Let's fly

Valkobeige chardatamma hypähteli iloisesti aron kitukasvuisella pohjalla, hymyn tunnuttua pinttyneen tämän huulille. Kika kääntyi Rekaleen puoleen.

- Eli mitä minun pitää tehdä? Ensiksi vauhtia ja sitten mitä? Tamma kysyi kulmaansa kohottaen, levittäen siipensä täyteen pituuteensa. Ilma oli mitä parhain lentoharjoituksille, vain pieni tuuli tarttui välillä jouhiin.

- Ja kuinka paljon minun pitää räpytellä näitä, Kika jatkoi miettiväisenä, luoden silmäyksen kumpaankin siipeensä. Koko touhu epäilytti sitä, mutta pakkohan sen oli yrittää kerta ne olivat tänne asti raahautuneet. Tamma vei kysyvän katseensa oriiseen, hymyillen tälle silti innostuneesti.

//Haha, saas nähdä mitä tästä tulee maalaisjärjellä. Rekale on taitava lentäjä ja tuntee aerodynamiikan, minä sen kapuloissa puolestaan en ole koskaan omistanut siipiä saatika lentänyt - muuta kuin persuksilleni//

Rekale naurahti tamman innostukselle ja otti kasvoilleen rauhoittavan ilmeen.

"Kuulehan, otahan nyt rauhallisesti, ettei tule haavereita," se hymyili ja katsoi, kuinka valkean silmät suorastaan tanssivat ilosta ja innosta. "Kannattaa ensiksi muistaa, etteivät hevoset ole lintuja. Useat linnut pystyvät, sopivan ilmavirtauksen tullessa, nousta siivilleen ilman, että niiden täytyy ottaa ensin vauhtia, mutta kuten sanoit, meidän täytyy ottaa vauhtia. Ja se sen takia, että ilmaa pitää saada siipien alle sopivasti."

Rekale katsahti tammaan. "Tunnet kyllä, kun siipesi ovat valmiina lentoon. Sinun täytyy siis aluksi avata siipesi mahdollisimman auki, eikä haittaa yhtään, vaikka kallistaisit niitä vähän niin, että edestä ne olisivat hieman ylempänä, kuin takaa, jotta ne muodostavat kulman menosuuntaasi. Näin keräät paremmin ilmaa niiden alle."

Rekale näytti mallia avaten siipensä kulmia myöten kokonaan levälleen ja asettaen etureunan, sen, joka osoitti samaan suuntaan kuin hevosen turpa, hieman ylemmäs kuin takareunan.

"Seuraavaksi tarvitsee ottaa vauhtia, eli juosta. Ravaten voisi ehkä onnistua parhaiten, sillä laukka on epätasaisempaa ja ilma ehtii toisinaan karata siiven alta, ellei ole harjoitellut kylliksi," Rekale tuumi. "Kun olet saanut tarpeeksi vauhtia, ponnistat jaloillasi irti maasta, kuin hyppäisit tukin yli ja kallistat siipiäsi hieman lisää, näin pääset ilmaan."

Rekale katsoi jälleen Kika-neitiä. "Ehkä olisi aluksi paras harjoitella vaan ilmaan nousemista ja laskeutumista niin, ettet lennä korkealle. Eli kun pääset ilmaan, tasaa siipesi taas vaakasuoriksi ja laskeudu sitten liidon jälkeen alas supistamalla niitä hiukan ja laittamalla siiven etureunan alemmas kuin takareunan niin, ettei ilma pääse enää siiven alle yhtä hyvin."

"Ymmärsitkö?" Rekale kysyi vielä ystävällisesti. "Minä voin vielä näyttää sinulle mallia."

Ja niin valkoinen avasi siipensä jälleen tottuneesti ja sääti niiden kulman sopivaksi. Sitten se lähti hitaaseen juoksuun, ihan vain jotta Kika-neiti varmasti näkisi kaiken, ja sopivan hetken tullen ponkaisi ja kohottautui pari metriä ilmaan, jonka jälkeen se laskeutui pehmeästi juosten ja jatkoi matkaansa takaisin Kika-neidin luo.

"Se ei ole vaikeaa," ori totesi lempeästi. "Yritä sinä."

// Kato ei se oo nii justiinsa : D Sitä paitsi toi teksti menee täydestä ku väärä raha //

Tamma hymähti Rekaleen sanoille, pakottaen itsensä sitten keskittymään oriin opetukseen. Eli ensiksi oikea kulma... Takapää alemmas... Kika ajatteli, silmäillen siipiään ja muokaten niiden asentoa parhaansa mukaan. Päästyään suht koht kelpaavaan lopputulokseen tamma vei kysyvän katseensa Rekaleeseen ja vilkaisi taas siipiään.

