänyt päämäärän, jokin, jonka vuoksi elää. Jokin, jota tavoitalle, jokin, joka liitti kaiken yhteen. Eikä seepraraidalinen ollut todellakaan varma, oliko muutos sittenkään jotenkin huono.
Ristiriitaiset tunteet huutellivat kukin toisilleen, tammalle, itselleen. JOs ne vain voisi sulkea pois, olla vain yksi ääni, sen oma, joka sanoisi että näin. Ja sitten se olisi niin.
Mutta mikään ei voinut olla liian yksinkertaista, ei tietenkään.
Ei siis senkään osalta, että tamma olisi voinut yksin pyöritellä ajatuksiaan, sattui jokenties entuudestaan tuttu chadra toisen chadran tielle. Kohtalon pilkkaa, ehkä, kenties ?

Vaalean tamman ajatukset olivat tällä hetkellä kovin paljon arkisermpia kuin raidallisen.

Silkkinen turpa hamusi korsia, jotka olivat saaneet vettä ja ravinteita. Sademetsä oli erinomainen ruokapaikka, mutta petoja Varenne todella pelkäsi. Tässä kohtaa oli pikkuinen aukea, sen verran että siinä kasvoi hyvää heinää.
Millaistakohan olisi asua rodworeiden alueilla? Sulkasiipi oli toki kuullut, että tummien hevosten alueet olivat synkkää, varjoisaa aarnimetsää ja vaarallista louhikkoa. Tosin, siellä oli kuulemma myös upea vesiputous, jota nimitettiin Acadiksi, ja niitty, jolla nahkasiivet luultavasti ruokailivat. Mutta niitä paikkoja Varenne ei tulisi näkemään koskaan. Toivottavasti. Tamma ei haluaisi, ei vaikka näkisi kuinka mahtavia paikkoja, joutua Jaguarin johtaman lauman alueille. Silloin joutuisi maksamaan pikku luontoretkestään turhan kovan hinnan. Siksi Varenne ei oikein ymmärtänyt niitä, jotka suin päin lensivät vihollisten kynsiin. Oliko jännitys todellakin sen arvoista?

Nyt enkelinsiipinen kuuli rahinaa, se jännittyi, mutta kuuli että tulija olikin hevonen. Ja pian se ilmestyikin näkyviin, raidallinen chadratamma, onneksi. Luultavasti vaarattomin niistä ryhmistä, joita tänne voisi eksyä.
-Hei, Varenne tervehti, ja katsoikin vierasta tarkemmin. Koska eihän tuo ollut vieras, tuon oranssiraidallisen kimo oli tavannut ennenkin. Toinen oli pelastanut Varennen suosta.
Tamma hymyili ja sanoi:
-Tällä kertaa en ole pulassa, toistaiseksi. Olen Varenne, jos muistatte, autoitte minua suolla silloin joskus.
Kimo mietti, että oli varmaan vaikuttanut kovin avuttomalta suolla... Varsinainen ensivaikutelma.

Tamman ristiriitaiset ajatukset sinkoilivat pitkinpoikin pääkoppaa, ja sen ulkopuolellakin, kunnes yhtäkkiä NAPS ne kaikki katosivat, katkesivat, ja tamman mieli tärähti karuun todellisuuteen. Oranssiraidallinen huomasi kulkeutuneensa sademetsän sydämeen, pienelle aukealle, josta näkyi pienenpieni kaistale sinistä, utuista taivasta puiden oksien välistä. Pari tuulenriepottelemaa pilvenrepaletta näkyivät hieman, kuin huonosti piiloutuneet lapset.
Aukealla seisoi syy katkokseen.
Ja syy näytti tutulta.
Kesti hetki, että tamma yhdisti kasvot tapahtumaan. Yeensä tamma heitti lähes kaikki tuttavuudet sekalaiseen kasvottomien romukoppaan, ja tavatessaan jonkun uudestaan luuli tätä ventovieraaksi. Varennen onneksi kuitenkin suo-sählinkin sai tamman muistamaan toisen, sillä Hautalintu ei kovin usein harrastanut hevosten kalasstelua suonsilmäkkeistä.
"Hei."
ääni kuulosti vaisulta ja etäiseltä. Tai oikeastaan vaisummalta ja etäisemmältä kuin yleensä. Eihän Hautalintu koskaan kiljuva ilopilleri ollut. Koskaan.
Vaikka ei tamma panisi sitäkään varmojen asioiden listalle, sillä kovin moni asia oli muuttunut vihreäraidallisen orin jälkeen.

((kökkäre.))

Totisesti, toinen tamma piti Varennea luultavasti häsläävänä teinityttönä joka hommaa itsensä vaikeuksiin. No, siinä oli ainakin osa totuutta.

