Rautakantele

Voimakas pohjoisesta tuleva tuuli kahisutti jäätävällä voimalla aron pitkäksi kasvanutta heinikkoa. Taivas oli synkän harmaa, ja tuo jääkylmä tuuli pureutui luihin ja ytimiin, sekoitti jouhet ja tempasi kaiken liikenevän ilmaan, villiin tanssiin. Kieputti irtisaamisiaan pienissä puhureissa, lennätteli laakean alueen yllä. jos jotain sattui tielle, ei siinä mitään, tuuli jatkoi matkaansa enää piittaamatta niistä roskista, jotka oivat jääneet jälkeen, etsi uusia edellisvuoden kuivuneita, puoliksi syötyjä lehti, irronneita korsia, tomua ja muuta, jonka voisi vetää seuraavaan tuulitanssiinsa. Näin kävi eräälle onnettämalle, ruskealle haavanlehdelle, joka oli kulkenut pitkän matkaa, aivan aron keskiosaan, ja nyt jäi tuulen riemukkaasta kyydista siksi, että törmäsi erääseen raidalliseen kaulaan, joka oli sattunut tulemaan suoraan sen tanssahtelun tielle.
Hautalintu katsahti nopeasti taakseen, ja astahti pari askelta kauemmas, ja näki vidoin, mikä siihen oli törmännyt. Vanha ruskea ja käppyräinen ehti jäi nyt oman onnensa nojaan, kun tamma jatkoi matkaansa.
Miksei hautalintukin voinut vain hypätä siivilleen ja lähteä tuulen mukana, pyörähdellä sen pienissä pyösteissä, syösyä alas, kahisuttaa heinikkoa jaloillaan, ja kohota jälleen ylös yläilmoihin, sieltä päästää raikuvan, riemuntäytteisen naurun niille, jotka alhaalla katselivat sen menoa ?
Koska mikään ei vain yksinkertaisesti voinut olla niin helppoa.
Oli raidallisella chadralla tietenkin lentokyky, ja hyvä sellainen. Oikeastaan vain keskinkertainen chadrojen mittapuulla, mutta hyvä kaiken kaikkiaan. Se olisi kyennyt ottamaan tuuen kiinni, mennä ehkä jopa lujempaa, jättää sen jälkeen. Mutta tamma ei voinut jättää murehtivaa mieltänsä aron pohjalle. Siltä tuo tamma ei päässyt karkuun.
Se oli kuin häkki, joka tekesi tamman sisäänsä, pakotti kävelemään ilman lohdutusta ja mankeloimaan samoja, puhki kuuneita ajatuksia, jotka eivt kuitenkaan oienneet, eivät selvenneet sitten millään.
Ne olivat vain sekava mytty suoristumatonta, valkeaa lakanaa.
Mutta siellä oli yksi, yksi lakana, joka poikkesi täysin muista, jota tamma tavan takaa yritti selvittää, joka kuitenkaan ei selvennyt yhtään sen enempää kuin ennenkään.
Se ajatus pyöri Evor Nopsasulka-nimisen hevosen ympärillä. Kiehnäsi tamman päänsisällä, ärsytti, houkutti jälleen tutkimaan itseään, surkein tuloksin. Se ei uultavasti selviäisi tälläkään kertaa, mutta aina tamma tarttui siihen yhtä hanakasti, yritti yrittämistään, kunnes nukahti. Millään muulla sitä ei päästä pois saanut. Ja vielä unissakin se vaivasi, häiyi juuri siinä, että voisi juuri ja juuri saada sen. Ja sitten kun ojentautui sitä kohti, se loikkasi ivallisesti nauraen kauemmas.

((Karen ja Coren tänne näin.))

Karel nautti ilmalennostaan. vahvoilla siivillään, se piti helposti tuulta vasten, mutta loppujen lopuksi sen lentokyky ei ollut kummoinen. Karel tasapainotteli puuskissa aikansa, kunnes totesi aron kasvavan allaan. Se olisi turvallisin paikka laskeutua, kun ei ollut mitään mihin törmätä. Karel yritti nähdä mitä alla oli, mutta se kaikki oli niin turhaa. Tuulen nostattama pöly peitti maata alleen parhaillaan. Mitä hittoa ori edes teki tässä paikassa? Se oli juuri eronnut Jokerista aarnimetsän tienoilla ja lähtenyt lentämään.. Chadrojen puolelle? Miksi helvetissä? Orin pohtiessa näitä ajatuksia sen keskittymiskyky herpaantui. Juuri sillä ihanaisella hetkellä voimakas tuulenpuuska tarttui Karelin siipiin ja lennätti orin päistikkaa maahan, noin 5 metrin korkeudesta. Lauskeutumisesta ei voinut puhuakkaan. Ääni oli kova rysähdys, orin onneksi sen siivet eivät olleen alla, mutta jalat eivät tuntuneet yhtään niin hyviltä. Ori ähkäisi pahemman kerran. Nyt se saattoi vain toivoa ettei kukaan ollut lähellä... tai ainakaan kukaan chadra..

