Butterfly effect

Hyvin siro ja kevytrakenteinen, sievä chardatamma vaelsi metsässä etsien sopivaa suuhunpantavaa kaikista niistä kukkien kirjoista, mitä sademetsässä vain suinkin löytyi. Kika oli hyvällä tuulella, kuten yleensä, vain harvoin tamma murjotti tai halusi olla yksin masentumassa. Ja jos niin sattui käymään, sulkasiipi luultavasti unohti moisen muutaman minuutin jälkeen ja hypähteli pian taas kuin kevyinkin keijukainen.

Nyt eriparisilmät haroivat maisemaa kuitenkin uteliana, näillä seuduin viidakkoa tamma ei ollut vielä ollutkaan. Kika kumartui alittamaan muutamat, satunnaiset köynnökset, saaden samalla valtavan perhosparven lehahtamaan villisti ilmaan, sinne tänne värikkäitä siipiään läpytellen. Tamma ei kuitenkaan ehtinyt jäädä moista luonnonkauneutta ihailemaan, sillä siitepölyn tuloksena sai valtavan aivastuskohtauksen ja lopetti vasta peläyttään menettävänsä keuhkonsa.

- Mokomat elukat, Kika manasi, yrittäen kurtistaa kulmiaan turhautuneena, vaikkei saanut itsestään mitenkään vakuuttavaa sulosointuisen äänensä takia.

Rekale ei osannut nimetä ainuttakaan syytä sille, miksi palasi jo nyt, muutaman päivän kuluttua, seudulle, joka sai sen sydämen yhä hakkaamaan hullun lailla. Toki sademetsä oli iso, eikä se ollut lähelläkään sitä pistettä, jossa se oli törmännyt hyvin epämiellyttävään kolmikkoon. Sillä ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä nahkasiivelle ja kahdelle petturille oli sen lähdön jälkeen tapahtunut, olivatko ne kenties jääneet kaveeraamaan keskenään tänne sademetsään. Näinpä sen sydän hypähti mojovasti aina, kun jostain kuului pienikin rasahdus.

Ilma tuoksui kuitenkin rauhalliselle, joka puolella oli kukkivia kukkia, köynnöksiä ja muita kasveja. Puut olivat korkeita ja komeita ja niiden rungot kietoutuivat leikkisästi sinne ja tänne. Maisema oli oikeastaan kovin runollinen ja tavallaan Rekale piti siitä, piti kovin paljonkin. Niinpä, vaikka se tunsi olonsa säikymmäksi kuin koskaan, se ei pitänyt kiirettä, eikä myöskään tahtonut lentää pois. Eipä tuo olisi ollut mahdollistakaan, sillä juuri näillä kohdin kasvusto puiden yläosissa oli niin runsasta, että auringonvalo pääsi tunkeutumaan vain keilamaisesti esiin siellä sun täällä. Ja kun sitä tällä tavoin ajattelee, oli tuokin näky hyvin kaunis. Jossakin keila osui valtavaan, vaaleanpunaiseen kukkaan, toisaalla koristeelliseen puunrunkoon. Ori saattoi kuvitella viihtyvänsä täällä tuntikausia, mikäli mikään paha otus ei tulisi luikertelemaan ja pilaamaan sen iloa.

Eittämättä ja väkisin nuori chadra piristyi hieman. Sen huulipielet nykivät ylöspäin ja sen tiukasti kyljille painetut siivet kohosivat ilman, että se saattoi asialle mitään. Ei se siipiään avannut, kohotti niitä vaan iloisesti muutamalla sentillä. Jollekulle vieraalle tämä ei olisi saattanut näyttää yhtään miltään.

Kuljeksiessaan hitaasti ja rauhallisesti, nautiskellen, eteenpäin, ori kuuli yhtäkkiä jonkun aivastuksen. On jännä, miten jopa yskähdyksestä tai aivastuksesta saattaa kuulla äänen, joka sen takana on. Ja tämä aivastus eivätkä sitä seuranneet aivastukset, kuuluneet ainoallekaan niistä, jotka olivat olleet taannoin aukiolla täällä sademetsässä Rekaleen kanssa. Rekale rentoutui, edes sen tuurilla se ei voisi törmätä kolmanteen rodworiin putkeen. Niinpä se lönkötteli ravissa väistellen oksia ja köynnöksiä ääntä kohti, joka kirosi juuri jotakin elukoita.

"Tevreydeksi," valkoinen ori sanoi ääni hymyillen saapuessaan chadratamman luo. "Kaunis päivä tänään."

Aivastuksiensa loputtua Kika huomasi olevansa ylt ympäriinsä hämähäkinseittien ja lehtien peitossa, joten ei ollut ihmekkään, ettei tämä ollut kiinnittänyt huomiota paikalle ilmaantuneeseen vieraaseen. Kuullessaan äkkiä äänen läheltään tamma säikähtikin pahanpäiväisesti, ja kavahtaessaan kauemmas, astui varomattomasti ristiin ja rämähti päätäpahkaa köynnösten sekaan. Hetken kuluttua Kika raotti varovasti silmiään ja vei katseensa siivekkääseen hevoseen - ensin vaaleisiin kaviohin, sitten valkoisiin jalkoihin ja lihaksikkaisiin ryntäisiin, sinertävään harjaan ja lopuksi päähän sinisine silmineen. Oliko tamman ollut pakko nolata itsensä juuri nyt, juuri tämän siniverisen komistuksen edessä? Kika tunsi punan nousevan poskilleen, vaikkei ollut viivyttänyt katsettaan kuin hetken toisen silmissä.

