Waiting for miracle

Ramos seisoskeli tyhjällä aukealla ja odotti ihmettä. Tylsyys oli petollisen tappavaa, sen sinivihreä charda oli todennut kerta toisensa jälkeen - nyt sen vaikutuksen tosin huomasi parhaiten. Ori ei ollut tavannut muutamaan viikkoon ketään ja lentänyt sitten arolle toteamaan, ettei sielläkään ollut ketään. Todellista kehäpäätelmää.

Charda päästi pitkän, raastavan huokaisun. Ehkä sen oli parempi keksiä itselleen jotain tekemistä, ennen kuin hapattuisi lopullisesti. Ramos vilkaisi ympärilleen, kuin varmistaen ettei kukaan tosiaan ollut katselemassa, ennen kuin otti vauhtia ja ponnisti siivilleen. Ori painoi hetkeksi silmänsä kiinni, antaen tuulen hyväillä kasvojaan hetken. Pian Ramos kuitenkin avasi luomensa ja teki äkkijykän syöksyn alas, ohjaten itsensä suoraksi juuri ja juuri ennen maahan törmäämistä. Charda vilkaisi taakseen virnistäen, ennen kuin nousi taas yläilmoihin tekemään jos jonkinlaisia ympyröitä ja kaarroksia, ollen lopulta niin pyörällä päästään että liiti uhkaavasti kiemurtaen lähelle maata, ennen kuin tajusi väistää.

// Kuka tahansa saa liittyä! (: //

((Saanen tunkaista maailman epäsopivimman hahmon tähän ? Kellopeli tulee pelastamaan Ramoksen tylsyyttä epämääräisellä egollaan 8>> Ja se on tällä hetkellä Agmarook.))

Agmarook olisi lentänyt jos olisi voinut. Mutta sen siivet joluivat varmaan jonkun joen pohjassa, tai olivat jo ajat sitten kirkkaaksi kalvatut luut jonkun eläimen pesässä. Ehkä sen siiville otliin pidetty hautajaiset ? Tuskin, olihan se nykyään arvoton hylkiö, ollut jo monta vuotta.

Mutta jos arpinen ori olisi vain saanut ne takaisin, miten se olisikaan lentänyt. Se olisi ollut chadra vailla vertaa.
Mutta kun siipiä ei ollut, oli hankala lentää. Ihan kuin koittaisi ajatella ilman päätä tai kävellä ilman jalkoja. Hankalaa, mahdotonta.
Ori harppoi tuskissaan eteenpäin, pää matalalla, liasta paksuuntunut otsaharja silmillä roikkuen ja kylkiluut paistaen.
Se oli iän kuluttama kalo, jo nuupahtanut ja kuihtumaisillaan oleva kukka.
Joskin kukka lieni kaikista mahdollisista kuvaavista sanoista viimeinen, jolla siivetöntä hylkiötä voisi edes kutsua.
Agmarook oli turta. Se ei halunnut elää. Sitä ärsytti, sitä vihastutti ne hevoset, jotka olivat sen aikanaan vanginneet. Se oli vapaa, se oli kadehdittu, se oli oman itsensä lisäksi, monien muiden herra, vaikkei välttämättä ollut koskaan otteessaan kahlehdittuja nähnytkään. Pelko oli tehokas kettinki.
Ja aikanaan ei varmaankaan oltu tehty mitään muuta kuin pelätty, jos ori oli sattunut vihaiselle päälle.
Mutta nyt. Nyt ori oli vain raunio. Sillä eli routa sydämmessään, se taisi elää vain katkeruutensa kanssa.

Hassua sinällään, ettei Agmarook ollut edes vanha. Kymmenen vuotias, ja jos olisi normaali ollut, suunnilleen kolmea kymmentä se henkiseltä iältä tarkoitti.
Turkoosi-violetin olisi pitänyt ola hevonen parhaassa iässä.
Mikä niin oli mennyt pieleen ?
Kaikki.