// Here I come //

Äkkiinen sosiaalisten kanssakäyisten tulva oli saanut tamman lopettamaan jotenkuten, tai ainakin vähentämään, Hautalinnun tapaa maleksia simät auki, mutta silti nukuksissa, tai ajatuksiinsa uppoutuneena kuin zombi. Ajatuksissaan tamma oli pysähtynyt arolle, mutta kuullessaan massiivisen rojahduksen ja ryskettä heti perään, tamman ensimmäinen reaktio oli painautua kyyryyn.
Hassu liike, kaikenkaikkiaan. Vanha Hautalintu olisi varmaankin vain kääntänyt hölmistyneenä päätään ja ajatellut 'missä sataa ?' mutta nyt tamma ei enää kyennyt sujauttelemaan tarpeettomia ajatuksia pois päästään. Nyt ne kaikki olivat siellä ja leikkivät iloista piirileikkiä. Nyt tamma ei enää voinut sulkea aivoissa kaikuvaa ääntä pois, vaan raidallisen oli pakko mennä tarkistamaan, mikä ihme oli saanut aikaan tuon äänen.
Hautalintu suoristautui, kohotti siron päänsä ylös ja lähti ravaamaan myötätuuleen. Hajua ei voinut aistia, kaikki haju, joka olisi tullut rysähdyksen suunnalta, kaikki ajelehti poispäin tammasta, rauhallisesti, tai vähemmän rauhallisesti, oikeastaan tuulen tekemässä hurjassa vuoristoradassa, joka ensin puksutti ylös, ja sitten vaijerit vinkuen alas.
Hautalinnulla ei ollut siis mitään käsitystä tuevasta, sen raivaillessa pitkin, irtonaisin askelin eteenpäin. Kesti hetken, ennekuin raidallinen löysi etsimänsä. Aron heinikko ulottui sitä polviin asti, joten raajarikko Rodwor jäi huomaamatta, ellei tullut aivan lähelle.
OIkeastaan hatualintu ei osannut edes pelätä. Se katsoi vain aluksi orin tuskaista ilmettä taysin sulkeutunein kasvoin, kunnes kurotti päätään hieman toisen puoleen. Rodworin jalat näyttivät pirstaloituneen pahemman kerran.

((Olempas nyt herrasmies ja jätän sinun päätettäväksesi, kuinka massiiviset Karelin jalkojen vahingot ovat.))

// kulta pieni, ei pudotus 5 metristä nyt luita niiin pahasti katko //

Karel tunsi kipua, mutta ei mitään ylimaallista. Sen luusto oli vahvaa ja kokenutta, eikä se nytkään uskonut satuttaneen itseään kovin pahasti. Sen sijaan sen huomio kiinnittyi askeleisiin ja kohta sen näkökenttään ilmaantuvaan chadraan. Voi perkele. Se kirosi päässään. Sitten parilla ähkäisyllä se repäisi itsensä ylös maasta. Toinen takajalka tuntui pahalta, muut jalat olivat kutakuinkin kunnossa, tosin aristivat, mutta eivät menneet alta. Muutaman päivän lepo ja oikeat aineet, niin ori olisi pian kunnossa. Karelin onni oli, että sen siivet olivat säilyneet ehjänä.

Nyt ori siirsi katseensa seuraansa. Se iski suoraan sumuiset silmänsä tamma mitäänsanomattomiin kasvoihin. Oria raivostutti koko tilanne ja se tiesi, että nyt sen olisi vielä vaikeampi lähteä vain menemään. Vai olisiko? Karel tarkkaili toista. Siinä se vaan seistä möllötti. Mikä sekään oli otuksiaan. Juuri sillä hetkellä ori ei jaksanut keskittyä muuhun kuin itseensä... kipeään itseensä.

((Onneks siis jollain on suhteellisuuden tajua : DD))

Hautalintu oli vihdoinkin, pitkästä aikaa vapaa häiritsevistä ajatuksistaan. Pää oli tyhjentynyt kertaheitolla, kun oranssit silmät olivat paikantaneet mustapunaisen orin makaamassa maassa. Silmät kapenivat jo pelkästä refleksistä. Täysin epä-Hautalintumaiseen tapaan, vieläpä. Toisen könytessä nopeasti seisaalleen. Tamma vastasi orin katseeseen kuin haasteeseen, aivan yhtä haastavasti oransseista silmistä paistaen vain kylmyys ja tyyneys. Ja kuitenkin, niissä oli pientä kysyvyyden häivää.