Keksimättä häpeissään mitään vastattavaa, tamma nousi hieman könkäisesti jaloilleen ja totesi sitten olevansa siivistään täysin köynnösten vankina. Muutaman epätoivoisen nykimisen jälkeen Kika lopetti ja vei katseensa arasti oriiseen.
- Ööm hei, tamma mutisi, samalla kun siirsi silmänsä toisen varpaisiin. Liaanit kiristelivät ikävästi sulkien ympärillä ja kutittivat, mutta sille Kika ei voinut mitään - ainakaan niin kauan kun ori oli läsnä.

Rekale katsoi huvittuneena, kun sen yllättämä tamma sotki itsensä köynnöksiin, mutta piti ilmeensä kuitenkin puhtoisena ja ehkäpä hieman salamyhkäisenä. Jostain kummallisesta syystä, jota ori ei osanut kertoa, tämä valkea tamma miellytti sitä heti ensisilmäykseltä. Valkoiselta ei jäänyt huomaamatta edes se, kuinka neidin poskille kohosi viehättävä puna ja hauskinta oli, kun tyttönen vastasi nolona yhdellä sanalla orin tervehdykseen.

"Anteeksi jos säikäytin neidin," Rekale hymyili. "Taidat olla hieman jumissa siinä?"

Rekale asteli pari askelta lähemmäksi ja tarttui hampaillaan köynnökseen. "Haha, on aina mukavaa auttaa neitoja hädässä..." Rekale naurahti leikkisästi, vitsaillen. "... vaikkakin olisi sattunut itse aiheuttamaan tälle hädän." Päälle se nauroi ystävällisesti ja jatkoi sitten valkean tamman irroittelua.

"Mutta vitsit sikseen, neitiseni, sillä täällä vaanii toisinaan myös petoja, ja jos sellainen osuu paikalle, ei sinun ole lainkaan hyvä olla jumissa mokomaan kasvinpahaseen," Rekale totesi vielä ajateltuaan hetken.

Kika olisi voinut kuolla häpeään. Orihan nauroi sille! Kieltämättä tamma tunsi itsekin olonsa hieman huvittuneeksi, miltäköhän se oli mahtanut toisen silmissä näyttää aivastellessaan ja kaatuillessaan köynnöksiin? Tuskin kovin viehättävältä ainakaan...

Tamma loi hieman epäluuloisen silmäyksen sinisiipeen tämän tullessa lähemmäs ja ruvetessa selvittelemään liaaneja siivistään, mutta kun mitään kamalaa ei tapahtunut Kika uskalsi hieman rentoutua ja nosti epävarman hymynkin huulilleen.
- Ei se mitään, tamma vastasi, se oli jo tottunut osaan onnettaren selkäpuolella,
- Ja kiitos, Kika lisäsi, yrittäen epätoivoisesti pidätellä punaa nousemasta toistamiseen kasvoilleen. Tamma onnistuikin siinä kohtalaisesti ja tutkaili samalla uteliaasti toisen ulkomuotoa paremmin. Komea ori oli läheltäkin - ja varmasti suosittu muiden tammojen kesken.

Hieman haikeana Kika heräsi ajatuksistaan kuultuaan toisen kommentin pedoista, tuntien sitten olonsa typeräksi. Orilla oli kieltämättä loistava tilaisuus huvittaa itseään koko päivän tarpeista.
- Niin.. Tamma myönsi ja nosti tyttömäisen hymyn huulilleen, samalla kun seurasi toisen häärimistä ympärillään. Kymmenet kysymykset pyörivät valkean mielessä, mutta se pakottautui oman terveytensä tähden vaikenemaan.

- Mikä nimesi on? Kika lopulta uskaltautui kysymään, ryhdistäytyen hieman ujosta takakenostaan. Nimen kysyminen oli ainakin turvallinen vaihtoehto.

"Rekaleeksipa nuo minua kutsuvat," ori esittäytyi ja hymyili. "Syykin lienee melko selvä," se totesi ja levitti hiukan siipiään niin, että valkea tamma saattoi ne nähdä. Tämä neiti miellytti sitä ja se piti tätä ehdottomasti tutustumisen arvoisena chadrattarena.

"Ja saanen kysyä puolestani, millaista nimeä noin viehättävä neiti kantaa?" valkoinen kysyi huulet hymyssä, silmät sädehtien. Sen hampaat tekivät tarkkaa työtä neidin irroittamiseksi ja pian se alkoi ollakin melkolailla valmis. Se hörähti tyytyväisenä, heilautti häntäänsä ja astui sitten pari askelta etäämmäksi.

"Pääsetkö nyt irti?" se kysyi uteliaasti ja vilkaisi tammaa suoraan tämän silmiin.

//lyhyt :P//

Tamma keskitti huomionsa oriin siipiin, jotka totta tosiaan olivat varsin repaleiset.
- Niin näkyy, Kika myönsi ja hetken riekaleisia sulkia tutkailtuaan, nosti katseensa taas Rekaleeksi esittäytyneen oriin kasvoihin, punastuen sitten tämän sinisten silmien kohtaamista.

