Do you live for the Fantasy?

// Kun ei kukaan suostunut sopimuksella pelaamaan Athen ensipeliä niin näin sitten mennään, eli vapaa liittyminen vakavamieliseen ja oletettavasti synkempi tunnelmaiseen peliin. Athen historiassa on raakaa teksiä! //

Suon kosteus keitoutui villistikuvioidun karvan ympärille. Empathica oli kahden vuoden jälkeen uskaltautunut taas liikkumaan Loranian alueella. Ja kaikki se vain kohdatakseen uusia huhuja verisistä murhista, petoksista, loitsuista ja kavalluksista. Tamman synkät ja myrskyävän meren peittävät silmät lainehtivat villistä sen raivotessa hiljaa itsekseen. Ei, ei yhdellekkään paikalla olialle olisi se raivo voinut näkyä. Mutta se mikä näkyi, oli sitäkin karmivampaa. Valkohopean kirjoma tamma seisoi suon reunalla, taustalla viidakon korkeat puut, mustina varjoina, reunustamassa kauhukirjasta napattua kuvaa. Täysikuu oli nousemassa puitten taakse luoden aavemaisen valon, jossa Athen valkoisen merkit saivat selkäpiitäkarmivan hohteen. Tamma nosti päätänsä ja antoi kevyen yötuulen heiluttaa vaaleanliilaa harjaansa. Sen hengitys höyrysi ilmassa ja kaviot upposivat huokoiseen maahan. Jos jotain tamma pelkäsi, se ei ainakaan ollut tämä suo. Päin vastoin. Suolta löytyi yksi niistä paikoista jossa Empathica oli piileskellyt kaksivuotisensa aikana.

Ajatukset repivät Athen mieltä kahtia sen tuijottaessa kosteaan rämeikköön. Sen mieli huusi sen korviin niitä syytöksiä joita se oli huhuina ja vakoillessaan itsestään taas kuullut. Se mystikko murhaaja. Se manaaja on noussut kuolleista ja raadellut vuotiaan chadravarsan sen leikiessä! Kaikki puhtaassa päin valossa, kukaan ei voinut sille mitään. Sitten se tappoi varsan perheen, repi kappaleiksi ja polki jalkoihinsa! Athe ravisti päätään. Se ei ole totta, ei ole totta! Tamman kovia kokenut mieli sai koko sen kehon värähtämään. Kaikki ne väitteet, kaikki ne valheet. Athe veti muutaman kerran henkeä todella syvään. Se muisti ne kerrat kun se oli tavannut jonkun, joka oli tunnistanut sen. Ole kiltti, säästä varsani! Säästä poikani, vie henkeni, tapa ja revi kappaleiksi ja kiroa syvimpään helvettiin, mutta säästä varsa! Athe sulki silmänsä. Se oli jollain ihmeen kaupalla onnistunut säilyttämään järkensä kaikkien noiden väitteiden seassa. Kaikki ikävuotensa se oli viettänyt huhujen ja syytösten seassa. Ei ollut päivää kun joku ei olisi halunnut raadella Athen kirjottuan kaulaa verille tai repiä sen kiermuraisia siipiä kappaleiksi.

