Pitäisi muistaa uskaltaa.

((siirappinen evo ja siirappinen tilli tulkaapas siirappisesti siirappiseen pelintynkäseen.))

Ero Evoriin oli vain kasvattanut tamman odotusta siitä, että milloin näkisi jälleen vihreävalkoisen neuvonantajan, hymyn tuon kasvoilla ja kuulisi toisen äänen. Hautalintu oli odottanut, odottanut, että ori vielä jossain vaiheessa saapuisi tuon luokse. Jos niin oli tarkoitus. Oranssiraidallinen ei etsimällä etsinyt oria, sillä jos kahden hevosen ei ollut tarkoitus elää loppuelämäänsä onnellisena yhdessä satulinnassaan ja periä puolta valtakuntaa, ei tamma varmaankaan asialle mitään voinut.
Lähes alitajuisesti tamma oli hakeutunut lempipaikkaansa, suolle. Siellä se nyt sitten askelsi kevyin, sammaleen vaimentamin askelin ja katseli kauniin harmaankirjavalle taivaalle. Kevyt tuulenvire leyhäytti viileässä syys säässä tamman jouhia, silitteli pieniä suokasveja lempeillä käsillään.
Tamma ei halunnut olla näin yksin.

Suo oli kaunis. Sen synkkä kauneus sai ajattelemaan, tummanvihreä sammal, jonkin verran suoheinää kasvoi pienistä vetisistä lutakoista ja mudastakin, sai varoa mihin astui. Tuuli toi muualta joskus tipahtaneita lehtiä, joista osa oli säilyttänyt vihreytensä, osa jo ehtinyt kuihtua matkansa varrella, tipahtaneet lampiin, osa sinnitteli vielä pinnalla, mutta hitaasti, vääjäämättä armoton suo imi myös ne kylmään syleilyynsä. Suo oli kylmä, armoton, sellainen paikka jossa harva viihtyi, suo oli yksinäinen paikka.
Tuomittu yksinäisyyteen, ehkei kuitenkaan ainiaaksi, ei, ei edes suo ollut tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. Evor asteli kevein, ehkä huolettoman näköisin askelin, mutta mieli mustana. Vihreät siivet aukinaisina, auttamassa matkantekoa hankalissa paikoissa, orin ajatukset lensivät mustana tuulena, musta tuuli, se kuiski sodasta, se kuiski pelosta, verestä, taistelusta, se kuiski Hautalinnun kuolemasta. Mutta ei, miksikäs tuo oranssiraitainen tamma olisi rähinään osallistunut, kun ei ollut sotilas joten Evorin oli yritettävä uskoa siihen, että oranssivalkoinen pysyisi turvassa. Mutta kyyninen puoli kuiski vääjäämättä sitä, että orin rakastama tamma päätyisi vahingossa mukaan ja... kuolisi. Niin ei saisi käydä.
Näitä miettien kävi neuvonantajan matka pitkin suota, miettien myös omaa kohtaloaan, tokihan tuo tiesi ottavansa osaa rähinöintiin, laumansa, johtajansa puolesta ja että voisi kuolla. Ja tiesi myös sen, että tokihan Rilos osaisi valita sopivan seuraajan. Mutta silti...

Hautalintu levitti harmaat siipensä ylleen ja jatkoi matkaansa, kerran loikaten isohkon suonsilmäkkeen yli. Musta, tyyni rämevesi ei heijastanut katsojalleen mitään varteenotettavaa. Vain mstan tyhjyyden vailla loppua, vailla pohjaa.
Ahdistuneesti tamma vilkaisi yhteen sellaiseen pohjattomaan silmään, josta ei heijastunut sielua. Hautalintu värähti ja jatkoi matkaansa.
Äkkiä jokin väriläntti kiinnitii oranssiraidallisen chadratamman huomion kaiken ruskeuan, harmaan ja metsänvihreän keskellä.
Kirkkaan vihreä, pitkä sulka makasi erään tämänkaltaisen pohjattomana ammottavan simäkkeen vierelä, takertuneena jonkin suoheinän hauraisiin juuriin. Tuuli heilutti pitkää lentosulkaa hivenen, ja äkkiä tamma ajatteli kauhuissaan, että entä jos tuuli saisi sulan mukaansa. Kaikken järkevän unohtaen tamma lähti raaamaan välillä lokaten kevyesti ilmaan siipiensä avulla kohti kaukana siintävää sulkaa. Päästessään sen luo, tamma kumartui heti sen puoleen.
Se oli Evor Nopsasulan sulka. Nyt tamma oli siitä varma.
Tamma kohotti siroprofiilisen päänsä ylös ja katseli ympärilleen. Suo oli laakeaa aluetta, mutta missään ei näkynyt Evoria.
Kuitenkin orin lohdullinen haju kertoi, ettei tamma olut enää yksin.