Pelastaja, joka ei ollut ehtinyt kertoa viimeksi edes nimeään kuitenkin näytti tunnistavan vaalean.
Toisen tervehdys kuulosti kovin kaukaiselta, kuin raidallinen olisi ollut muissa maailmoissa. Varenne tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi, mutta yritti varoa näyttämästä sitä. Raidallinen oli niin tyyni, hieman surumielisellä tavalla tyyni. Taukoamatta hölöttävien juorukellojen kanssa oli sinänsä helpompaa, ettei tarvinnut puhua itse. Mutta jos taas arvostuksesta puhutaan, nousi hiljainen tamma varmasti korkeammalle Varennen listalla kuin turhannaurajat ja lörpöttelijät.
-Ömm, anteeksi vielä siitä... edellisestä. Vein teiltä varmaankin energiaa ja aikaa... Kiitos vielä.
Teitittely ei tuntunut kaikista luontevimmalta, mutta kun ei nimeäkään tiennyt, Varenne koki sen kohteliaimmaksi muodoksi.

[No täällä sitten...]

Tamma tosiaan vaikutti siltä kuin olisi ensin ollut jossain keskustelussa, tai tilanteessa, kun se oltaisiin yhtäkkiä tempaistu täysin toiseen juttuun, joka oli jo alkanut, ja raidallinen oli tullut siihen keskenkaiken, kutsumatta. Siltä aoikeastaan tammasta tuntui.
Hautalintu ei ollut koskaan viitsinyt, eikä välttämättä edes osannut, piilottaa tunteitaan kasvojen posliininaamion taakse. Sitä saattoi lukea kuin avointa kirjaa, jokainen pieni mielentila ja vivahde näkyi tamman kasvoilta.
Hitaasti Hautalintu kohotti kulmiaan. Siinäkin touhussa kesti noin ikuisuus, ehkä jopa enemmänkin. Ei tuo epäkohtelias aikonut olla, olihan sen emä sen kouluttanut kohteliaasti, no, hieman kyseenalaisilla metodeillaan, mutta kuitenkin.
"Eipä tuossa mitään."
tamma lausahti tavanomaiseen hiljaiseen sävyynsä. kunnes tajusi toisen teitittelevän itseään. Sittenhän se muisti, ettei ollut silloin suolla esitellyt itseään, se oli vain..
Käpsytelyt paikalle, ladellut muutaman sanan ja PUM, siinä se olikin ollut. Kuinka epäkohtelias Hautalintu oli ollutkaan.
"Älä suotta teitittele, nimeni on Hautalintu."
raidallinen yritti epätoivoisesti jotain hymyntapaista, mutta ei pahemmin onnistunut.

Valkean oloa helpottivat hieman toisen sanat, raidallinen vaikutti tosissaan siltä ettei se ollut kärsinyt suoepisodista.
Varennen tummat silmät katselivat oransseja raitoja, toinen oli kaunis, erikoisella värityksellä koristeltu. Sen käytös oli myös erikoista, ei tylyä tai sellaista, vaan... hieman erikoista.

Ja kohta sulkasiipi kuuli toisen nimenkin, joka ei sekään jäänyt nuivettuneen tavalliseksi. Hautalintu. Sitten tamma avasi suunsa vain todetakseen jotain.
-Näin onkin vähän tuttavallisempi, tamma hymyili, tietäen kuulostavansa melko typerältä. Näin onkin vähän tuttavallisempi, juu ja minä haluan olla tuttavasi Hautalintu ja...
Varenne huitoi ajatukset mielestään ja päätti olla puhumatta enää niin turhia, toista ei tuntunut hiljaisuus haittavan.
Hautalinnun kasvoilla näkyi pientä hymyä, josta sai aavistuksen että tamma oli hyväntahtoinen ja ystävällinen hiljaisuudestaan huolimatta.

[Joo tulee tosi laatutekstiä... -.-' Sori]

Tamman silmien katse harhaili jossain Varennen ja tamman takana avautuvan taustan välimaastossa. Toinen chadra oli kuin kehystetty taustansa eteen, sademetsän puiden kurkottaessa kukalisen kummalakin sivula kuin kehystääkseen tamman taulun sisään.
Hautalintu säpsähti.
Se katsahti varomattomasti toista suoraan silmiin, kunnes käänsi katseensa pois, yhtä nopeasti, kuin oli toiseen katsonutkin. Tamma oli ollut niin kauan yksin, ystävittä, että sitä häkellytti suuresti puhua äänen jonkun kanssa. Katsoa toista silmiin. Raidallinen tunsi olonsa vaivautuneemmaksi, kuin koskaan. Jo Evorin seura oli saanut sen hämilleen, se ei osannut puhua tällähetkellä oikein mitään. Kaikki kuulosti typerältä, tönköltä ja tahdittomalta.
"Niin."
tamma vastasi hiljaa, laskien katseensa kavioihinsa, ja kiinnitti nyt kaiken huomionsa pieneen matoon, joka möysi sen kavioiden juuressa karikkeen ja kuolleiden lehtien seassa. Miten tuollainen mato saattoikaan olla noi kiintoisa, varsinkin tällä hetkellä, kun Hautalintu tahtoi mahdollisimman paljon pois tästä melkein jopa ahdistavasta tilanteesta.
Raidallinen oli aina osannut sulkea ulkouolisen maailman muualle, ajatella vain omia asioitaan, mutta se jos mikä oli typerää, tönkköä ja tahditonta, vielä kaiken lisäksi epäkohteliasta. Tamma yritti pinnistelä, ettei vaipuisi takaisin tavanomaiseen horrokseensa, ja viskaisi Varenneakin niiden näkymättömien ja kasvottomien tapausten sekaan.