Kesken pitkien askeltensa ori pysähtyi. Se seisoi auringon kellastuttamalla arolla, katse kohotettuna laguunin veden turkoosiin oriin.
Joka lensi.
Viha sykähti orin paatuneessa sydämessä. Toinen oli hyvin taitava lentäjä, se osasi käytellä siipiään. Ja katsokaa nyt, miten se viime tingassa kesken syöksyn oikaisi itsensä. Kun ori oli maassa, Agmarook painautui alas. Toinen ori selvästi katsoi ympärilleen, ehkä miettien, katsoiko joku. Kyllä vain katsoi, murha sydämessään, kateuden kynsiessä sen kylkiluita, koittaen päästä ulos sieltä, minne se oli teljetty.
Kohta laguunihevonen taas nousi siivilleen tehden ilmass akieppejä ja kaarroksia. Ja kuinka orin oranssit kissansilmät katsoivatkaan sitä lentoa orin itsensä miettiessä, mitä mahtaisi tapahtua, jos se itse olisi tuon turkoosin asemassa.
Äkkiä kateus ja viha laantuivat pohjattoman surun kaivoksi, joka nielaisi orin sisäänsä. Se ei koskaan kykenisi tekemään tuota, minkä ori oli juuri äsken tehnyt.
Kuin horroksessa arpinen kohottautui täyteen mittaansa ja lähti kävelemään eteenpäin, tuskin enää muistaen tuota turkoosia.
Miten väärin kaikki saattoikaan olla.

Ramos kiisi taas yläilmoihin, sulat lepatten vauhdissa, jääden hetkeksi liikkeen tuudittamaksi ennen kuin syöksyi taas alas. Kuka viisas olikaan sanonut lentämisen antavan elämälle siivet? Sitä hurmaa ei tiennyt jos ei kokeillut, edes unelmointi ei yltänyt lähelle tunnetta jonka lentäminen toi mukanaan - nähdä puut alhaalla kaukaisuudessa, leijua pelkän tuulen kannattelemana minne ikinä vain halusikin... Ramos veti syvään henkeä ja aukaisi silmänsä. Terästäen sitten katsettaan. Tyhjällä arolla seisoi hevonen.

Turkoosi charda kohottautui ylemmäs ja liiti hiljaa harmajan hevosen ylle, antaen samalla katseensa tutkia tätä paremmin. Toinen oli tumma. Ja siivetön. Ramos jatkoi analysointiaan oriiksi ilmenneen hylkiön lähtiessä kävelemään, vihreän sulkasiiven kiertäessä loivaa kehää tämän yläpuolella. Oikeastaan Ramos vain mietti mitä tekisi, laskeutuisiko vai antaisi hylkiön mennä menojaan. Mutta hetki sitten oriilla oli ollut tappavan tylsää. Joten miksi tuhlata tilaisuus?

Charda teki vielä muutaman silmukan ilmassa, mutta lähti sitten loivalla kaarella kohti maata, kunnes laskeutui ruohikkoon kevyesti.

- Kävelyllä, vai? Ramos kysyi, antaen lähes huomaamattoman virneen häilyä huulillaan, samalla kun asteli lähemmäs kävelevää oria. Ramos pysähtyi ja laskosti siivet kyljilleen, huolellisesti, kuten aina. Sulkasiivet olivat turkoosille chardalle kuin vesi nääntyvälle. Ori silmäili toista nopeasti, huomioiden lukuisat arvet ja paistavat kylkiluut. Elämä ei ollut tasa-arvoista, joku sai aina kärsiä. Ilmeisesti tämä hylkiö vain muita kovemmin. Ramos nosti katseensa toisen silmiin, omissa jäätävissään utelias pilke.