Athe värähti uudelleen. Vain harvoin se menetti ajatustensa hallinan näin. Sitten tamma räväytti silmänsän auki. Koko sen silmien myrskyävät seitsemän merta lainehtivat suuria kymmenmetrisiä aaltojaan. Tamma tuijotti pois päin kuusta, pois päin valosta, jonnekkin loppumattomaan ja sumuiseen rämeikköön. Se oli vetäytynyt piilostaan vain syynä löytää joku vanhasta laumastaan. Se tiesi riskit, sillä oli tamman syytä että he olivat edes erkaantuneet. Empathica tunsi vuosien painon lavoillaan. Kaksi pitkää vuotta yksinäisyyttä. Osaisiko se enää edes puhua? Sen täytyi löytää joku niistä neljästä, sen täytyi! Athe tunsi sisäisen viileytensä järkkyvän parhaillaan. Se komensi itseään parhaansa mukaan ja yritti kaikkensa pitää itsensä ruodussa. Kuitenkin kauhukuvat Glennasta puolustamassa sitä raivopäisitltä vainoojilta, Karel ajamassa takaa henkensä edestä päälle kävijöitä pois Athen luota, Decode suojaamassa tammaa koko kehollaan tappavilta iskuilta ja Borea kiskomassa Athea pois tasiteluista. Empathica liikahti levottomasti. Sen ystävät olivat tehneet sen eteen niin paljon. Ja myös Athe heidän eteensä, kyllä tamma tiesi senkin, se vain tuntui liian vähältä, aivan liian vähältä.

Athe kohotti päänsä vielä kerran. Yön lempeä tuuli pyyhki sen ostaharjan pois sen silmiltä ja huuhteli tamman silmiä. Hetken ajan Athe kuuli Glennan rauhoittelevan äänen ja orien suojaavan olemuksen ympärillään. Se ei uskaltanut avata silmiään, se ei halunnut kuvan menevän pois. Hetkeksi tamman myrskyävät silmät laantuivat. Aallot laskeutuivat laineiksi, myrskytuuli leudoksi puhuriksi. Sitten Athe rikkoi sen kuvan ja tuijotti suoraan suolle.

"Koska jollain tapaa olemme kaikki hulluja". Tamma lausahti ääneen. Jos joku olisi lähellä, se olisi kuullut tuon hiljiasen lauseen, jossa tamman apaattisesta tilasta huolimatta oli rahtunen onnea. Samainen lause oli lohduttanut heitä kaikkia vuorollaan. Koska jollain tapaa olemme kaikki hulluja. Empathica toisti lauseen mielessään. Suolla tuntui kaikuvan yhä tamman mystinen ja pehmeä äänensävy. Voi miten Athe joskus inhosikaan kaikkia mystisen olemuksensa osia, jotka se oli saanut perinnöksi vanhemmiltaan.

// Olet chadra, hylkiö tai rodi, kuka tahansa on tervetullut //

Sillä samaisella suolla, jolla mystinen Roditar seisoi, asteli myös toinenkin hahmo - joka sekin olisi sillä hetkellä sopinut yhdeksi kuvaksi kauhukirjaan. Icon valkea harja välkehti muuten niin mustanpuhuvan karvan seasta, vihreiden silmien kiiluessa täysikuun loistetta vastaan.

Mutta ori oli hyvällä tuulella. Suo oli loistava paikka tulla hakemaan sitä tietynlaista haastetta, koskaan ei tiennyt uppoaisiko suonsilmään tai jäisi turpeeseen kiinni - ikiajoiksi. Kyllä vain, suo oli chardojen ehdottomasti parhainta aluetta! Ico hymisi itsekseen, jäljelle jääneen nahkaisen siiven heilahtaessa paikallaan. Angelan kanssa asiat sujuivat hyvin, se oli tavannut viimekerralla chardojen alueilla ollessaan Jackon, kerrassaan mielenkiintoisen ja loistavan tyypin - ja samalla saanut koko Loranian herruuteen tarvittavat ainekset käsiinsä. Sillä kyllä vain; Jackon avulla se olisi mahdollista. Ori valtaisi hiljalleen chardojen maat itselleen, sitten hylkiöiden ja rodworien. Lopulta se kostaisi kaikille rodworeille, pistäisi joka ikisen nahkasiiven kärsimään... Icon ilme muuttui hitaasti vihaiseksi, hampaiden puristuessa toisiaan vasten. Se janosi kostoa, se halusi laittaa kaikki ne rodworit kärsimään, jotka olivat nöyryyttäneet ja lähettäneet oriin sitten helvettiin hylkiöihin...