Millä asialla tuo ori oli ollut lennellessään pitkinpoikin chadrojen alueita, varsinkin tähän aikaan aamusta ? Ehkä samaa olisi voinut kysyä Hautalinnultakin, mutta tuo sentään oli omien rajojensa sisäpuolella.
Tammalla ei ollut kovinkaan ruusuisia kokemuksia rodworeista. Zaach ja Vlano pomppasivat muuten tyhjään mieleen kuin kaksi irvokasta nukkea nukketeatterin esiripun takaa.
Puistatus kiiri pitkin selkäydintä, mutta tamma ei liikkunut tippaakaan, se oli vain julman tyyni pronssipatsas keskellä aroa.

Karel tuijotti hetken jalkojaansa ja lähetti sen jälkeen seurallensa jäätävän katseen. Orin silmissä leijaileva usva muuttui hetkessä pisteleviksi jääkristalleiksi synkkine tuikkeineen. Ori ei saanut otetta toisen mielentilasta, joku taidokkaampi ja vähemmän kipeämpi olisi ehkä saanut, tai sitten ei. Karel tuijotti tammaa intensiivisesti. Orilla ei ollut mitään ideaa mitä sen olisi tullut sanoa. Pohdiskellessaan sitä se palasi samalla miettimään kysymystä, jonka vuoksi se oli menettänyt lentonsa kontrollin. Miksi helvetissä se oli tullut tänne? Ai niin... Karel pöyräytti silmiään, senhän oli etsittävä toinen chadranpulliainen...Se saamarin sotaprinssi... Hyperpöllö Borea... Karelin ilme muuttui vielä ärsyyntyneemmäksi muistaessaan lentonsa oikean laidan. Oria kismitti suunnattomasti. Vain jalkojensa takia se ei purkanut raivoaan edessä pällistelevään chadratammaan. Lepertele, lavertele, puhu ja pohdiskele, Mors certa et hora incerta, toimi siis! Karelin päänääni alkoi päästä vauhtiin niin orin oman kielen kuin latinankin suhteen... Mors certa.. tosiaankin Karelin ajatukset olivat hukkumassa kosteaan turpeeseen. Vain viimeisiä kiljahduksia ennen loputonta hiljaisuutta. Karelin silmissä pyörteili ja jokin vavisutti jääkristalleja. Karel oli syvästi levoton. Se aisti jotain vaarallisempaa, kuin tuon tamman.

// ps. latinasuomennos to you: Mors certa, hora incerta = latinalainen sananlasku, joka perustuu siihen että kaikki päivät täytyy elää täysillä. Suomennos on "Kuolema on varmaa, hetki epävarmaa". //

Kumma kun ei koko ilma jäätynyt kahden hevosen välissä. Sanaton tuijotus sai tunnelman jäätymään kymmeniä asteita kerrallaan miinuksen puolelle. Mutta jos ei tuo outo pölliäinen aikonut puhua, ei Hautalintu sitä siihen pakottaisi. Mutta jos ei, niin sitten ei. Ei oranssinraidallinenkaan aluksi suutansa aukaisisi.

Tuuli edelleenkin pöllyttti tamman lyhyttä harjaa, vaikkei siinä paljoa pöllytettävää ollutkaan. Toisin näytti olevan rodworin laita. Letti oli tainnut kasvaa vain muutaman metrin vuodessa.
Oli kai tuollainenkin elämän tarkoitus olemassa.
Ja raidallinenhan oli siinä tapauksessa paras puhuja. Pelkkä sieluton nukke, jonka tähdellisintä puuhaa oli harhailla ilme tyhjänä arolla kukonlaulun aikaan.
Äkkiä toisen sumuisten silmien ilme alkoi muuttua. JOkin syvä levottomuus kumpusi orin sisältä, ja näytti siltä, ettei toinen voinut sitä hillitä.
Ja toinen kun vaikutti sumusilmillään juuri senkaltaiselta tapaukselta, joka osasi piilottaa tarpeettomat tunteensa. Kuten Hautalintukin.
Tarpeettomat tunteet. No, ei tamma niitä itseltään osannut piilottaa. Leoton mieli haki aina turvaa sisimmästään, mutta kaaoksesta oli hankaa löytää mitään lohdullista ja turvallista. Tällä hetkellä siis tamman mielen tasapaino ja tunteet olivat senkaltaista tunneherkkää vuoristorataa.

Karel tuijotti, kuunteli, tunnusteli ja odotti. Elämänsä aikana se oli tottunut odottamaan vaarajaa ja hyökkääjiä. Niitä se oli odottanut kauan, muttei koskaan tarpeettomasti. Arolla leijui jokin outo tunne.. Se ei ollut lähtöisin toisesta, eikä Karelista. Sittenn heinokasta kuului rasahdus. Villipetoja... Karel ei tehnyt suurempia eleitä. Varovasti se liikutti siipiään muutaman sentin, jaksaisivatko ne kantaa oria? Siivet eivät tuntuneet kipeiltä.. Jalat sen sijaan. Karel oli todella tyytymätön tilanteeseen, sitä raivostutti kehonsa heikkous. Sitten se katsahti takaisin tammaan. Pitäisikö sen varottaa toista?