- Kikahan minä, valkea esittäytyi ja päästi hymyn huulilleen, vaikkei pystynytkään oman ujoutensa tähden toista silmiin katsomaankaan. Ainakaan muutamaa sekuntia pidempää. Tamma seurasi hiljentyen Rekaleen toimia, toinen irroitteli herrasmiesmäisellä varovaisuudella viimeisiä köynnöksiä - se oli aivan eri luokkaa Kikan omiin irroitusmenetelmiin verrattuna...

Lopulta ori suoritti tehtävänsä loppuun ja asteli selvästi tyytyväisenä kauemmas, tamman tajutessa salaa harmittelevansa ettei köynnöksiä ollut ollut enemmän.
- Kiitos, pääsen varmaan, Kika vastasi ja totesi ihmeekseen olevansa vapaana. Ilahtuneena tamma astui hieman kauemmas ja oikaisi siipensä koko pituuteensa, vilkaisten nopeasti niiden kuntoa. Kaikki näytti olevan ennallaan ja valkea siirsi taas eriparisilmänsä Rekaleeseen, pohtien kuumeisesti jotain sanottavaa.

- Tulitko yksin? Tamma kysyi lopulta, vilkaisten samalla lähiympäristöön, näkemättä kuitenkaan muita eläviä olentoja.

Kika... Nimi kuulosti Rekaleen korvissa oikein hauskalta ja vaikutti sopivan toiseen kuin nappi silmään. Nimestä tuli mieleen kikatus tai jotain muuta sellaista, mikä sai hymyn kohoamaan poskille. Ja valkoinen arveli, että toinen saattaisi olla aika kova kikattamaankin, ainakin poskilleen joka välissä nousevan punan perusteella.

"Kika-neidillä on hyvin kaunis nimi," Rekale totesi tälle hymyillen. Ori odotti, että toinen pääsi irroittautumaan ja antoi katseensa vaeltaa sen siivillä vain hetken liian kauan, jotta teki ilmiselväksi tarkkailevansa toista myös sillä silmällä. Eihän sitä tiennyt, huomaisiko toinen tämän, mutta ei kai sillä niin väliä ollut. Rekale suhtautui kaikkiin mielestään mukaviin tammoihin tällä tavoin, ystävällisesti, lempeästi, vitsikkäästi ja keimaillen.

Kun Kika-neti kysyi orilta kysymyksen, se naurahti makeasti. "Kuule," se nauroi. "Minulla on ollut sen verran huono onni seuran suhteen viimeaikoina, että en todellakaan raahannut mukanani yhtäkään lähiaikojen tuttavaani." Sen nauru oli rentoa ja heleää, mutta se arveli, että sen äänessä kuului kuitenkin häivä katkeruutta, surua.

"En ole tavannut yhtäkään kunnollista vähään aikaan, Kika-neiti," se päätti tarkentaa. "Mutta älä sinä välitä siitä neiti, minunhan huoliani nuo ovat. Entäs sinä, kai noin viehättävällä neidillä on täällä sademetsässä seuraakin, eihän tuollaisen kukkasen sovi tänne vaarojen keskelle yksin tulla?"

Kika tunsi oriin katseen itsessään, mutta pisti sen samaan piikkiin kun omankin vilkaisunsa, joten tyytyi vain hymyilemään tälle aavistuksen jännittyneenä. Tamma ei ollut tottunut saamaan katseita osakseen, varsinkaan miespuolisilta siivekkäiltä.

- Ai no sitten, Kika vastasi vaisusti hymyillen, kieltämättä yllättyneenä Rekaleen naurulle. Ei sen puoleen, ori näytti yhä vain paremmalta hymyillessään ja nauraessaan.
- Mitä sinulle kävi? tamma kysyi, katuen sitten uteliaisuuttaan - sillä oli paha tapa sanoa asioita ajattelematta ensin. Eikä se halunnut vaikuttaa nyt epäkohteliaalta - ori ei tainnut arvatakkaan miten oli jo ehtinyt nuoren chardattaren hurmaamaan.

Toisen sanat saivat tamman kuitenkin naurahtamaan hiljaa ja tämä unohti hetkeksi itsensä sadattelun,
- Se on enemmänkin niin päin että minun seurassani on vaarallista, Kika vastasi vilkaisten köynnöksiä takanaan, siirtäen katseensa sitten Rekaleen silmiin - mutta vain hetkeksi.

Koska Rekale oli rento ja melko avoin hevonen, ei se ottanut toisen sulkasiiven kysymystä ollenkaan pahalla. Se piti tammasta ja siitä alkoi pikkuhiljaa tuntua, niin kuin joskus tuntui, että se olisi tuntenut tämän jo pidemmän aikaa. Tämä oli kummallista, vastahan nuo kaksi olivat tavanneet, mutta jotenkin valkoinen tunsi olonsa toisen seurassa mukavaksi ja hyvin levolliseksi. Se piti kuitenkin mielensä terävänä, eikä ruvennut haaveilemaan liikaa.

"Se onkin tarina," ori naurahti. "Ja se tarina alkaa juuri täältä sademetsästä," se jatkoi hymyillen. "Tapasin täällä rodworin, joka ei todellakaan luvan kanssa ollut näille seuduille tullut, sekä kaksi omaa laumatoveriamme, jotka puolustivat vihollista ankarasti. Nämä kaksi olivat neitejä, joten en voinut käydä päälle ja yrittää karkoittaa rodworia," ori sylkäisi muistonsa ärsyttämänä. "... mutta sen vaan sanon, että ajattele, toinen näistä typsyistä oli sotilas. Jos meillä on tuollaisia sotilaita, mihin maailma on menossa?"

