Wide transportation

// Brainchild ja sotakapteeni <33 \\

Harmaa tamma asteli sademetsän kostealla pohjalla varoen jokaista askeltaan.

Viime kuukausina Ratefe oli menettänyt ajantajunsa. Päivät olivat yksitoikkoisia, niissä ei tapahtunut mitään erityistä eikä tamma muistanut yksityiskohtia niistä. Vakooja oli lähes täysin sidottu maanpintaan valtavan vatsanympäryksen ja siellä olevan jälkikasvun takia, mikä sai tamman päivä päivältä pahantuulisemmaksi. Evestä tuntui, että varsastakin tulisi vielä ikuinen murjottaja, kun tamma oli piileskellyt sademetsässä ja Redjaninkin luonteen tunsi jotenkuten. Sulkasiipi hymähti ajatukselle sotakapteenista.

Voi miten Eve kaipasikaan rakastettuaan! Yksikään muu ei ollut valloittanut tamman sydäntä kokonaan itselleen, ei tällä tavalla. Tamma tunsi itsensä kahlituksi ja ainoa joka voisi vapauden suoda, olisi Redjan. Harmaan selkää ja jalkoja särki kaiken sen lisäpainon takia, minkä todistus parin rakkaudesta tuotti. Vakooja huokaisi ja verrytteli siipiään. Tulisi jo mokoma kakara ulos.

Ja tulisipa Redjan jo tamman luo!

Keltaiset silmät pälyilivät ympärilleen epätoivoisesti. Sen ei pitäisi olla täällä, ei tottavie pitäisi.. Musta hengitti raskaasti jokaisella askeleellaan, puri hampaansa tiukasti yhteen ja painoi korviaan niskaansa. Jos se jäisi tästä kiinni.. Cheredjan tiesi, ettei sotakapteenin virka ollut vain nimellinen. Sen olisi pitänyt olla esimerkkinä - toimia niin kuin säädöksissä määrättiin. Mutta jokainen askel vei sitä kauemmas rotkolta, yhä kauemmas chadrojen maille. Orin sieraimet olivat laajentuneet, jokainen pienikin rasahdus sai sen sinkoamaan eteenpäin koristen, lihaksikas kaula kaarella.

Redjan ei kestänyt enää tätä piinaa. Tämän kulmat painuivat vihaisesti alaspäin, nahkasiipien viistäessä sademetsän kasvillisuutta. Ne olivat valmiina nostamaan mustan koska tahansa ilmaan - sillä ei ollut mitään syytä olla täällä.. Sota oli juuri päättynyt rodworien eduksi, ja tällainen häikäilemätön tunkeutuminen.. Se tappoi kaiken kunnioituksen ja hyvänkäytöksen häviäjiä kohtaan. Mutta oli eräs ongelma, jonka takia sotakapteeni oli yllättänyt itsensä jälleen toimimasta vastoin kaikkia aikaisempia moraalejaan..

.. Eve. Se pieni sulkasiipinen, harmaa tamma, jonka takia Redjan voisi menettää kaiken. Kaiken, mitä tämä oli ikinä halunnutkaan. Musta nielaisi, jostain kuului askelia. Kyllä, raskaita mutta lyhyitä. Hengitys lakkasi, hiki kihosi tämän otsalle, ja pian, ennen kuin askeleiden aiheuttaja kerkesi näköetäisyydelle, sotakapteeni oli hyökännyt läheisen suuren ja vanhan puunrungon taakse. Keuhkot huusivat happea, joten lopulta orin oli pakko vetää syvään henkeä, keltaisten silmien kääntyessä katsomaan tulijaan. Tämä oli..

- Eve..? Redjan ähkäisi helpottuneesti. Harmaa tamma sai pelkällä olemuksellaan mustan unohtamaan missä se oli ja mitä se pelkäsi, joten tämä asteli nopein, tanssahtelevin askelin pois piilostaan, epätoivoinen hymy kasvoillaan. Tämä salailu tulisi viemään molemmilta terveyden, mutta se oli sen arvoista. Nähdä tamman hempeät kasvot ja pohjattomat silmät..