"10 metriä minusta takavasemmalle, heinikosa on piilossa suurehko tiikeri" Karel lausui kylmästi suhisevaan tuuleen. Sen ääni oli mitään sanomaton ja hiljainen, sen voisi melkein jättää huomioimatta. Ori aikoisi puolustaa niin itseään kuin tammaa jos tiikeri hyökkäisi. Sen tehtävän Karel oli omaksunut elämänsä aikana, muiden puolustamisen. Ja pelastamisen ja siinä ori oli hyvä.

Kohta levottomuus muuttui kokonaan määrätietoiseksi, sellaiseksi, kuin ori tietäisi jonkin seikan, joka oli ollut salattuna siltä hetken aikaa. Tamma ei hämääntynyt ileenvaihdoksesta,vaan jatkoi orin ulkonäön tutkiskelua. Kieltämättä, tämä maskuliininen ja komeakin (kai se nyt piti myöntää) ori oli varmaankin jokaisen roditamman päiväunien kohteena. Ironisinta lieni kahden eri laumaan kuuluvan hevosen kohtaamisessa lieni se, että ne olivat niin erilaisia. sulkasiipinen ja nahkasiipinen, musta ja valkea. ori ja tamma.
Lista saattoi jatkua loputtomiin ja sinne tosiaan olisi voinut listat erot siitä, kuinka tämä punaisin linjoin koristeltu ori oli tavaliselle romantikko-tammalle sitä simänruokaa asian oikeassa merkityksessä ja Hautalintu oli pieni, kurja, kaltoinkohdeltu se-outo.

Tamman silmien katse eksyi nyt rävähtämättömänä orin silmiin, kun raidallisen korvat sieppasivat tuulesta toisen hiljaisen, tuulen vaimentaman äänen. Sanoma oli selkeä. Paikka, aika ja merkitys lienivät kirkastuvan tammalle, vasta kun oranssiraidalinen itsekin kuuli pienen rapsahduksen. Se olisi tosiaan ollut täysin merkitysketön, tuskin kuultava ääni, jonka tuuli tempaisisi kohta korvien ulottumattomiin, mutta orin sanoojen jälkeen, sen merkityksellisyys asvoi kummasti.
Tosiaan, nyt taidettiin olla varsin lahjakkaasti vaarassa.
"Pystytkö ponkaisemaan ilmaan jaloillasi ?"
Hautalintu sanoi tavoittaen saman, hiljaisen, lähes keskustelevan äänensävyn. Nyt ei kannattanut tehdä mitään hätiköityä, varsinkaan, kun tuolla massiivisen orin takana piilotteli mukava pieni kissimirri, ja mukavan pienen kissimirrin raatelukynnet ja kulmahampaat.
Välittäminen välittämisestä. Jos ori ei pystyisi pakenemaan lentämällä, oli tiikeristä päästävä eroon muilla konstein. Ja hevoselle kaikista järkevimmät vaihtoehdot olivatkin ensin peataa, ja sitten tapellaan. Nyt pakeneminen ei tainnut onnistua orin onnistuneen laskeutumisen jälkeen.

Karel oli mielessään yllättynyt tamman vastauksesta. Se ei laittanut loppujen lopuksi vastausta minkään piikkiin, vaan keskittyi vaanivaan vaaraan. Karel kunteli tarkkaan ja sen sumuisissa silmissä salamoi adrenaliinin johteesta. Ori oli kahden vaiheilla. Se voisi lentää, voisi voisi, mutta jalkojen kannatteleminen olisi niin vaikeaa, että se ei voisi lentää kauas. Sitten se voisi kohdata otuksen, hyökätä nyt kun adrenaliini vielä sulkisi kipua pois, nyt kun jännitys hämärsi orin tajuntaa todellisista vaurioistaan. Karelin silmissä vilisivät sen lukuisat kokemukset taisteluista, vaikka se konflikteja välttikin.

"Mene matalaksi." Karel oli päätöksensä tehnyt. Se päätti kohdata tiikerin nyt, kun orilla itsellään oli yllätysvalta. Sitten se jännitti lihaksensa, siirsi siipensä nopeasta tasapinottamaan pikaista käännöstä. Liike oli huoliteltu ja nopea, ori tunsi kivun ponnistaessaan eteenpäin, kohti vaanivaa petoa. Seuraavat hetken olivat orille hämäriä, se tunsi kavionsa iskeytyvän pehmeään karvapeitteeseen, se tunsi terävät kynnet ryntäillään pedon vastatessa Karelin iskuun, se tunsi kuinka sen jalat huusivat tuskaisina sen uusiessa käännöksen kohti tiikeriä. Orin takajalat upposivat tiikerin kylkeen ja otus lensi muutaman metrin kauemmas ja jäi hetkeksi liikkumattomana maahan. Karel oli silti varma, ettei se ollut kuollut.