- Onko tämä hyvä? Kika kysyi, hieman huvittuneenakin, se tunsi olonsa vielä normaalia avuttomammaksi oriin edessä. Kaikkienhan piti osata lentää, eikö? Tamma kohotti pian epäluuloisena kulmaansa. Muutama raviaskel ja ponkaisu ilmaan? Mitäköhän siitäkin tulisi...
- Oletko nyt ihan varma... Kika kysyi epävarmasti, se oli oppinut pessimistisen ajattelutavan mitä tuli kaiken uuden oppimiseen. Rekaleelta kun kaikki tuntui sujuvan sormia napsauttamalla, tamma katseli taas ihaillen toisen sulavaa nousua ja laskua, sekä rennonletkeää ravia tämän tullessa takaisin. Kika tajusi taas uppoutuneensa toisen ulkonäön kertaamiseen, ennen kuin palautui takaisin maan pinnalle oriin sanoista.

- Helppohan sinun on sanoa, tamma huomautti hymähtäen, vilkaisten kaihoisasti rekaleisia siipiä. Kika kuitenkin lähti epävarmasti liikkeelle, vilkuillen tuon tuostakin Rekaleeseen.
- Älä sitten naura minulle, valkea mutisi vielä perään ennen kuin nosti kevyen ravin ja keskitti katseensa eteenpäin.

Tamma tunsi, kuinka ilmavirta alkoi lopulta ottaa nostetta tämän siivissä, ja lopulta Kika ponnisti itsensä lentoon. Valkean jalat irtautuivat maasta ja tämä kohottautui ilmaan - mutta vain hetkeksi. Katsottuaan alleen tamma menetti tasapainonsa ja syöksyi takaisin maahan, varsin pehmeästi kuitenkin. Hetken aikaa Kika makasi pöllähtäneenä aloillaan, ravistellen harjaansa ja yskäisten muutaman kerran kivipölyä keuhkoistaan.

Rekale katsoi silmä tarkkana, kuinka sen opetettava sujahti ilmaan. Hetken aikaa lento näytti sujuvan Kika-neidiltä vallan mainiosti ja ori ehti jo vähän aikaa olla ylpeä tämän suoriutumisesta. Pian tamma kuitenkin mätkähti maahan, kevyesti, mutta mätkähtipä kuitenkin. Rekale ei varsinaisesti tiennyt, oliko Kika-neiti kunnossa, joten se laukkasi tämän luo tarkistamaan tilanteen.

"Sattuiko sinuun?" se kysyi huolestunut ilme kasvoillaan.

"Sinun keskiintymisesi herpaantui, tyttöseni," Rekale kertoi tammalle lopulta hymyillen. "Ei se ollut mitään vakavaa ja sinähän nousit lentoon todella hyvin ja hetken lensitkin oikein sulavasti. Tämän takia harjoittelemme ensin matalalla, sinulla voi kestää ennen kuin totut lentämiseen ja siipesikin kaipaavat harjoitusta. Alku oli kuitenkin lupaava."

Ori tuumi hetken, ennen kuin päätti uskaltaa kysyä. "Pelkäätkö sinä korkeita paikkoja, Kika-neiti?"

Se katsoi toista vakavana, silmät tämän silmiä tutkaillen.

Kika makasi jotenkin nurinkurisen näköisenä maassa, siivet levällään ja jalat ristissä. Tamma pakotti katseensa oriiseen.
- Kyllä minä olen, valkea mutisi. Ehkä se oli tosiaan innostunut liikaa. Sentään Rekale ei hekottanut täyttä kurkkua.

- En minä pelkää, Kika vastasi pohdittuaan hetken. Ei, ei se korkeita paikkoja pelännyt. Tammasta oli oikeastaan ihanaa lentää korkealla, siellä missä linnutkin, pilvissä ja metsien yllä...
- Mutta aina kun katson alas, jotain tapahtuu ja syöksyn maahan, Kika selitti, katsoen oriita takaisin ihmeissään. Niin äskenkin oli tapahtunut, se oli katsonut maahan ja pian löytänyt itsensä sieltä.

Tamma kampeutui ylös, ravisteli kehoaan ja vilkaisi siipiään, ehkä ne kestäisivät vielä toisen yrityksen. Tai toisenkymmentä yritystä.. Kika huokaisi kaihoisasti.

"Hmm... Ehkä se johtuu sitten tasapainosta. Kenties kurotat liikaa kaulallasi, kun katsot maahan tai teet suuren liikkeen päälläsi. Tasapainosi horjuu ja koska siipesi ovat kovin harjoittamattomat, tupsahdat alas," Rekale tuumasi. "Koita pitää lentosi koko ajan vakaava päästä kavioihin ja siivenkärkiin asti. Anna silmiesi liikkua, mutta älä huido päälläsi. Varmasti myöhemmin se huitominenkin onnistuu, mutta ensin on hyvä oppia perusteet ja saada itsevarmuutta!"

Rekale naurahti kevyesti ja kurottautui tuppaaamaan tammaa päällään. "Eikun uusi yritys," se hymyili.