- Anteeksi, minä.. Minä en voi.. Minä en voi.. Sotakapteenin silmäkulmiin valui muutama, suolainen kyynel. Sitä ahdisti, mutta silti tuntui siltä, kuin kaikki kahleet, mitkä ikinä olivat orin sydäntä vartioineet, olisi revitty irti. Tämä pysytteli muutaman metrin päässä Evestä, epäröiden ja täristen hikisenä. Kaikinpuolin Redjan näytti pelokkaalta ja ahdistuneelta.
- On niin ihana nähdä sinua.. Musta pudisteli päätään ja huokaisi, kyynelten vieriessä tämän poskia pitkin.

Eve hengähti syvään. Toisenkin kerran. Sitä turhautti. Väsytti. Ahdisti. Jokainen minuutti ilman Redjania aiheutti lisää tuskaa tammalle. Jostain kuului rasahduksia, mutta vakooja ei välittänyt. Se oli tuskissaan, ja vain puolikas. Toinen puoli tammasta kuului Redjanille, ja oria ei näkynyt. Tamma ehti jo epäilemään ettei musta sotakapteeni tulisi ollenkaan.

Mutta helpottunut ähkäisy sai tamman nostamaan salamannopeasti päänsä ylös ja höristämään korvansa suoraan kohti nahkasiipistä, joka tanssahteli juuri esiin piilostaan. Ei kulunut kuin hetki ja harmaa oli kuronut välimatkan kahden hevosen välillä kiinni. Eve painoi päänsä orin siniseen harjaan ja hengitti syvään orin tuoksua, joka elävöitti jälleen tamman sielun ja kaikki henkinen tuska ja valitus hävisivät hetkessä.

- Sinä tulit! vakooja sanoi hiljaa, äänensävy viestittäen onnellisuutta ja väsymystä. Ei tamma edes tiennyt oliko ori oikeasti siinä, se ajatus tuntui mahdottomalta ja tamma ei ollut varma oliko kyseessä sittenkin vain tamman mielen temppu, joka saapui lohduttamaan harmaata. Kyyneleet valuivat vuolaasti tamman poskille, turvan liukuessa orin kaulaa pitkin.

Miten kauan Eve olikaan ollut yksin ja lohduton, se kaikki tuntui hävinneen nyt, kun tamman rakkaus seisoi siinä.

Redjan säpsähti tuntiessaan harmaan lämmön kaulallaan.

Korvat painautuivat niskaan ja musta astui askeleen kauemmas, tökkäisten sitten turvallaan tamman poskea. Sotakapteeni oli hermoraunio - se olisi halunnut jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi, mutta vain jos se olisi ollut turvallista. Mutta ei - tämä oli uhkapeliä, joka vain odotti ässää jonkun onnettoman hihassa. Mustan keltaiset silmät tuijottivat Eveä sumeina kyynelien lävitse. Harmaan ahdistus tuotti orille yhä enemmän vaikeuksia sanoa, mitä ajatteli, sillä tamma ei päästäisi sitä helpolla - ei, ei varsinkaan nyt.

- Tulin, mutta tiedätkö mitä tapahtuu, jos jään tästä kiinni? Eve, voitimme sodan. Te hävisitte. Tiedätkö minkälainen rangaistus seuraa sodanjälkeisestä rajarikkomuksesta? Tämä on loukkaus - häväistys. Teitä kohtaan. Musta puuskutti, kuullen jälleen jostakin sivummalta rasahduksen. Jalat alkoivat tanssahdella jälleen tämän alla levottomasti. Se ei halunnut missään tapauksessa jäädä kiinni. Se olisi noloa, häpeällistä ja ennen kaikkea kamalaa, sillä silloin he eivät voisi enää ikinä tavata. Sotakapteeni ei enää ikinä näkisi harmaan kasvoja.

- Rakastan sinua, enkä halua menettää sinua, mutta.. Tämä tekee minusta vainoharhaisen.. Redjan parahti lohduttomasti, kuopaisten maata ja pärskähtäen. Eikä ori ollenkaan liioitellut - se oli koko ajan kuin viritetty ohjus, valmiina sinkaisemaan kun käsky kävisi. Musta puri huultaan tiukasti, vilkaisi Eveä pahoittelevasti ja heilautti häntäänsä piiskamaisesti ilmassa.