Tamma käänteli epävarmana korviaan. Tilanne oli vaikea, sillä vaikka ori olikin rodwor, kai silläkin oli oikeus elää, kai sekin silti oli ihan tavalinen hevonen. Ei parempi, mutta ei myöskään huonompi. Hautalintu ei kuitenkaan ollut vielä oppinut ajatustenluvun jaloa taitoa, joten se saattoi vain arvailla toisen ajatuksia, tulkita niitä mahdollisita ilmeen muutoksista, tai ihan pelkällä maalaisjärjellä.
Jos tamma itse olisi iso ja roteva rodwor-ori, joka oli haavoittunut jaloistaan, lentäminen saattaisi olla vaikeaa. Jaloilla oli kuitenkin yllättävän pajon tekemistä lentämisen suhteen, vaikkei sitä ehkä niinkään heti arvannut. Lisäksi niilläoli suuri rooli ilmaan pääsyn kohdalla, joten pakenemisen voisi lähes kokonaan sulkea pois.
Tamma huokaisi turhautunein elkein, ja katsahti oriin. Yllätyksekseen tuo huomasi, että se utu, joka niissä oli hetki sitten leijaillut, oli kadonnut, ja tilalle oli tullut päättäväinen kipunointi.
Tamma olisi voinut tuhahtaa (melkein jopa hyväntahtoisen huvittuneena), elei se olisi vähän liiankin hyvin tiennyt, että tällä hetkellä kaksikon henki oli enemmän tai vähemmän kiinni toisistaan.
Hautalintu voisi hyin entää pois, mutta tamma itsein tiesi, ettei tekisi sitä. Se jäisi katsomaan nyt ainakin, että ori pääsisi ilmaan ja turvallisesti omalle puolelleen. Joten sen oli jäätävä maahan, mutta maassa se itse ei kykenisi tekemään tiikerille mitään.
Tuo mystinen taivaalta tippunut ori taas ei varmaankaan kyennyt lentämään. Tai jos kykeni, se saattoi olla hyvinkin niin raskasta, että sen hyödyt olivat minimaalisia sen tuomiin haittoihin nähden. Joten tuon orinkin piti jäädä maahan. Mutta maassa se varmaankin pärjäisikin tiikaria vastaan.
Ristiriitaista.

Aikaa ei kuitenkaan ollut miettiä että tekisinkö nyt näin vai noin, vaan jo siinä samassa, ori sujautti käskynsä tamman kuultavaksi, ja hyökkäsi petoa päin.
Hautalintu kyyristyi. Se kyyristyi, mutta vain ponkaistakseen ylös.
Vahvat siivet eivät olleetkaan enää sekuntia myöhemmin siististi laskostettuina kylkiä vasten, vaan lehahtaneet avoimiksi kehystämään tamma synkän harmaata taivasta vasten.
Ei Hautalintu toki karkuun lentänyt, ei sen rohkeutta ihan niin nopeasti heitetty maahan ja poljettu jalkoihin. Sitä vaan, että tammasta oli enemmän hyötyä ilmassa kuin maassa.

Rodwor ehti hoitaa ensimmäisen osan äkilisestä vastaiskusta. Kissapedon lennähdettyä iskun voimasta parin metrin päähän, ei ehtinyt edes pientä helpotuksen huokausta päästää, kun se loikkasi jälleen jaloilleen, kyyristyi selkäkarvat pystyssä, ja päästi kurkustaan syvän, matalan murinan.
Sen lähes murhanhimoiset, viirupupiliset silmät olivat iskostuneet tuntemattomaan rodworiin, ja se näytti tyystin unohtaneen Hautalinnun, mikä oli onni, tosiaan.
Hetkeäkään miettimättä, ennen kuin ehti estää itseään, Hautalintu, joka ei ollut lentänyt kovinkaan korkealla, syöksähti sen muutaman metrin alemmas ja iski ensin etukaviot, sittten takakaviot kissapetoon.
Ja jälleen tamma oli maassa.
Ennekuin oranssiraidallinen oli ehtinyt jäälleen nousta siivileen, oli armas tiikerirouva jo jaloillaan, ja tarrasi kynsillään kiinni tamman toiseen takaseen.
Hautalintu parkaisi kivusta tuntiessaan kissapedon kynnet, ja laskeutui takaisin maahan puoliksi vahingossa, puoliksi alitajuisesti, aikalailla nappiinsa niin, ettäonnistui polkaisemaan kissan takakavioihinsa.
Hupsista.