Samassa Icon ajatukset katkesivat. Totaalisesti. Sillä sillä hetkellä oriin silmät osuivat lähes epätodelliseen näkyyn, jopa karmivaan omalla tavallaan. Outo, valkomusta hevonen seisoi nahkaisine siipineen aivan suon ja metsän rajalla, tummien puiden luodessa vahvan kontrastin valkeisiin, lähes säkenöiviin kuvioihin tamman karvassa. Ico kohotti kulmaansa ja painoi päätään matalemmalle, jottei vieras olisi huomannut sitä. Kuka kumma tuo seepran värinen tamma oli, ja miksi se seisoi suolla keskellä yötä?

Uteliain askelin Ico hiipi vierasta lähemmäs, kiinnostunut palo silmissään. Tumma ori lähes kihisi uteliaisuudesta, se todellakin halusi tietää miksi rodwor oli tähään aikaan yöstä suolla ja vieläpä täysin väärällä alueella. Ori nosti jopa häijyn virneen huulilleen. Voi voi voi..
- Aivan, varsinkin seisoessamme keskellä yötä - ja keskellä suota!

Ico oli huomaamattomasti, kuin intiaani, hiippaillut tamman viereen, juuri parahiksi kuulemaan tämän hiljaisen lausahduksen, joka hävisi tuuleen yhtä nopeasti kuin oli ilmoille päästetykin. Ori kuitenkin oli lähes karjaissut sanansa, tietyllä ironisella ja ärsyttävällä äänensävyllä, äänen jäätyä kaikumaan suolle pitkään sen loputtuaankin. Ico hypähti virnuillen kauemmas ja vei häijyn katseensa tammaan, valkoisen otsaharjan valuessa puoliksi toisen silmän päälle. Musta ori silmäili roditarta uteliaasti, jopa arveluttavasti, valmiina ärsyttämään tätä lisää. Sillä kyllä vain, ärsyttää Ico osasi - ja sillähetkellä mustan teki mielikin. Mitä raivostuneenpi, sen parempi. Ori virnisti.

// Muuten, Ico on voinut kuulla jtn karmaisevia huhuja Athesta, koska niitä liikkuu Loraniassa paljon. Eli voit heittää mukaan jtn, sen jälkeen kun Ico on saanut tietää Athen nimen, jos haluat. //

Athen hetkittäinen hyvä olo oli kadonnut sen päässä soiviin syytöshuutoihin. Tavallaan jopa tamman onneksi ääni oikeasta maailmasta havahdutti sen. Empathica käänsi päänsä nopeasti, heilauttaen vaaleaa harjaansa kuunloisteessa. Sen silmiin syttyi myrskyävä palo, se normaali raivokkuus, joka viesti jollain tapaa vihaa ja silti jollain tapaa myös pohjatonta tuskaa. Athe ei liikahtanutkaan, vaikka ori oli tullut lähelle. Pimeydessä sen oli vaikea erottaa mikä se oli olentojaan, mutta mikä ikinä olikaan, Athe ei sitä pelännyt. Tamma suuntasi silmiensä läpitunkevan katseen suoraan oriin. Musta eli rodwor? Ei... Athe tarkasteli toista ja sen katse osui siipiin. Hylkiö. Se mietti itsekseen. Silloin sen viimeinenkin kiinnostuksen vire toiseen katosi. Chadraa olisi pitänyt varoa hyökkäyksen varalta, samoin rodworeita, hyvä on, myös hylkiöitä, mutta usein ne ymmärsivät Empathican tilan.

Athen katse vaelsi jossain puhjattomassa tyhjyydessä. Se kuuli taas huutoja menneisyydestään ja jännitti jalkojensa lihaksia saadakseen ajatuksensa pois aiheesta. Sitten se katsoi taas rauhansa häiritsijää. Ensimmäinen hevonen minkä se tapasi kahden vuoden jälkeen. Athe tuijotti sitä kuin se olisi ollut aave. Samalla se mietti vinhaan mitä sen olisi pitänyt sanoa? Miten mitään sanotaan? Kuka olet? Se mietti mielessään.. kuka olet.