Eve tunsi yht'äkkiä lämmön häviävän kauemmas. Harmaa avasi silmänsä ja katsoi loukkaantuneesti vaaleanharmailla silmillään oriin. Suru valtasi tamman mielen, sitten ärtymys. Orin puheet lävistivät tammaa sisältäpäin ja vakoojan pulssi kiihtyi samaa tahtia kuin tamman mielialakin. Orin lopettaessa puheensa ja vilkaistessa tammaan pahoittelevasti tamman korvat olivat jo luimussa ja tamman pahantuulisuus palasi. Harmaa peruutti muutaman askeleen. Se tiesi, että sotakapteenille huutaminen ei auttaisi - pikemminkin pahensi tilannetta rutkasti, mutta tamma myönsi itselleen oikeuden huutaa, oli se sitten hormonien tai kuukausien vaellus sademetsässä.

- Nyt sinä kuuntelet, Redjan! Tiedätkö, miten monta kertaa olen käynyt teidän alueillanne? Tiesitkö, että joka kerta kun laitan kavioni teidän alueellenne, ja jos joku saisi minut kiinni siitä, saisin heittää henkikullalleni hyvästit samantien?! Olen vähintään yhtä leveä kuin satavuotinen puu enkä pysty lentämään sen huomaamattoman seikan takia kunnolla, ja kun viimeksi näimme, ajattelin, että minulla on joko varsa rinnallani tai lentokykyni olisi lähes nollassa. Siispä kaikkein loogisin keino oli pyytää sinut tänne, etten menisi tekemään itsemurhaa teidän alueellenne lentäessäni! Helvetti soikoon, minun ei tarvitsisi seistä tässä sinulle huutamassa sen enempää kuin sinun ei tarvitsisi täällä vainoharhaisena tanssahdella, mutta rangaistus rajarikkomuksesta ei kiinnosta minua tippaakaan, kun rangaistus tästä kaikesta on paljon suurempi!

Eve käänsi selkänsä orille, kyyneleiden valuessa valtoimenaan tamman poskia pitkin.
- Helvetin hormonit, tamma manasi itsekseen ja pyyhki poskiaan etujalkoihinsa. Vakoojan hengitys oli tihentynyt ja tamma lähes hyperventiloi, mielialojen velloessa tiheästi vaihdellen tamman mielessä.

Mutta sillä hetkellä tamman ärtymys kuitenkin alkoi helpottamaan, vaikkakin se tiesi että tilanne tulisi muuttumaan hyvin nopeasti.

Redjanin kulmat painuivat alas ja sen ilme muuttui vähintäänkin raivostuneeksi. Pitikö harmaan aloittaa joka kerta tämä farssi? Tämä sama tunteiden vuodatus, jonka oli määrä todistaa, että tamma oli uhrannut suhteen eteen enemmän kuin musta ikinä? Näkikö se enää ketään muuta kuin itsensä ja lihavan mahansa? Mahan, jossa tälläkin hetkellä kasvoi sotakapteenin jälkeläinen. Musta huokaisi kitkerästi, polkaisi maata ja kiristi hampaitaan, keltaisten silmien kipinöidessä. Tämän takia se ei ollut vaarantanut asemaansa. Ei todellakaan.

- Odotan vieläkin sitä päivää, kun osaat katsoa maailmaa muustakin kuin omasta näkökulmastasi. Minä en ole pieni, minä en ole harmaa ja minä en ole uhkarohkea. Minä olen suuri, musta ja pelkuri, joka ei halua menettää asemaansa laumassa. Jos oletat, että karkaan rotkon yli kuuntelemaan HORMOONI SAARNAASI, voit olla varma että tämä kaikki on yhtä kuin ohitse. Redjanin ääni lähenteli taas äärirajojaan ja tihkui vihaa. Harmaa oli varmasti stressaantunut, mutta se ei oikeuttanut tätä huutamaan, valittamaan ja syyttämään, kun ori tunsi olonsa uhatuksi.

- Ymmärrä, ettei koko maailma pyöri sinun napasi ympärillä. Musta painoi korviaan sinisen harjansa sekaan, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään loukkaantuneesti eteenpäin. Risut rasahtelivat tämän kavioiden alla, eikä ori välittänyt sillä hetkellä ollenkaan, vaikka olisikin jäänyt kiinni. Ihan sama. Niinhän se Evestäkin oli.