Karel käännähti kohti tiikeriä juuri parahiksi näkemään kuinka vieras chadratamma syöksyi sitä päin. Miksi? Sehän olisi voinut lentää pois vaarasta ilman mitään ongelmaa? Mutta se silti syöksyi tiikeriä päin, ja haavoittui. Karel kirosi itsekseen. Se tunsi kivun jaloissaan, ne eivät todellakaan olleet tykänneet kierroksista ja kaarroksista. Kun vieras tamma sai polkaistua tiikeriä Karel otti viimeisen kerran jaloistaan kaikki irti ja antoi otukselle viimeistelevän iskun. Se oli lähellä tammaa nyt ja tiikeri sen sijaan lensi kauemmaksi kaaressa, mutta ei kuollut. Se oli selkeästi haavoittunut ja lähti linkuttamaan kauemmaksi. Karel tuijotti sen perään silmät raivoten, mutta silti omalla tavallaan helpottuneena. Sitten se katsahti tammaan. Haava sen takasessa vuosi. Se ei näyttänyt hirmusen syvältä, mutta voisi silti vaatia hoitoa. Karel vajosi hetkeksi lääkintätaidon maailmaan ja keksikin nopeasti mahdollisen auttajan. Jopa tältä kuivalta arolta saattaisi löytyä auttaja. Karel tähyili maahan tarkkaavaisesti. Ainakaan lähistöllä moista rehua ei näkynyt. Ori keräsi voimiaan ja astui askeleen sinne, toisen tänne, turpa melkein maata viistäen. Hetken ori pelkäsi että tamma lähtisi pois, ennen kuin se ehtisi auttaa sitä. Karel oli melkein unohtanut toisen olevan chadra, mutta toisaalta, vähääkö se toisen chadramaisuudesta välitti. Lopulta! Ori oli innoissaan, se löysi maasta pienen kasvin, jossa oli suuret, soikeat lehdet. Kasvissa oli luonnon omia desinfiointiaineita ja estäisi haavaa tulehtumasta. Karel katkaisi muutaman lehden ja nilkutti ne suussaan tammaa kohden.

Tiikarin viimeiset sanat jäivät tammalta kuulematta, kun se pyörähti nopeasti tiikeristä kauemmas vain siksi, että Karel voisi itse liiskata sen uudelleen.
Se siitä kissasta, se näytti saaneen tarpeekseen päälle läjähtävistä siipihevosista.
Tamma katsahti ohikiitävän hetken ajan orin kasvoja, ja kääntyi taas katsomaan kauemmas vilistävän tiikerin notkeasti liikkuvaa selkää. Tai, notkeasti ja notkeasti, eläimen meno näytti hieman haastavalta sen linkutelessa eteenpäin.
Andrenaliininvaikutus alkoi tammassa laskea, ja sitä myötä kipu tuli enemmän ja enemmän taas todeliseksi. Kohta Hautalintu ei kyennyt olemaan enää paikoillaan, vaan vääntelehti hivenen.
Miksi sen piti olla näin heikko ?
Raidallinen ei kuitenkaan melkein kyennyt edes liikkumaan, sattui jalkaan senverta paljon. Että tuo onnistuikin aina joutumaan tilanteisiin, jossa pelastus riippui jostain orista, ja sitten vielä yrttitietoisesta orista, joka lopuksi vielä hoisi haavat..
Kun punaharjainen rodwor tuli takaisin päin jonkinmoinen kasvi suussaan, tamman naama näytti ennemminkin siltä, että toinen oli syönyt juuri oikein mehevän ja elinvoimaisen sitruunan. Pelkkä tuskan irvistys vääristi tamman kavpja aivan tarpeeksi, lisäksi oli hapan ilme, sillä tällähetkellä tamma oli saanut taas itseinhonsa takaisin.
"Entä oma jalkasi ?"
Hautalintu kysyi pienen viileän sävyn hiipiessä kysymykseen.

Karel katsahti tammaan, se käveli sen jalan kohdalle ja asetteli lehdet haavan päälle. Lehdissä olevan salvamaisen aineen vuoksi ne tarttuivat haavaan ja alkaisivat lievittää kipua heti. Karel oli aika tyytyväinen aikaansaannokseensa ja ohitti toisen kysymyksen huolella. Orin omat jalat olivat nyt asia mitä se ei voisi itsen ajatella. Karel toivoi että kipu helpottaisi toisen jalasta mahdollisimman nopeasti, jotta se pääsisi pois arolta. Karel itse lähti linkuttamaan pois päin tammasta, hiljaisuuden vallitessa. Se ei oikein itsekään tiennyt mitä teki, sen mielessä pyöri vain ajatus paikasta jossa se voisi levätä muutaman tunnin, varjossa ja rauhassa ja ilman tiikereitä...