"Kuka olet?" Ääni oli hiljainen, kuin kuiskaus kaislikossa. Ja mikä parasta, siitä kuuli kuinka Athe ei ollut puhunut kenellekkään aikoihin. Ääni oli niin hento, varovainen, häiritty ja tuskainen. Kun tamma ajatteli omaa ääntänsä, se olisi halunnut sulkea suunsa ikiajoiksi. Mutta ei se tältä ennen kuulostanut... Athe vastasi itselleen mielessään tuijottaen taas oria, myrskyävin silmin.

// okkei : D mutta Ico ei sitte oo mikää kauhee tosikko, eikä sitä kauheesti kiinnosta mitään juorut ja muut mutta voin jotain keksiä kyllä (: //

Ori oli hyvinkin yllättynyt tamman reaktioon, sehän ei ollut edes säikähtänyt kunnolla! Ico kohotti kulmiaan ja antoi katseensa kiertää ympäri rodworin kehoa. Mielenkiintoista.. Toinen ei edes näyttänyt seisovansa tässä maailmassa, katseli eteensä kuin olisi oman varsansa menettänyt. Kenties olikin? Siitä irtoaisi paljon iloa. Icon hetkeksi vakavemmaksi muuttunut ilme vääntyi häijyyn virneeseen.

- Kukako olen? Ori kysyi huvittuneesti, kuin olisi luullut rodittaren vitsailevan. Ico pidätteli hetken, mutta räjähti sitten räkäiseen nauruun.
- Ei sillä niin väliä, oikeastaan - sinun ei tarvitse tietää sitä. Tärkeämpi kysymys on, kuka SINÄ olet.

Vihreissä silmissä kiilui pahaaenteilevä katse, oriin laskiessa päätään alemmas, virnuillen samalla lähes mielipuolen tavoin. Icon teki mielensä lähes kihertää tyytyväisyydestä - kuka tuo raidallinen seepra olikaan, se oli osunut oriin tielle juuri oikeaan aikaan. Ikävää sinänsä tammalle itselleen, mutta mitäpä Ico olisi siitä välittänyt? Kunhan sai itse ärsytyskiintiönsä täyteen.

Athe kummasteli toista toden teolla. Kahden vuoden jälkeen, mitä ihmettä ori oikein puuhasi? Kun ori ei vastannut tamman kysymykseen vaan puhui paljon ja nopeasti, Empathica meni hämilleen. Pikemminkin ahdistui. Sille oli vaikea edes tajuta mitä toinen oli juuri tehnyt. Puhunut? Tamma veti syvään henkeä. Sen uninen ja vaitelias olemus piti pintansa, se ei ymmärtänyt mitä ori yritti ja vielä vähemmän se ihmetteli orin reaktiota. Tuota outoa ääntä. Sille on sana.. on sille.. Narua? Ei.. Naurua? Kyllä.. se on naurua. Athe mietti pitkään mihin mielentilaan tuo sille vieras reaktio kuului. Vihaanko? Athe muisti vain hämärästi Glennan joskus reagoineen samoin, mutta se oli lempeämpää ja mukavampaa. Toisin kuin tämän orin reaktio. Athe kallisti hieman päätään ja tuijotti oria yhä silmiin. Ori halusi tietää Athen nimen. Miksi? Empathica värähti hieman, jos ori ei tähän mennessä ollut tunnistanut sitä, niin nimen jälkeen se kyllä tunnistaisi ja sitten tamma olisi vaarassa. Vaan mitä muutakaan se voisi tehdä? Kenties ori myös kavahtaisi tammaa vähän ja jättäisi sen rauhaan? Huudot ja anelut lävistivät Athen korvat taas ja se sulki silmänsä tiukasti umpeen saadakseen ne katoamaan. Viiteen laskettuaan se räväytti silmänsä auki ja avasi suunsa. Ääni oli voimakkaampi ja vanhempi kuin aikaisemmin, mutta puhumisen vieraus kuvastui siitä silti.