((laatutekstiä täälläkin, kyllä huomaa, etten ole kahteeen viikkoon roolinut.))

Sademetsä tosiaan oli kovin hedelmällisen ja runsaan oloinen. Lehvästö ei kuitenkaan peittänyt tätä pikku aukeaa, jolla kaksi vaaleaa lintusiipeä seurustelivat. Vaikka seurusteluksi sitä ei voinutkaan sanoa, ei rupatteluksikaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun valkea tavoitti Hautalinnun katseen. Raidallinen ei tuntunut erityisen ilahtuneelta tilanteesta, nyt se tavoitteli silmillään jotakin, taisi olla jonkinsortin liero, maasta. Ehkä Hautaslintu oli vain kovin ujo. Varmasti tällä oli syynsä... Varenne yritti ymmärtää muita, se oli itsekin sellainen kuin oli, ja olisi väärin vaatia muitakaan muuttamaan itseään. Sulkasiipi ajatteli, että voisi varmaan lähteä jatkamaan kohta matkaansa, ettei kiusaisi toista enempää.
"Anteeksi, mutta minun pitää varmaan kohta jatkaa matkaa, meidän tapaamisemme tuntuvat jäävän kovin pikaisiksi." Tamma hymyili hieman anteeksipyytävästi, "Mutta kiitän vielä kerran avustasi... Hautalintu."
Sulkasiipi kirosi kieltään, toisen nimi tuli niin kovin jäykästi. Se oli niin surumielinen, ettei Varenne voinut olla ajattelematta sen mahdollista alkuperää.
"Näkemiin." tamma yritti toivottaa mahdollisimman ystävällisesti.

[eipä mitään, yritetään pelata tää kohtapuoliin loppuun ;)]

Hautalintu yritti sysätä vaivautuneisuutta mielestään ja kohotti katseensa jälleen Varenneen. Toinen ei kuitenkaan vaatimala vaatinut tammaa jatkamaan keskusteua, vaan oli jo tahdikkaasti poistumassa. Onneksi tässä kurjassa maailmassa oli vielä sentään joku, joka ymmärsi tilanteita.
"Älä turhaan pyydä anteeksi, ehkä asian kuuluukin mennä vain näin."
tamma sanoi hymyillen hieman surullisesti. Varenne oli ollut tutustumisen arvoinen tapaus, tosiaan. Ja Hautalintu oli iloinen, että oli saanut tavata tämän tamman.
Oranssiraidalinen paransi ryhtiään ja nyökkäsi hieman jäykästi.
"Kiitos itsellesi."
tamma tokaisi ja astahti askeleen taaksepäin, että Varenne pääsisi lähtemään. Toinen ilmeisesti aikoi lentää pois, sillä sademetsän ehväkatossa oli juuri hevosen mentävä aukko, ja käveeminen voisi vieä tuntikausia. Tamma kuitenkin valitsisi kävelemisen, silä sen pää kaipasi pikaista selvittelyä. Kaikki punaiset langat olivat suloisessa sekametelisopassa keskenään, eikä niistä erottanut päätä, saati sitten häntää.
"Näkemiin, toivottavasti tapaamme vielä."
tamma sanoi hiljakseen varsin kuluneen kohteliaisuuden, tarkoittaen sitä kuitekin, joka sanaa.
Sitten se kääntyi hijakseltaan kannoillaan, ja lähti astelemaan pimenevään sademetsään.

Hautalintu poistuu
kiitos pelistä ;))

Ystävällisesti hymyillen Varenne kuunteli raidallista, toinen taisi tarkoittaa sanojaan oikeasti.
Kiitos itsellesi, valkea hymyili mielessään, mutta ajatteli että ehkä joillakin asioilla tosiaan oli tarkoitus. Vaikkei sitä ensin ymmärtäisikään.

Tamma ojensi sulkaiset siipensä ja otti muutaman kevyen raviaskeleen.
"Samoin." Varennekaan ei panisi tapaamista pahakseen, vaikka heidän "keskustelunsa" olikin ollut lyhyt.
Pian tamma nousi ilmaan ja kohosi ylöspäin kunnes katosi lehvästön taakse muutaman linnun lentäessä vierellä.

Varennekin poistuu, kiitos itsellesi