Rekale puuskahti. "Ja kunpa tuo tarina olisi tuohon loppunut, vaan ei. Muutaman päivän kuluttua törmäsin toiseen samanmoiseen, rodworiin, meidän arollamme. Tämän kanssa pääsin ottamaan yhteen... Mutta väliäkö sillä, nyt nuo kohtaukset ovat ohi. Yhtäkään toista nelikavioista en olekaan sitten hyvään toviin tavannut, ennen kuin nyt törmäsin Kika-neitiin." Viimeisen virkkeen loppua kohti orin hymy alkoi taas ensin vain pilkottaa sen huulilla ja sitten levetä.

Rekale naurahti, kun toinen rupesi väittämään seuraansa vaaralliseksi. Se ei varmastikaan ymmärtänyt viestiä oikein, vähän pervohtava mieli kun sillä oli, mutta tajusi kuitenkin, ettei sen kannattanut laukoa mieleensä tulvahtaneita ajatuksia ilmoille. Niinpä se katsoi tammaa hetken ja hymähti sitten.

"Et sinä näytä vaaralliselta, neiti hyvä."

Tamma kuunteli Rekaleen ääntä ja naurua hymyillen, tarkkaillen jatkuvasti oriin eleitä, suuta ja silmiä tämän puhuessa. Kika ei voinut ymmärtää kuinka joku saattoikin olla niin rento ja huoleton puhuessaan, kertoessaan tarinaa tammalle kuin vanhalle tutulle.. Kika itse oli täysin nolla tutustumaan kehenkään, liian arka ja pelokas kaikin puolin.

- Ehkä on onni etten ole itse vielä joutunut törmäämään rodworeihin, tamma totesi, tuntien pakostikin inhan väreet selässään ajatellessaan moista kohtaamista.
- Mutta hyvä ettei sinulle käynyt mitenkään. Tai näytät ainakin ihan hyväl.. hyvinvoivalta. Kika totesi, änkyttäen lopuksi haluamattaan ja tunsi kuumotuksen nousevan poskilleen.

Tamma päätti pelastaa itsensä ja luikahti oriin vierestä lähemmäs puita, samalla kun soi hymyn tälle ohi kulkiessaan.
- En ehkä ulkonäöltäni, mutta odotahan vain, kohta sinäkin olet päätäsi myöten mutaliejussa tai saat putoavan kivenjärkäleen niskaasi, Kika sanoi huokaisten - eipä tamman tuuria pystynyt käsittääkkään jollei itse ollut joutunut uhriksi.

Rekale tunsi poskiensa punehtuvan yhtälailla, kun Kika änkytti sille sen ulkonäöstä. Jokin oriin pään sisällä hyppi sillä hetkellä hyppynarua kiljuen riemusta, pomppien elämänsä halusta. Se tummempi puoli, mököttäminen ja ärtyily, joka toisinaan otti vallan, oli tipotiessään. Oli niin jännittävää, mutta kuitenkin luonnollista seistä tässä, toisen rinnalla. Vaikka ikäviin tapahtumiin oli juuri palattu puheen merkeissä, ei ori tuntenut sitä vihlaisevaa tuskaa, joka Merelin, Korpin ja Zar'rocin ajattelemisesta yleensä tuli ja kirpaisi jostain hyvin syvältä. Nyt hän pystyi jopa käsittelemään tätä kolmikkoa mielessään niminä, tammat eivät olleet vain se ruippakinttu ja sotilas, eikä rodwor ollut vain se vihollinen. Ja mitä tuli myöhempään tuttavaan aroilta, no... Kaikki oli nyt helpompaa. Aivan kuin jokin olisi juuri sillä hetkellä liksahtanut Rekaleen pään sisällä kohdalleen, sillä hetkellä, jolla tämä sitä vähiten odotti. Ja valkoinen oli varma, että nyt nuo ikävät muistot eivät enää piinaisi sitä, se pystyisi juuri nyt, tästä hetkestä eteenpäin, jatkamaan elämäänsä eteenpäin täytenä hevosena. Ja kenties sillä voisi olla hauskaakin, tämän tamman kanssa, johon se oli juuri saanut tilaisuuden tutustua.

"Kiitos," Rekale totesi viimein ja naurahti kevyesti, leikkisästi. "Kun joutuu kohtaamiseen rodworin kanssa ja tilanne yltyy taisteluksi, kannattaa pysyä siivillään, sen olen huomannut. Rodworit ovat yleensä raskasrakenteisia ja niiden lepakonsiivet eivät ole kovin taitavia lentoon. Tapaamani halusi pysytellä maassa ja ilmasta minun oli helpompi sekä puolustautua, että tapella," ori opetti tammalle. "Mutta se siitä, se on ohi nyt."

Valkoiselta ei jäänyt toisen hymy huomaamatta ja se hymyili itsekin rennosti ja leveästi tammalle. Samalla, kun toinen siirtyi puunlähelle, Rekale otti muutaman askeleen perässä ja höristi korviaan, kun toinen alkoi puhumaan.

"Huonoa onnea siis?" Rekale naurahti. "Sitten ollaan kuin kaksi marjaa, sillä ei minunkaan tuurini viimeaikoina ole kovin mahtava ollut!"