"Empathica". Sana sihahti tamman huulien välistä käärmeen tavoin. Se luikerteli ilmassa päätyen oriin korviin, kuiskauksena jostain menneisyydestä. Sitä nimeä tamma ei ollut lausunut ääneen kahteen vuoteen. Kenties pidempäänkään aikaan. Sitten myrskyn silmässä kiemurtelevan vesimassan sisältävät silmät tuijottivat toista, nimetöntä, oria.

Ico ei osannut edes etäisesti yhdistää edessään seisovaa tammaa siihen kauhukertomuksien hevoseen, josta kylällä juoruttiin. Ei, ei ennen kun tämä sanoi nimensä, tai oikeastaan sihahti, sana tuli hampaiden välistä kuin nuoli. Hetkeksi se syvä, inhottava virne hälveni osittain oriin kasvoilla. Oliko tämä, seepraraitainen rodwor karmeiden hirviötarinoiden päähenkilö? Henkilö josta kuiskittiin salassa muiden korvilta, mutta totuudessa pelättiin? Ico oli sen verran yllättynyt ettei saanut hetkeen kulmiaan alas.

- Vai Empathica, Ori lausahti, korostaen häijysti tamman nimeä ja väläytti hetkessä kieron virneensä takaisin kasvoilleen - aivan kuin se olisi juurtunut siihen. Pelkoa, sitä ori ei tuntenut ollenkaan - ehkä joku herkkähermoisempi olisi, ainakin niiden juttujen pohjalta mitä Empathicasta kerrottiin - mutta ei Ico. Ehei, se sai oriin vain kiinnostumaan entisestään. Mikä tästä tammasta teki muka monsterin?

Vihreät silmät kiersivät entistä uteliampina pitkin Empathican kehoa, Icon nostaessa ne lopulta suoraan tämän silmiin. Halkoen, tyrmäten täysin toisen lasittuneen katseen.
- Siinäpäs vasta vallaton nimi. Ethän pane pahaksesi jos kutsun sinua vain Emmyksi?

Ori kohotti taas kulmiaan, yrittäen pitää naamansa peruslukemilla mutta inhottava välähdys silmissään räjähti nauruun. Kerrassaan huvittavaa!

Empathica tuijotti oria, se seurasi sen jokaista ilmetti, olotilaa, kaikkea mitä se vain tekikin. Viileä yö puhalsi tamman harjaa, saaden sen lainehtimaan. Joku olisi pitänyt tammaa ehkä kauniina. Kun ori lausui Athen nimen uudelleen, ilman pelkoa, eikä vihaa. Athen olemuksesta kuvastui pelkkä helpostus. Se oli tavattoman helpottunut. Ori sai olla sellainen kuin se oli, mutta kaikki viittasi siihen, että se ei eikonut raadella tammaa kappaleiksi. Empathica nosti katseensa takaisin oriin. Kun toinen jatkoi keksien sille uuden lempinimen, Empathica kohotti kolmiaan. Se ei totisesti tiennyt miten reagoida tilanteeseen. kaikesta oli niin kauan. Eivätkö lempinimet olleetkin hyvä asia? Athe tuijotti toista. Se vain tuijotti. Lasi meren ja orin välillä oli kadonnut. Nyt ori saattoi nähdä suoraan Empathican silmissä riehuvat meret, jotka eivät antaneet tammalle rauhaa. Sen kaoottiset silmät, jotka kertoivat aivan muuta tarinaa kuin Athe itse. Tamma oli kylmän rauhallinen ja yht'äkkiä se huomasi, että sen kasvoille oli muodostunut joku outo ilme. Sillekin oli joku nimi... Athe pohti ilmiötä, tamma nimittäin hymyili, maireasti, kuin se olisi ollut kissa jolle oli juuri annettu lämmintä maitoa. Tamma tuijotti eteensä ja hymyili. Aavemaisesti ja suoraan oriin päin.