Eve kihahti ja katsoi Redjaniin loukkaantuneesti.

- Painu sitten pelkuri omille maillesi odottamaan sitä päivää, jota ei tule! Minua ei ainakaan kiinnosta tanssahdella sinun pillisi tahtiin ja pelätä puhua sinulle omia mielipiteitäni, nössö! Olisit vain tappanut minut heti ensitilanteessa, niin olisit säästynyt helvetin hormonisaarnoiltani ja itsekeskeiseltä ajattelutavaltani!

Tamma korskahti ja pysyi juurtuneena paikallaan, orin loittonevaa selkää vihaisesti katseellaan poraten. Toinen osasi olla niin pässi! Ei tamma välittänyt joutua hylkiöksi tai asemastaan potkituksi jos se ennustaisi toisen kanssa yhdessäoloa! Hemmetti sentään, sehän olisi palkkio! Eipähän parin tarvitsisi enää salailla suhdettaan ja jatkuvasti hiipiä toistensa maille!

Mutta miten tähän oli ajauduttu? Tämän tapaamisen olisi pitänyt olla ihana, hyväntuulinen, onnellinen, jälleennäkemisestä riemastunut, mutta tamma oli mennyt sotkemaan oman pahantuulisuutensa oriin, joka oli vain vainoharhainen ja pelännyt oman turvallisuutensa vuoksi. Hiiteen ori ja orin turvallisuus, entä tamman turvallisuus? Päivä päivältä tamma oli kyllästyneempi kantamaan tätä kakaraa vatsassaan, ja vaikka vakooja ehkä periaatteessa olikin turvassa omilla alueillaan, se oli aivan varma, että kuolisi varsomiseen. Jos ei kakaran ulostyöntämiseen, niin ehkä meteoriitti tipahtaisi taivaalta ja vapauttaisi Even tuskistaan.

Ei tarvitsisi ainakaan kuunnella orin saarnaamista omasta asemastaan!

Redjan pysähtyi, laski hitaasti kymmeneen ja huokaisi raskaasti.

- TURPA KIINNI! ET IKINÄ ENÄÄ PUHU MINULLE SIITÄ, MITÄ MINUN OLISI PITÄNYT TEHDÄ SINULLE. SINÄ ET TIEDÄ MILLAISTA ON TAPPAA - OLEN YHDEN HELVETIN YÖN AIKANA RIISTÄNY KYMMENILTÄ SINUNKALTAISILTASI HENGEN JA VOIN SIELUNI SILMIN NÄHDÄ JOKAISEN PELOKKAAT KASVOT, RUKOILEVAT SILMÄT.. MIETI MITÄ HE OVAT MENETTÄNEET. EHKÄ PUOLISON, EHKÄ LAPSENSA.. KOKO ELÄMÄNSÄ. JA VAIN SIKSI, ETTÄ MINUT ON MÄÄRÄTTY TAPPAMAAN. JA MINÄ TEEN SEN. TEEN, VAIKKEN HALUAISI. Mustan oli pakko vetää välillä henkeä. Sen kurkkuun sattui nyt ensimmäistä kertaa kunnolla huutamisesta johtuen, eikä tämän keltaiset silmät säästäneet harmaata piinaavalta tuijotukselta. Miten tamma saattoi olla tuollainen? Miten sillä oli pokkaa sanoa, että orin olisi pitänyt tappaa tämä? Eikö se ollut oppinut mitään?

- SE, ETTÄ SINÄ OLET HENGISSÄ, JOHTUU SIITÄ ETTÄ RAKASTIN SINUA. MUTTA EN TIEDÄ VOINKO RAKASTAA ENÄÄ.. Minäkin olen epävarma - jos se on sinulle ongelma, voimme kai sanoa hyvästit. Sotakapteeni pudisteli päätään, painoi korvat tiukasti niskaansa ja nosti voimakas tempoisen ravin.

Se halusi pois täältä.

Eve tuijotti Redjanin keltaisiin silmiin takaisin, ja kun ori puhui hyvästeistä, kyyneleet pursuivat jälleen tamman silmistä. Ori lähti raviin, ja harmaa nosti oman ravinsa ja hölkötti sotakapteenin perässä minkä pystyi.