Hiljentyessään hetkeksi Rekale mietti, tilanne oli haastava. Yleensä ori oli kovin sanavalmis, mutta yht'äkkiä se tunsi kadottaneensa sanansa kokonaan. Se ei tiennyt mitä sanoa tammalle, ja mitä enemmän se tuijotti tätä kristallisilmillään, sitä vaikeammaksi puhuminen kävi. Joku olisi saattanut sanoa, että Rekale oli lumoutunut. Kenties, mutta ainakin ori itse tunsi olotilansa kovin vaikeasti määriteltäväksi. Se ei oikein osannut päättää, mitä rataa sen tunteet poukkoilivat tuossa loputtomassa vuoristoradassa, jota aivoiksikin kutsutaan. Sen teki mieli näyttää tänään parastaan, käyttäytyä niin, että se saisi neidin sädehtimään vierellään, mutta nyt se tunsi mielihalunsa kovin vaikeaksi toteuttaa. Kaipa näin kävi silloin, kun tapasi jonkun, josta tosiaan kiinnostui. Silloin oli vaikea puhua ja tunsi olonse heikoksi.

Hiljaisuus alkoi käydä jo idioottimaiseksi ja Rekale yritti pakottaa sanoja suustaan, ettei se näyttäisi toisen edessä täysin hölmöltä.

"Ömm... Saanko kysyä, mistä päin Kika-neiti on tulossa?" se lopulta päätti sanoa hölmistynyt, typerä ilme kasvoillaan.

Tamma tunsi olonsa kiusaantuneeksi, kiittäen siksi luojaansa seistessään selin Rekaleeseen. Oriiseen, jonka jäänsiniset silmät saivat Kikan - kuin varmasti kenet tahansa toisenkin tamman - punastumaan yhdellä ainoalla katseella. Ja valkea kun ei itse ollut koskaan ennen saanut keneltäkään huomiota kuten nyt, se oli aina pysytellyt muiden varjoissa, huomaamattomana harmaana varpusena. Siksi Kikan oli vaikea edes uskoa komean chardaoriin haluavan tosissaan tutustua siihen, arkaan hiirulaiseen jota kukaan ei koskaan huomannut.

Kauaa tamma ei kuitenkaan voinut Rekaletta vältellä, tapakasvatettu kun oli, ja oriin avatessa taas suunsa Kika kääntyi tätä kohden, vilkuillen toista ujosti kulmiensa alta.
- Niinkö? tamma kysyi aidosti ihmeissään, kuultuaan toisen kertomukset rodworeista. Hetkeksi valkea unohti häpeänsä ja katsoi oriita silmät suurina,
- Lentää, Kika toisti pelokkaasti, tuijottaen Rekaletta kuin tämä olisi laukaissut huonon vitsin pahimmalla mahdollisella hetkellä. Lentää! Tamma pelkäsi sitä, pelkäsi kuollakseen nousta ilmaan epävakailla siivillään ja rysähtää sitten päätä pahkaa takaisin maahan. Miten se tulisi koskaan selviytymään yhdestäkään kohtaamisesta nahkasiipien kanssa, heikkoine siipineen ja voimattomine jäsenineen?

Kika painoi alakuloisesti katseensa maahan, siipien latistuessa pitkin tamman kylkiä.
- Minä vain kiertelin, valkea mutisi epäselvästi, nostamatta edelleenkään katsetta Rekaleeseen. Toinen varmasti oli komea näky myös ilmassa, lentäessään voimakkailla siivillään metsien yllä. Kikan ulkomuoto muuttui entistä lannistuneemmaksi.

Rekaleelta ei jäänyt huomaamatta, kuinka Kika-neiti muuttui aivan hirivittävän alakuloiseksi, kun se oli maininnut lentämisestä. Se yritti tavoittaa valkean katsetta epätoivoisesti tämän painaessa päätään maahan. Nyt Rekale oli tehnyt sen! Nyt se oli saanut toisen tähän kuntoon! Nyt se oli sanonut jotain väärin... Tunne, joka sillä oli ollut aiemmin, oli näemmä harvinaisen petollinen. Se, että olisi muka tuntenut tamman jo kauan. Orin jalat tömähtivät takaisin maanpinalle voimalla ja itseasiassa, vaikkei se sitä ikimainkaan myöntäisi, se tuli todella surulliseksi ja kyynel miltei ja vaan miltei pisti esiin sen silmäkulmasta. Hetken itsekseen mietittyään se kuitenkin päätyi tulokseen, että tilanne oli nyt pelastettava keinolla tai toisella. Niinpä se asteli varovaisesti aivan tamman lähelle ja ojensi kaulansa ja päänsä tätä kohti.

"Etkö sinä osaa lentää, Kika-neiti?" se kysyi hieman arasti, pahoittelevalla äänellä, jossa ei ollut häivääkään ivaa. Se oli huolissaan. Kuinka joku voisi pärjätä tässä maailmassa ilman lentotaitoa, kun täällä oli niin paljon kaikkea pahaa... Pahinta olisivat varmaan toiset hevoset, joiden siivet toimivat vallan mainiosti. Ne voisivat hyökätä suojattoman kimppuun taivaalta ja tehdä pahaa jälkeä näin halutessaan... Näihin aatoksiin jumahdettuaan Rekaleelle tuli valtava halu suojella tammaa.