Tamma ei vastannut, sitä ori oli odottanutkin - vaikka parhainta olisi ollut kuulla jotain säälittävää sönkötystä lempinimestä. Yleensä Ico sitäpaitsi keksi ilkeämpiä nimiä kuin se, mitä ori Empathicalle oli suonut - joka sinänsä oli vain hyvä asia, tammalle siis.

Aidosti yllättyneenä Ico huomasi kuitenkin jonkun muutoksen toisen lasittuneilla kasvoilla, ei kai tamma oikeasti hymyillyt? Ori oli pitänyt jo alusta alkaen Empatichan silmiä vähintäänkin outoina, jäätyneinä, mutta nyt Ico oli havaitsevinaan niissäkin erilaista eloa.
- Jaa et olekkaan vahanukke, musta virnisti ja tutki edelleen tamman kiehtovaa olomuotoa uteliaasti. Huomaamattaan pieni pala Icon esittävää puolta katosi todellisen oriin tieltä, sen, joka osasi olla mukava ja ystävällinenkin. Ja se oli ainoastaan Angelan ansiota, ilman rakkautta tammaa kohtaan Ico olisi tuskin koskaan muttunut miksikään siitä paskiaisesta jota esitti.

Empathica laittoi merkille muutoksen orissa. Se silmäili toista ja pohdiskeli tilannetta. Hetken ajan siitä tuntui että tilanne ei olisikaan niin vieras. Ihan kuin jotain menneisyydestä olisi palannut sen muistiin nopeasti, kertomaan tammalle mitä sen tuli tehdä. Athe tuijotti oria. Se ei ollut kovin mukavan oloinen, mutta väritystä Athe piti kauniina. Sitten tamman silmissä välähti, se sai yht'äkkiä kiinni menneestä, kiinni siitä miten sen tulisi käyttäytyä.

"En, en vahanukke, en rodwor, en hylkiö, en chadra". Athen ääni oli jäätävän iloinen. Sen äänestä todella kuului iloisuuden sävy, kun se puhui. Mutta kylmä se oli silti. Muutamissa kohdissa tamma vaiensi ääntään ja mietti hetken oliko se mitä se sanoi, mennyt oikein, mutta jatkoi nopeasti todetessaan kaiken olevan kunnossa. Tamman silmissä myrskyävä meri löi korkeita aaltoja mustaan yöilmaan. Athe tunsi olevansa voimakkaampi kuin äsken.

"Entä te sitten...? Kapinaallinen, jota joku itseään täynnä oleva johtaja päätti napauttaa?" Athen ääni oli harvinaisen mitään sanomaton, sillä se tarkoitti sanojaan, eikä millään muotoa pilkatakseen. Se todella luuli, että niin oli asia. Athe ei arvostanut Rodworien johtajaa yhtään sen enempää kuin Chadrojenkaan. Oikeastaan se inhosi ja vihasi kumpaakin. Rodworithan vainosivat myös Athea.. ja verisesti olivatkin vainonneet.

Athe seisoi ryhdikkäästi ja antoi yötuulen hulmuttaa harjaansa, sen kiemuraiset siivet tuntuivat siitä itsestäänkin vähintään yliluonnollisilta ja mystisiltä. Voi että tamma inhosi sitä sanaa... mystinen.

Ico ihmetteli mielessään tamman sanoja. Mitä ihmettä toinen oikein selosti? Oria ei todellakaan huvittanut jutella syvällisiä mistään, ei todellakaan. Vaikka toisaalta, pilailumielessä se olisi voinut olla hauskaa.