- Ja mitä sinä haluat, että matelen jaloissasi ja pyydän anteeksi kaikkea sanomaani ja kuinka väärässä olen kaikesta? Minulla ei ole ongelmaa sinun epävarmuuttasi kohtaan, ja minulla saattaa olla ongelmia ottaa muutkin kuin itseni huomioon, mutta koita sinäkin painaa paksuun kalloosi, että minä en ole tottunut ajattelemaan muita kuin itseäni! Koko helvetin elämäni olen rämpinyt yksin metsässä ajatellen vain itseäni, eikä se nyt silmänräpäyksessä tule vain sinun takiasi muuttumaan! Minäkin rakastan sinua, mutta en tiedä enää mitä minun pitäisi tehdä!

Eve hengitti raskaasti ja hidasti, lopulta pysähtyen. Tamma puuskutti rajusti ja kirosi mielessään. Miksi sen piti olla juuri tällaisella hetkellä kantavana? Se kirosi vatsassaan kovin liikkuvaista jälkikasvua, mutta tajusi sitten miten pitkälle oli ajautunut.

Miten harmaa saattoi olla niinkin typerä, että ärtyi syntymättömälle varsalle ja sen isälle vain pahan olon takia? Millainen äiti tammasta itsestään muka tulisi, jos se meni vain huutamaan päättömästi ja turhautumaan turhasta? Ei ainakaan kovin hyvä.

Redjan puuskahti kääntäen vihaiset kasvonsa vielä viimeisen kerran harmaan puoleen. Tämän korvat olivat tiukasti niskassa ja hiki oli liimannut tämän karvat ihoa vasten, lisäten orin agressiivisuuden näyttävyyttä. Sotakapteenin sieraimet laajenivat valtaviksi jokaisen hengenvedon yhteydessä.

- PAINU SITTEN VAIKKA HELVETTIIN MINUN PUOLESTANI AJATTELEMAAN ITSEÄSI. KUTEN SANOIT, SEN SINÄ AINAKIN OSAAT. I really could care less. Samassa musta levitti siipensä, syöksähti ilmaan ja muutamalla voimakkaalla siiven iskulla oli sademetsän paksulehtisten puiden yläpuolella. Sen keltaiset silmät kipinöivät - miten Eve saattoi olla näin typerä? Luuliko se todella, että sotakapteenin arvolle oli suotavaa pomppia vihollisten puolella muina miehinä tapailemassa naisia? Kiinni jääminen tästä olisi vielä puuttunut. Niin. Ja kun Redjan kerrankin teki suuren uhrauksen, harmaa vähät välitti.

Se ajatteli itseään. Kuinka tyhmä ori oli saattanutkaan olla. Miten sulkasiipinen voisi ikinä olla muuta kuin susi lampaan vaatteissa? Itsekäs, mäkättävä ja rasittava. Se olisi loppu nyt. Varmasti olisi.

Redjan poistuu!

Eve puuskahti orin huudolle, mutta säikähti, kun ori levitti siipensä ja lähti. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Ei Redjanin pitänyt noin vain karata, ei ollenkaan... Etenkään siivillään, nyt kun tamma ei pystynyt kunnolla lentämään! Kaikki meni kirjaimellisesti päin helvettiä, mutta harmaa ei luovuttanut. Luovuttaminen ei ollut koskaan kuulunut tamman päätöksiin.

Eve levitti siipensä. Ei, se ei aikoisi jäädä tänne nököttämään epätoivoisena tietämättä mitä tehdä. Tamma lähti hölkkäämään eteenpäin, ja kun vauhtia oli riittävästi, tamma hypähti eteenpäin ja iski samalla siivillään. Vakooja liisi muutaman hyvän metrin ilmassa, kunnes laskeutui, hyppäsi uudestaan ja viuhutteli siivillään vimmatusti. Vauhti oli hyvä, eikä tamman tarvinnut rasittaa jalkojaan laukkaamisella. Eikä pudotuskaan ollut loppujen lopuksi suuri, kuin normaalisti lentäessä. Ja näin tamma pysyi edes jotenkuten Redjanin perässä.

Tämä ei nimittäin saanut päättyä näin!

Eve poistuu