Haaskalinnut kiertelivät mätänevän ruumiin yllä.
Agmarookia puistatti. Horros, joksi se aina välillä erästä tunnetilaansa kutsui, oli kaikkea muuta kuin mukava. Silloin se alkoi aina pelätä ja kuvitela olemattomia.
Vai olivatko ne olemattomia ? Ori ei tiennyt. Välillä harmaa ei ymmärtänyt toden ja tarun välistä rajaa, joka silloin tällöin oli varsin utuinen pieni tallottu viiva pölyisessä maassa, josta se nopeasti tulen mukana häipyisi.
Kuitenkin hylkiö tällä kertaa heräsi tuosta tunnetilastaan aivan yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Tällä kertaa vain aivan tyhjänä. Hetkellisesti.
Rauhallisesti ori katsahti ylöspäin, jossa turkoosi oli siirtynyt kaartelemaan sen yllä. Agmarook oli siis nähty.
Äkkiä hiirako tajusi, että se tosiaankin seisoi arolla. Eikä hakuualueella, tai lammen rannassa, kuin sen kuuluisi.
Pieni mielipuolinen virnistys karkasi orin huulille. Taas sitä oltiin sääntöjä rikkomassa, kuten vanhoina hyvinä aikoina.
Mutta tuskin tuo nuorikko sitä tuntisi. Se oli ollut vasta nuori pojankoltiainen vailla tuskaa ja harmeja kun Agmarook oli murhattu. Sitä paitsi, jos se muistaisikaan pahamaineisen Agmarookin, tuskin se tunnistaisi sitä tuosta rauniosta. Silloin orilla ei ollut ollut läheskään yhtä paljon arpia, vaikka niitäkään ei kyllä voinut välttää ollessaan rikolisella alalla. Orin oli ollut komea, lihaksikas, kadehdittu ja pälettä. Kunnioitettu.
Naurahdus. Ja nyt ori oli kaikkea muuta. Pieni syljetty sonta, vailla mennyttä, vailla tuleaisuutta.

Turkoosin laskeutuessa orin nenän eteen, Agmarook päätti pysähtyä.
Toinen oli hyvässä kunnossa, lihaksikas ja kaikkea. Ai ai, mahtoiko se luulla itsestään liikoja tuon perusteella ?
Ori hymyili kieroa hymyään toisen puhuessa.
"Kyllä, kyllä. Kaunis päivä tänään, etten sanoisi. Ei sadakaan. Ainakaan vettä. Turkooseja ennemmin."
ori vastasi. Hyvä. Vaikka hivenen näsäviisas tuo pojankloppi oli (niinkuin ne kaikki,) ei ori lukenut sitä huonoksi asiaksi. Ehkä jopa hyväksi. Oli ainakin orilla pokkaa. Ainakin jonkun verran. Tai no, saattoihan kuka tahansa esittää ketä tahansa. Mutta kuitenkin. Pokkaa. Nokkaa. Sitä piti aina olla.

Ramos kohotti hieman kulmaansa toisen vastaukselle, tietämättä ensin miten olisi reagoinut. Oriin huulille muodostui leveä virne, ja lopulta tämä naurahti.

- Sitä sattuu, Ramos huomautti sarkastisesti, samalla kun asteli hieman toista lähemmäs. Charda antoi taas katseensa kiertää vieraan ulkomuodossa, herkemmälle se olisi varmasti tuottanut päänvaivaa. Ainakin lukuisten ruhjeiden ja paistattelevien kylkiluiden takia, joita olisi voinut soittaa sopivalla kepukalla. Turkoosi siivekäs kohotti taas katseensa harmajan silmiin.
- Ramos, ori esittäytyi, nostaen hieman lihaksikasta kaulaansa, ystävällinen pilke silmissään. Ehkä chardasta sai hieman pöyhkeilevän kuvan, mutta epäkohtelias ori ei ollut.

Agmarook vilkaisi turkoosia toinen kulma koholla. Lihaksikas ulko muoto ja arpi pärstässä. Oudonlaisia kiemuroita kaulassa. Ja kihara harja. Huvittunut korvienheilautus kieli orin ajatuksista, muuten harmaa näytti vain vanhalta orinruppanalta, vaikkei sitä ollutkaan. Oikeastaan, vaikka keskimääräistä vanhempi olikin, ei arpinen ori ollut sen vanhempi, kuin Evor Nopsasulkakaa, tuo varsin vähälle huomiolle jäänyt chadrain neuvonantaja. Kokemukset vain tuppasivat olemaan Agmarookilla sen verta kovia, että tuppasivat vaikuttamaan ihan ulkobäköönkin asti. Ja voi, niitä aikoja, kun tammoja lanksei orin polviin kuin kauraa niittoaikaan. Vaan eipä enää nekään tohtisi kahta katsetta arpiseen luurankoon luoda, oli tuo sen verta karkea näky.