Varoittamatta ori hypähti omalta paikaltaan samalle mättäälle, jossa Empathica seisoi, lähes koskien tähän - ja vain hetken aikaa ori antoi silmiensä ihailla tamman kiehtovaa kuviointia niin läheltä.
- Ensinnäkin, unohdetaampa se teitittely, ja toisekseen - sinun ei tarvitse tietää minusta mitään. Onko selvä, neiti Ei mikään? Ico kuiskasi toisen korvaan, pitäen loimun vihreissä silmissään. Oriin huulilla lepäsi kolkko hymy kun tämä loikkasi kauemmas tammasta, siirtäen vielä katseensa Empathican silmiin.

- Hassua, et sinä ollutkaan mikään hirviö. Harmi sinänsä, ennen uskoin niihin, Ico jatkoi mietteliäästi ja nosti samassa tutun, ilkikurisen virneen huulilleen ennen kuin käänsi tammalle selkänsä ja alkoi loitota tästä. Oikeastaan ori ei edes halunnut tapaamista päätökseen, lähinnä se halusi testata miten toinen reagoisi. Toisaalta, jos tamma jäisi paikoilleen, musta jatkaisi matkaansa pysähtymättä enää.

Athe ei reagoinut mitenkään kun ori tuli lähelle, jos se tulisi päälle, ei Athe antautuisi taistelutta ja taistella.. se osasi kyllä. Kun ori suhisi tamman korvaan sitä vain hymyilytti, mokamokain mahtailija. Kun toinen sitten loikkasi pois ja lähti loittonemaan, Empathica antoi kaiken vuosien varrella keertyneen vaikeutensa kasaantua energiaksi kehoonsa. Tamma sulki silmänsä, se tunsi kuin adrenaliini humisi sen jänteissä, kiersi sen kauniita siipiä ja kiemuraista kehoa. Sitten se reväytti silmänsä auki. Koskaan aikaisemmin sen silmien meret eivät olleet lyöneet niin korkeita, voimakkaita ja varmoja aaltoja. Ne hakkasivat vasten kallioita, kuluttaen heikkoutta pois kuin vesi sokeria. Sitten se jännitti lihaksensa ja levitti siipensä ja kohottautui kahdelle jalalle. Kuunvalo loisti tamman ohuiden siipien läpi, muuttaen valoa hämäräksi ja hopeiseksi. Sen liila harja läikehti valosta ja hulmusi tuulessa ja sen kehon kuviot korostuivat välkehtiviksi viivoiksi ja kiekuroiksi. Ja silmät... Kuka tahansa muu olisi nyt paennut.

Athe tunsi voimakkuutensa, muinaisen voimansa, jota se oli piilottanut kaksi vuotta. Se kaikki vapautui taas. Tamma ponkaisi muutaman metrin ylöspäin ja otti ilmaa siipiensä alle. Athe oli ilmassa, se piti itsensä paikoillaan muutamassa metrissä ja tuijotti loittonevaa selkään.

"Mistä tiedät, nimetön, ettei juuri täysikuu saa minua muuttumaan hirviöksi?" Äänessä oli puhdasta ivaa, tamma nautti tilanteesta pohajttomasti, vaikkei itsekään tiennyt miksi. Kaikki oli vain juuri silloin niin täydellistä.

// tämä on juminu sen verran kauan että on pakko lopettaa kesken, kiitos kuitenkin :) //

Liian täydelliseltä. Yht'äkkiä Athen mieleen kiipesivät sen kuvat raaoista taisteluista, ja verestä. Tamma hätkähti hieman ja ilman mitään muuta raktiota, se kääntyi ympäri ja lähti lentämään muualle niin kovaa kuin siivistään pääsi.

Athe is out.

// sori kauheesti että on kestäny, on ollu tosi paha inspiksen puute mutta nyt koettelen taas aktivoida itteeni loraniaanki (: //