Toisen kommentin kiertelemisestä Rekale jätti huomioimatta, senkun vaan seisoi rauhallisesti vieressä. Vaikutti selvältä, ettei toinen halunnut kertoa todellista syytään tänne tuloon, joten Rekale ei sitä jäänyt utelemaan.

Kika seisoskeli aloillaan vaivaantuneena, mutta vilkaisu oriiseen sai tamman hätääntymään. Toinen näytti aivan yhtä lyödyltä.
- Anteeksi, ei tämä liittynyt sinuun mitenkään, Kika selitti, yrittäen nostaa hymyä huulilleen.

- Minä vain.. En osaa, tamma myönsi lopulta, haikeasti huokaisten.
- Enkä uskalla, olen kaatunut niin monesti. Kerrankin tulin tämän lehtikaton läpi alas ja mursin vasemman siipeni, Kika kertoi, levittäen sitten siipeään joka taittui kärjestään epänormaalin mutkan. Tajuttuaan oriin läheisyyden tamma punastui ja laski katseensa maahan. Ymmärsiköhän Rekale ollenkaan millainen vaikutus sillä valkeaan chardattareen oikein oli?

- Mutta ei sinun siitä tarvitse välittää, tamma mutisi, vilkaisten oriita hymyillen, tajuten tämän edelleen seisovan yhtä lähellä.

"Hei, ei se mitään, tiedätkö?" Rekale mumisi tammalle rauhoittavasti. "Eihän kukaan ole seppä syntyessään!"

Sen oli kovin vaikea keksiä konstia saada Kika-neiti taas iloisemmalle päälle. Mutta ehkä, toisaalta ehkä sillä olisi konsti siihen... Hmm...

"Ja tottakai minä välitän, neiti hyvä," Rekale sanoi suupielillään jälleen hymy. "Ehkäpä minä voisin auttaa sinua, Kika? Minun siipeni eivät ehkä näytä siltä," ori sanoi nauraen ja levitti taas siipiään toisen nähtäväksi, "mutta olen varsin kelpo lentäjä. Voisimme opetella yhdessä, siitä voisi tulla hauskaa!" Ja lopulta, hieman nolostuneena ori lisäsi. "Ja minä olisin siinä, sinun ei tarvitsisi pelätä..."

Se jäi odottamaan toisen reaktiota peloissaan, entä jos toinen pitäisikin sitä umpitollona? Entä jos se oli taas lähellä pilata kaiken? Se yritti olla puheissaan ja eleissään niin varovainen, kuin suinkin, mutta olihan sen paistettava läpi... Sen, miten paljon valkoinen oli lyhyessä ajassa onnistunut tamman niskoille laittamaan, sen kaiken... hmm... ihastuksen? Tuntui, että Rekale voisi tehdä mitä hyvänsä tämän neidin puolesta, mitä hyvänsä. Ja samalla se löi paljon tunteitaan toisen harteille ja jos toinen nyt karistelisi sen pois... No, se oli unohtanut olla varovainen. Se kyllä tiesi, että ei saisi mennä ja hullaantua johonkuhun näin päätä pahkaa, sillä maailma oli petollinen. Yhden jos toisen tunteet olivat saaneet kovan kolauksen. Ja nyt Rekale oli laittanut Kika-neidin harteille aivan liikaa itseään. Eikä ori oikeastaan ollut mahtanut sille mitään.

Pikkuhiljaa se alkoi huomata, kuinka jano sen sisällä yltyi. Kuin se janoaisi tätä tammaa, tämän läheisyyttä, kaipasi joka hetki. Ja vaikka se saikin nyt, tällä hetkellä olla tässä, tamman vieressä, se kaipasi yhä vain lähemmäksi. Se toivoi saavansa työntää turpansa toisen kaulalle, toivoi pääsevänsä niin lähelle, että kykenisi haistamaan toisen viehättävän tuoksun paremmin. Se toivoi, että se kykenisi olemaan tälle tammalle jotain hyvin erityistä, sellaista, mitä tammalle ei tulisi kukaan muu koskaan olemaan. Se toivoi kykenevänsä suojelemaan tammaa ja se toivoi, että se voisi auttaa tätä missä ikinä tämä apua tarvitsi. Se toivoi pystyvänsä takaamaan, että tällä neidillä olisi kaikki hyvin, koko tämän loppuelämän ajan. Se toivoi aivan liikaa.

Se ei ottanut askeltakaan lähestyäkseen tammaa enää, mutta piti ystävällisen hymynsä huulillaan. Sitä pelotti enemmän kuin sitä oli koskaan pelottanut. Totisesti se ei koskaan ollut ollut näin kauhuissaan, ei edes pahimman hädän hetkellä, hetkellä, jolloin vastustaja oli miltei saanut siitä yliotteen ja murskannut sen maahan. Ja kaiken takana se oli kuitenkin hyvin tietoisena. Jos se nyt tekisi väärän liikkeen, jos tamma tuntisi olonsa ahdistuneeksi, jos toinen lähtisi pois eikä palaisi enää koskaan... Rekale ei varmasti kestäisi sitä. Olikin sitten niin, että näitä neitejä riitti maanpäällä vaikka kuinka iso läjä ja valittavaa oli... Rekale ei enää välittänyt muusta, kuin tästä tammasta.