Agmarook kohotti kulmiaan toisen päännostoille ja ehkä uhkaavaksi tarkoitetuille lähenemisille, mutta jäi itse luihusti kyyryyn, heittelemään turkoosia kohti kieroja katseita alta kulmain. Kuullessaan turkoosin nimen, ori suoristi ryhtnsä, vilkaisi taivaalle ja taas turkoosiin. Hullu se oli, kyllä sen ensisilmäykseltä jo näki. Mutta värsin älykäs hullu, ei sitä kiistäminen käynyt.
"Agmarook. Kellopeliksikin kutsuttu. En pidä lisänim-"
ori sävähti taaksepäin. Jokin oli liikkunut. Tämä ei ollut normaalia. Yleensä se oli tyyni. Agma tiesi toisesta persoonastaan, sille oli kerrottu. Se tiesi, miksi se menetteli muistiaan aina silloin tölläin, ja oudot hevoset väittivät tuntevansa sen. Sen ruumiissa asui joku toinenkin, ja Agma oli jo hetinyt näinä vuosina tottua siihen. Mutta se oli rauhallinen, oli snaottu sen olevan. Sen ei kuulunut ilamista itseään tuolla tavoin. Agmarook jäi mulkoilemaan pilviä tuima ilme kasvoillaan, kunnes kallisti päätään, ja iskosti eriparisten silmiensä katseen oriin.
"No, mitäs minä hylkiö täällä teen ? Kävelyllä, kyllä, kävelyllhän minä. Mutta mikset sinä jo toimi, kuuluu minun kysymykseni."

Ramos kohotti kulmaansa, mutta päätti sitten jättää asian olemaan. Kenties Agmarookiksi esittäytynyt hylkiö sattui olemaan vain omituinen persoona, tai sitten turkoosi kuvitteli vain.

- Ja minun kysymykseni kuuluu miksi toimisin? Ajattelitko saavasi minut hyökkäämään kimppuusi ja ajamaan takaisin omille alueillesi? Ori vastasi huvittuneena, asetellen samalla siipensä paremmin kylkiinsä. Jos hylkiö oli kunnon tappelun toivossa, se saisi kyllä etsiä toisen kohteen - Ramos kun sattui olemaan mitä suivaitsevaisin mitä tuli rodworien, hylkiöiden ja chardojen väleihin. Ainakin siihen asti kunnes itse tajuaisi olevansa liemessä.

// lyhyt ja ajatukseton pas'a :=) //

(AHAHA. voi vitsit, en oo huomannu ollenkaan että tää jummaa mussa, anteeks ihan hirveesti ::D)

Agmarook tutkaili tarkasti turkoosia Ramosta kuin ei olisi ennen hevosta nähnyt.
Totta, Agmarook oli kaikkea muuta kuin normaali, ja outo persoona oli lievimmästä päästä niistä nimien kirjosta mitä orille oli annettu. Agmarook ei kuitenkaan osannut vielä lukea ajatuksia, ilmeetkin tuottivat hankaluuksia kun painiskeli oman mielenterveytensä kanssa, joten ei ori edes huomannut hämmästynyttä kulman kohotusta, tuijotteli hajamielisesti orin runkoa vain.

Kuullessaan turkoosin vastauksen Agmarook hymähti ilottomasti.
"Ainiin. Tehän olette nyt rodworien tossun alla. Eikö teillä ole rankaa edes raihnaista hylkiönpuolikasta ajaa omille mailleen ?"
Agma kysyi uteliaasti, tarkoittamatta sanoillaan vähääkään pahaa. Orin hyvän ja pahan, kohteliaan ja ivallisen rajat olivat niin häälyvät, että ori ei oikeastaan tuntenut mitään ääripäitä nimeltä. Kaikki oli vain kaikki, ori puhui miten puhui, äänenpainot vaihtelivat miten vaihtelivat ja sanakäänteet kääntyilivät omia aikojaan.
"Et taida olla niitä riitaisimpia ?"
Siivetön kysäisi vielä ohimennen ja kohottautui katselemaan chadrojen maita orin ohitse. Se oli joskus itsekin ollut täällä chadrana. Nyt s eoli vain epätoivottu hylkiö.

((kemppanen kakkaran nakkara.))