Evor ei tiennyt rakkaan pikku nusupupumisuhiirulaisensa läsnäolosta, tuuli kuljetti rakasta, tuttua tuoksahdusta poispäin vihreävalkoisesta ja tuskin tuo olisi sitä muutenkaan merkille pistänyt, niin ajatuksissaan tuo oli juuri sillä hetkellä. Ajatteli murheellisena sotaa, josta tuuli kuiski, kuin itse luontokin ajattelisi surullisena tulevaa verenvuodatusta. Vaan tuskin. Puita, kasveja, ruohoja kiinnostivat erilaiset asiat, vesi, auringonvalo, ei joidenkin muiden elollisten ongelmallinen suhtautuminen toisiinsa. Raskas huokaus.

(( HAAHAHAA ))

Tamma katseli pää kohotettuna korkealle ympärileen suolla. Ei vihreää missään.
Mutta hautalintu ei suostunut antamaan periksi näin pitkän odotuksen jälkeen. Se ei suostuisi vain toteamaan ett kai evor oli ollut täällä joskus aiemmin. Ei. Tamma etsisi nyt orin käsiinsä vaikka jokaisen kiven alta katsomalla.
Oranssiraidallinen kumartui maahan etustensa välissä lepäävän sulan puoleen ja nouki sen ylös. Sitten tamma kohotti päänsä jälleen korkealle harmaan taivaan pyörteisiin, ja lähti pehmein, hilityin raviaskelin eteenpäin.
Tuuli piiskasi suoraan tamman naamaan kynsien jäätävilä pikku sormillaan sitä, etsien, hapuillen elävää, lämmintä henkäystä, jonka se voisi kuristaa pieniin kämmeniinsä. Hautalintu ojensi siipiään auttamaan tasapainossa ja poukkoilussa suolla.

Kohta tamma kuitenkin pysähtyi. Ikävät ajatukset saapuivat hiljaa hiipien tamman mieleen, kuten niillä oli tapana silloin, kun ensin tilanne vaikuttaa hyvältä ja sitten epävarmuus tarttuu kurkkuun kiinni ja riippuu siitä muistuttaen jokaisella askeleella itsestään.
Oliko Evor oikeasti suolla. Jos Hautalinnun odotuksen ja mahdottomien toiveiden katkeroima mieli oli kuvitellut kaiken ?
Olihan maaimassa muitakin vihreäsiipisiä hevosia. Epätoivo sumensi tamman äsken niin kirkkaina loistaneet silmät.
Koetus. Tamma selvisi siitä. Se ei hylännyt ajatusta, vaan lähti jälleen ravaamaan sulka mukanaan. Tamma etsisi orin. Etsisi. Se etsisi, ja joskus vielä löytäisi. Se ei lopettaisi, ei..
Uhamkkaat ajatukset tyssäsiät kuin seinään, sulka tipahti alas, kierähti ympäri ja tipahti yhteen suonsilmäkkeeseen jääden kelumaan siihen.
Tamma napsautti aukijääneen suunsa kiinni, aukaisi sen uudestaan muistaessaan jäleen hengittää.
Evor. Siellä näkyi valkea hevonen, jolla oli jaloissaan tutut vihreät merkit, siivet, joiden sulat asteittain muuttuivat kärkiin mentäessä tummemmiksi.
Evor.
Tuui paiskasi tamman jouhet pystyyn, ja pakotti valkea-oranssiraidallisen ummistamaan äkkiä kuivuneet silmänsä.
Mutta tamma ei avannutkaan niitä heti. ehkä näky olikin jälleen ollut vain harha, epätoivoinen yritys ? Mitä jos ori olikin kadonnut jo, tällä kertaa iki ajoiksi ?
Tamma ei kestäisi sitä.
Silmät kostuivat nyt jo liikaa. Tamma tunsi kyyneleen vierähtävän poskelleen, rutisti silmänsä vielä tiukemmin yhteen. Mutta sitten. Huokaisten syvään, aukaisi ne, ja katsoi kyynelten sumentamin silmin ympärilleen.
Edelleen valkea hevonen käveli poispäin tamman luota, edelleen neuvonantajan selkä oli olemassa, ja loittoni.
Hautalintu pinkaisi vaistonvaraisesti raviin, kuivatti kyyneleensä tuulessa ja huokaisi helpottuneena.
"Evor !"
tamma huudahti helpottuneen sekaisella äänellä ravaten orin kiinni.