Ja jotenkin sillä hetkellä valkoinen eli vain tätä toista, haurasta olentoa varten ja pelkojansa varten. Kaikki oli hyvin omituista, mutta samalla hyvin selvää. Ori oli nyt täysin varma itsestään. Se tiesi, mitä oli tapahtumassa sen sisällä. Eikä se edes kamppaillut vastaan. Mikä tyhmä se olikaan.

Ilo syttyi Kikan silmiin. Tämä ei voinut uskoa korviaan!

- Auttaisitko sinä minua? Oikeasti? Tamma kysyi silmät tuikkien, katsoen oria kuin tämä olisi ollut hyvä haltija. Mikä ori oikeastaan olikin, jos vain oli tosissaan sanojensa kanssa. Innostus vain lisääntyi Rekaleen avatessa siipensä, ne olivat valtavat, ainakin siltä Kikasta tuntui niitä katsoessaan. Toisen lentotaitoja tamma ei epäillyt hetkeäkään, omasta kehityksestä valkea ei vain ollut niinkään varma.

- Oletko sinä varma että haluat... Tarkoitan vain että en halua satuttaa sinua jos vaikka satun tipahtamaan päällesi, Tamma epäili hetken kuluttua, se näki jo silmissään toisen liiskaantuneena allensa. Tai itsensä roikkumassa liaaneissa kuin pahainen Tarzan, sotkeutuneena köynnöksiin viimeistäkin sulkaansa ja jouheansa myöten.
- Luuletko, että pysyn näillä vielä ilmassa? Kika jatkoi levittäen siipensä vuorostaan Rekaleen nähtäville. Silkkiset sulat olivat siistissä rivissä muutamaa pientä epäkohtaa lukuunottamatta ja pientä taitosta vasemman siiven kärjessä. Muuten ne olivat täysin oriin lentovehkeiden kaltaiset, kokoa pienemmät vain. Eivätkä tietenkään yhtä riekaleiset.

Tamma siirsi taas tähtien lailla tuikkivat silmänsä Rekaleen sinisiin, niistä näki kaiken sen ilon ja innostuksen joka oli leimahtanut valkean chardattaren sisuksiin. Kika ei voinut uskoa oriin todella tarkoittavan sanojaan, miten toinen pystyikin olemaan niin kiltti ja huomaavainen sille? Rekale oli täysin eri maata niiden muiden chardaoriiden kanssa, mitä tamma oli aijemmin kohdannut - oreja jotka olivat yksi toisensa jälkeen iskeneet Kikan tyttökaverit itselleen ja jättäneet lopulta mitättömän tamman yksinään. Kukapa moista harmaata enkeliä olisi halunnut?

"Tietenkin minä autan sinua, hölmö," Rekale naurahti vähän liiankin riemuissaan. Se oli pelastunut, ainakin toistaiseksi. Se tunsi sydämensä paukkaavan hulluna rinnassaan, mutta yritti parhaansa mukaan sulkea sykkeen korvistaan, jotta se ei häiritsisi orin keskittymiskykyä. Valkoinen sädehti selvästi luvatessaan auttaa toista. Kika-neidin katse sai sen vain innostumaan entisestään.

"Kuulehan nyt," se aloitti hymyillen. "Et saisi paljoa vahinkoa aikaan, vaikka tipahtaisitkin päälleni, sinähän näytät höyhentäsikin kevyemmältä. Ja olen minä kovempiakin kokenut," leikkisästi valkoinen vinkkasi toiselle silmää.

"Ja mitä siipiisi tulee," ori sanoi ihaillen niitä. "jos minä pysyn näillä ilmassa," se nauroi ja vilautti taas omiaan. "olen varma, että sinä lennät kuin pieni kesäperhonen ikään kunhan pääset jyvälle. Ei sinun siivissäsi mitään vikaa ole. Olen kuullut hevosista, joiden siivet ovat olleet paljon, paljon pahemmassa kunnossa ja silti niillä on pötkitty vielä pitkälle."

Hetken ori katseli vaan toisen silmiä riemunsekaisin tuntein ja päätyi sitten taas naurahtamaan: "tuskimpa sinusta tulee pitkänmatkanlentäjää, neitiseni, mutta lyhyillä matkoilla voit kuule olla todella hyvä! Siipesi ovat pienet, joten harjoituksella ne toimivat varmasti nopeasti ja tarkasti, mutta eivät ne jaksa sinua monien kilometrien ajan kantaa, vaikka köykänen oletkin. Minullakin on melko kookkaat siivet, mutta saan tehdä töitä lentääkseni pitkiä matkoja tämän kulman," Rekale osoitti turvallaan siipiensä kulmaa, "sekä riekaleiden kanssa." Se nauroi muistaessaan jälleen kerran äitinsä. Ehkä emäparka oli ollut oikeassa poikaansa nimetessään.

"Ai niin, ja mitä niihin liaaneihin tulee..." se muisti vielä. "Ei meidän suinkaan kannata täällä aloittaa harjoituksia. Sademetsä ei ole ollenkaan sopiva paikka. Täällä ei pääse lähtemään eikä laskeutumaan kunnolla ja putoaminenkin on juuri kuten sanoit, vaarallista. Minusta meidän kannattaisi lähteä arolle sitten kun olet valmis. Matkaa on toki jonkin verran, mutta arolla on tasaista. Siellä on paljon tilaa laskeutua ja nousta ja siellä on sopivan tuulistakin."