Tamma katsoi tarkasti orin tekemisiä kulmat kurtussa ja pureskellen kevyesti alahuultaan. Kyllä tamma oli kiitollinen orin antamasta avusta, ei se sitä tarkoittanut, mutta nyt se ei tehnyt mitään omile jaloilleen ! Sitä paitsi, ne olivat saaneet kestää paljon enemmän kuin Hautalinnun jalat. Ne olivat kestäneet rymähdyksen maahan, koukeroiset käännökset ja tiikerin, tamman jaloissa oli vain pari hassua kynnenjälkeä.
Kun rodwor lähti poispäin sanomatta sanaakaan, Hautalintu päätti, ettei jättäisi asiaa oman onnensa nojaan. Itsepintaisesti ja kiukkuisesti puhisten tamma lähti koikkelehtimaan orin perään kun kipu oli hieman helpottanut. Saadessaan orin kiinni tamma ei kyennyt peittämään hieman kipakkaa äänensävyään.
"Mitä teet omile jaloillesi ? Äläkä uskokaan, että lähden, ennenkuin olen saanut tähdelisen tilinteon !"
tamma pysytteli orin linkuttamisen tahdissa tuijottaen toisen simiä omilla oransseillaan.

Karel oli hieman hämmentynyt saadessaan vierelle äskeisen chadratamman. Eikö tamma ajatellut etujaan ollenkaan? He olivat chadrain alueella, jos joku chadra näkisi heidät, tammalle koituisi ongelmia ja Karel kuolisil, siitä ei olisi kysymystäkään. Karel vastasi toisen katseeseen. Se tuijotti sumuisilla silmillään toisen oransseja silmiä. Karel tunsi kuinka omien sielmiensä suo alkoi vetää näkäaistimuksia puoleensa, kunnes orin todellisuus häviäisi taas sen pääsisään, suohon uppoutuneena, orin pään äneen pilkattavaksi. Ori katsoi ja oli hiljaa, se jatkoi hidasta käyntiään kohti mahdollista metsän laitaa.

"Hoidan ne kuntoon" Karelin ääni oli yhä hiljainen kuiskaus tuulessa. Välillä Karelista tuntui ettei se muilla tavoilla osannutkaan puhua. Se hiljainen havina oli orin tapa puhua. Hiljainen ja hieman salaperäinen... Karelin lause oli mutkaton ja ori toivoi ettei se aiheuttaisi jälkikysymyksiä. Ori pelkäsi kummankin puolesta.

"Sinun täytyy lähteä, jos meidät nähdään yhdessä, sinä joudut ongelmiin ja minut tapetaan. Toiseen kertaan en puolustaudu yhtä hyvin." Karelin ääni oli samaa hiljaista, mutta puhuessaan kuolemastaan ja kyvyttömyydestään puolustautua, sen äänessä häivähti ironinen naurahdus. Se todellakin tiedosti turhankin hyvin mitä tapahtuisi, jos se kohtaisi Riloksen, jonkun chadrasotilaan tai jonkun muun joka halusi punamustan hengiltä.. aivan liian hyvin.

Tamma oli jo kuittaamassa orin vastauksen jollain kommentillaan, kun ori palautti tamman maanpinnalle. Toinen tosiaan oli oikeassa, ja tälläkin hetkellä hengenvaarassa. Odottiko toinen tammalta sitä, että tuo häipyisi heti kuullessaan olevansa vaarassa. Siinä tapauksessa tamma saattoi sanoa piut paut koko touhulle ja tosiaan tehdä niin.
Ei. Hautalintu kyllä jättäisi orin rauhaan, kunhan saisi tietää kahteen asiaan vastaukset.
"Hyvä on. Jätän sinut rauhaan. Mutta ensin kerrot, miten selviät täältä rajalle ja omalle puolellesi. Tänne sinun ei kannata jäädä."
Tamma virkkoi ja kohdisti oriin paljon puhuvan katseen. Olen saanut tarpeekseni uhrautuvista sankarioreista, ole välillä järkevä ja ajattele omaa etuasi, äläkä sitä, miksi toiset eivät ajattele omaansa. Chadrasotilaat eivät anna aikaa siihen, että lepuutat kauniita kinttujasi jonkun kuusen suojassa, eivätkä edes siihen että suoriudut omalle puolellesi.
Sitten tamma loikkasi pari askelta orin edelle kivun viiltäessä takasessa ja muistuttaessa, ettet sinä nyt noin terve vielä ollut ja aukaisi suunsa. Toiseksi:
"Haluaisin tietää nimesi."
tamma töksäytti ja kohotti kulmiaan.

Karel tuijotti tammaa. Ori oli varma että toinen piti sitä jonain sankarihenkilönä, egoistina ja niin edelleen. Todillesuudessahan Karel ei sellanen juuri ollut, se teki vain sen minkä voi, eli auttoi toista ja sen jälkeen järjestää sen pois vaaroista, eli saa sen nyt poistumaan. Kuunnellessaan toisen kommenttia ja silmäillessään tamman paljon puhuvia silmiä, Karel teki omia päätelmiään. Samalla se ajautui hieman hakoteille. Hän on kaunis, eikö olekin? Puhu sille, lepertele ja kerro salasi. Karelin pään ääni kuittaili orille. Karel tosissaan piti toista kauniina, vaikka chadraksi se oli aika karu.