Rekale katsoi tammaa hymyillen. Orin sisällä pienet keijukaiset tanssivat ripaskaa ja se nauroi yhdessä niiden kanssa.

Kika oli niin innoissaan, että olisi voinut tanssia aloillaan. Se oppisi lentämään! Tai ainakin sillä olisi tilaisuus siihen, oppimisesta kun ei ollut takuita... Tamma kuunteli lumoutuneena oriin luennointia, toinen oli niin komea, ystävällinen kun fiksukin. Kika ei voinut kuin kadehtia, vaikka tiesikin sen olevan pahasta. Mutta mitä muutakaan valkea olisi voinut tehdä, tavatessaan jonkun jolla ei tuntunut olevan vian vikaa itsessään? Kikalla kun ongelmia löytyi muille jakaa...

- Minne me siis menemme? tamma hihkaisi innoissaan, voimatta enää seistä aloillaan. Kikan silmät olivat niin täynnä iloa ja riemua, että tamma tuskin pysyi enää tolpillaan. Kevyesti, korkein askelin ravaten tamma kiersi Rekaleen ja pysähtyi sitten tämän eteen sädehtivästi hymyillen, tajuamatta ollenkaan olevansa kaukana siitä ujosta ja arasta varpusesta joka oli aluksi pelännyt pelkkien sinisten silmien kohtaamista. Nyt se oli pikemminkin linnunpoikanen lähtemässä pesästään.

- Ja minä sitten varoitin sinua, muista se, Kika huomautti vielä naurahtaen, ori oli totisesti ottanut vaaran amuletin suojeltavakseen.

"Arolle," Rekale vastasi yrittäen pitää äänensä tyynenä. Se katsoi tamman silmiä syvän mielenkiinnon vallassa. "Minusta se on paras paikka."

"Minä muistan, ja kuule, muista sinä mitä minä nyt sanon," valkoinen virnisti. "Kika-neiti oppii lentämään, olen varma siitä. Siipiä ei suoda pahkasioille - miksi? - no koska pahkasikoja ei ole luotu lentämään. Mutta sinulla ja minulla siivet ovat syystäkin. Meidän on tarkoitus oppia käyttämään niitä, meidät on luotu siihen. Kyllä sinä opit, ihan varmasti."

Lupaus lainehti orin suulta luonnollisesti ja niin varmana, että valkoinen olisi laittanut päänsä pantiksi siitä ja vielä oikein mielellään. Kika-neidin opettaminen tulisi viemään enemmän tai vähemmän aikaa, mutta aivan varmasti tämä oppisi. Rekale ei jättänyt mielelleen mitään mahdollisuutta eipäilyyn, se oli niin päättäväinen ja niin varma, kuin sen kuuluikin olla, varsinkin, kun sen oppilas vaikutti niin kovin epävarmalta itsestään.

"Lähdetäänkö?" se kysyi iloisesti toiselta ja otti muutaman askeleen oikeaan suuntaan kuin malliksi. Se oli jo miltei kohottanut hieman siipiään innosta, mutta muisti sitten, että tätähän varten he matkaa taittivat, jotta toinen oppisi niiden käytön... Ja matka arolle tulisi taittaa nyt jalan.

- Arolle? Tamma mietti, ja katsoi hetken pohtivaisena puiden lehtiä. Se oli kerran kävellyt hehtaarimaisen aron läpi, tapaamatta ristin sieluakaan matkalla. Tyhjä ruohokenttä sopi siis erinomaisesti lentoharjoituksiin.
- Kuulostaa hyvältä, Kika totesi hymyillen, saaden lisää itsevarmuutta Rekaleen sanoista. Ehkä se todella oppisi lentämään, eihän kukaan ollut ennen edes koettanut sitä opettaa.

Hetkeksi tamma unohtui tutkailemaan siipiään, mutta tajusi kiiruhtaa oriin perään tämän lähtiessä eteenpäin. Kika oli liian innoissaan katsoakseen minne astui, joten muutaman raviaskeleen jälkeen kompastui petollisesti piiloutuneeseen puunjuureen, kaatuen suoraan oriita kohden.
- Anteeksi, tamma mutisi, punan noustessa toistamiseen valkeille poskille. Kika hymyili oriille kiusaantuneena ja kömpi sitten jaloilleen, ottaen varovasti muutaman askeleen eteenpäin, vahtien maata tarkasti uusien miinojen varalta.

// Mennäänkö aroille? (: //

//Joo, mennään, jos sä vaikka sinne tästä jatkat sitten.//

"Taidat tosiaan olla vähän huonon onnen lintunen," Rekale naurahti. "Ei se mitään, ei se minua haittaa. Ainakaan elämä ei ole tylsää!" Se naurahti ja katsoi kun suloinen valkea tamma kompuroi eteenpäin.

"Onhan tässä jonkun matkaa, mutta yritä sinä nostella jalkojasi hyvin, eikä mennä turhan nopeasti, niin selvitään perille ilman, että rasitumme liikaa," Rekale väläytti vielä ystävällisen hymyn. Se hidasti niin, että tamma ehti sen rinnalle ja kulki sitten rauhallista tahtia eteenpäin vilkuillen koko ajan toista sinisilmillään, hymyillen hieman kainosti. Tämä oli todella jännittävää..

//ja joo, tästä nyt tulee lyhyehkö, mutta jatketaan sit siellä arolla :D//

// Oukei. (: Eli Kika poistuupi arolle --> //