"En ole ritarimainen, enkä käyttäydy niin. Teen minkä voin ja mihin pystyn, lopun sysään sivummalle. Selviän rajalle niin kuin olen aina selvinnyt, selviän sotilaista niin kuin olen aina selvinnyt. Olen heikko, mutten kuolemaisillani. Olen aidosti iloinen, että välität näin. Siksi haluan, että tiedät, minulla on ystävä täällä, hän ei anna minun kuolla". Karelin ääni oli hiljainen, mutta määrätietoinen. Tullessaan kohtaan, jossa se ilmoitti olevansa iloinen, orin ääni muuttui kiitolliseksi, iloiseksi ja aidoksi. Karel tiesi ettei se paremmin voisi asiaa kuvailla. Ja tosiaan, sehän ei valehdellut ja uusimmat havainnot Boreasta olivat täältä päin. Borea ei antaisi Karelin kuolla. Tai sitten Borea tappaa sinut. Pään ääni käkätti. Karel sulki sen korvistaan nopeasti.

"Olen Karel, rodwor, mutten kovin kunnollinen sellainen" Karel jatkoi totiseen sävyyn ja huokaisi ennen lausettaan.. Kerrankin se puhui avoimesti totta, ilamn että tiesi toisen nimeä.

"Sinulle, olen kiitollinen ja vielä kiitollisempi olen, jos et kerro nimeäsi. Mitä en tiedä, en voi kertoa, etkä joudu vaaraan milloinkaan." Karelia itseään oksetti ritarillisuusaate, mutta näitä sanoja se tarkoitti. Se todella tarkoitti, sillä se ei halunnut ainakaan toisen oikeaa nimeä, sillä joskus ongelmia voisi tulla...

"Ja hyvä niin. Hyvät kuolevat aina ensimmäisenä, joten ole paha."
Paha maailma sinulla on vastassasi, joten miksi sinäkään olisit yhtään sen kiltimpi niille, jotka katseen välttäessä kavaltavat sinut, ja toivottavat syvimpään hornaan ?
Tamma yllättyi hieman kuullessaan, että tällä vielä nimeltämainitsemattomalla orilla oli tälläkin puolella hevonen, johon turvata. Olipas rodworit jo syvälle soluttautuneet. Tosin, tämä punaharjainen tuskin oi niitä, jotka kävivät supattamassa kaiken tiedon johtajansa korvaan ylistyksen ja palkkion toivossa.
Rautaisen panssaripaidan sisälle oli helppo sujahtaa, mutta sen pois saaminen saattoi olla jo vaikeampi juttu. Kuten myös naamioiden, joiden takana piilotella. Kova ulkokuri saattoi jämähtää vähän liiankin hyvin päälle, ja silloin tarvittiin joku, joka saattoi auttaa sen pois ottamisessa.
Hautalintu huokaisi.
Tamma kuitenkin kuuli tarkkaavaisesti toisen nimen, ja vaikeni orin pyynnöstä, ei esitellyt itseään, kertonut nimeään, tai paljastanut itsestään mitään, ei siitä, kuinka kunnollinen tai epäkunnollinen chadra oli. Kaikki se haudattiin elävältä, annettiin kuolla, riutua pikkuhiljaa näkymättömiin.
Hautalinnun siro ruumis värähti tahtomattaankin kun ori alkoi puhua kiitollisuuksista ja vaarojen minimoimisesta.
"Täysin turhaa olla minulle kiitollinen. Olen vain marionetti, joka tekee tanssittajansa mukaan. Tälläkertaa tanssittaja olin minä itse, mutta toisella kertaa se saattaa olla joku muu."
Jälleen tamma vaikeni.
"Parhainta lienee vain toivottaa kaikkea hyvää, ja unohtaa kaikki."
Heittää tämäkin ori kasvottomien tuttavuuksien jo muutenkin täyteen koppaan.
Tamma käännähti levittäen samalla siipensä, ponnisti varsin voimattomasti ilmaan puoliksi kipeällä takasellaan eikä enää katsonut taakseen.

Hautalintu poistuu
Kiitoksia pelistä.

Karel katsoi nousevan perään hetken ja jatkoi sitten nilkutustaan. Olikohan Borea edes täällä. Hetken päästä se ei enää ajatellut kirjavaa tammaa jurikaan. Se suunnisti kohti metsikköä ja piilopaikkaa. Pian se olisi taas kunnossa.

// Karel myös, suurkiitos oli harvinaisen mukava peli ;D //