Kika-neidille se ei tietenkään paljastaisi mitään, mutta valkoisen tuuppausyrityksen takana oli jotain muutakin, kuin ainoastaan viaton kehotus. Se halusi päästä neidin lähelle haistaakseen tämän tuoksun ja saadakseen koskettaa tämän vaaleaa karvaa... Sillä oli valtava halu koskea tammaan, mutta se hillitsi itsensä ja piti kaiken asiallisena tai vitsikkäänä, ei painostavana. Se yritti olla salaperäinen ja kätkeä tunteensa, koska oli niin peloissaan yhä, mutta se ei tiennyt, kauanko se vielä pystyisi pitämään kulisseja yllä.

Kika kuunteli tarkkaavaisena oriin ohjeita, pakottautuen keskittymään niihin entistäkin huolellisemmin. Toinen oli raahautunut sen mukana tänne, tyhjälle hehtaarikentälle vain ja ainoastaan opettamaan sitä lentämään, joten pakkohan tamman oli myös oppia. Kika lähes punastui Rekaleen tuuppaisusta ja hymyili tälle mahdollisimman kauniisti, vaikkei ori mitään erikoista ollut tehnytkään.

- Selvä... Tamma hymyili ja vilkaisi Rekaletta silmiin, pakottaen sitten itsensä keskittymään lentoyritykseen. Muutaman käyntiaskeleen jälkeen valkea siiryi raviin ja nousi siitä siivilleen. Ilma otti tamman kannettavakseen ja tämä liiti hetken tuulen voimin siivillään, lähinnä yhden tukinylityksen verran, mutta lensipä kuitenkin. Jaloilleen Kika pääsi onnellisesti kaatumatta, vaikka olikin horjahtaa ruohokentän tavoittaessaan. Tamma jatkoi raviaan oriin luokse, kiertäen tämän iloisuutta hehkuen, kunnes pysähtyi tämän eteen.

- Näitkö? En kaatunut, Kika hehkutti, tuntien itsensä sekä riemuisaksi että huvittuneeksi. No, olihan sille yksi onnettomuukseton hetki erävoitto.

"Se meni hyvin. Seuraavaksi voisit koittaa lentää muutaman metrin korkeuteen ennen laskeutumista alas," Rekale ehdotti. "Mutta vain muutaman metrin, ei niin korkealle, että satutat itsesi pahoin jos mätkähdät alas. Muista koko ajan pitää itsesi vakaana."

"Kun olet päässyt lentoon, helpon tapa nousta lienee muutama kunnon siivenisku, näin voit ikään kuin työntää itseäsi ylöspäin ponnistamalla siivilläsi ilmasta joka on alapuolellasi," Rekale toivoi, että tamma sai jotain selkoa sen selityksestä. "Ja kun haluat laskeutua, teet jälleen kuten aikaisemminkin, supistat siipiä, muutat kulmaa. Mitä korkeammalle lennät, sitä hitaammin sinun kannattaa näin ensialkuun laskeutua. Mitä vähemmän muutat kulmaa ja supistat siipiäsi, sitä hitaammin tulet alas."

"Minä voin näyttää taas mallia," Rekale lupasi ja hymyili tammalle. "Katso tarkkaan, nyt mennään!" ja niin ori lähti hieman rehvastellen, yrittäen hurmata toista, vilkkaaseen neliin kunnes ponnisti tannerta tärisyttäen korkealle ilmaan, nousi parilla räpäytyksellä vieläkin korkeammalle ja laskeutui pienellä kulmalla pitkässä linjassa maahan. Tämän jälkeen se palasi tamman luo.

"Mitä kovempi vauhtisi on alkuun, sitä korkeammalle pääset ponnistuksella ja sitä nopeammin lennät. Jos vauhtisi on liian hidas, et pääse lentoon. Liian nopeaa vauhtia on vaikea hallita. Lennossa älä räpytä siipiäsi kuin avuton linnunpoikanen, vaan tee pari hallittua, pitkää iskua alhaalta ylös asti," Rekale neuvoi vielä. "Yritä nyt, Kika neiti ja muista, ei liian korkealle."

Kika tuijotti ihaillen oriin lihaksikasta kehoa ja suuria siipiä, jotka vaivatta nostivat tämän lentoon - vaikka tamma oli nähnyt saman jo aijemminkin. Silti valkea chardatar ei voinut käsittää toisen lento- ja koordinaatiokykyä, joka tuntui olevan jokaisella oriilla - varsinkin Rekaleella - nähtävästi jo syntyessään. Huokaisten Kika soi lyhyen hymyn komealle oriille joka ravasi takaisin ja antoi ohjeensa, tamman päättäessä onnistuvansa silläkin kertaa.

Ylösnousu sujui hyvin ja pian Kika olikin jo ilmassa, liitäen loivasti kiertäen alla seisoskelevan Rekaleen yli. Iloamiseen ei ollut kuitenkaan varaa, sillä suurin osa tamman keskittymisestä meni vain siivillään pysymiseen ja eteenpäin katsomiseen. Tajutessaan lentonsa kuitenkin toimivan, Kika päätti kohota ylemmäs ja muutamalla iskulla oli aivan uusissa korkeuksissa. Voimatta pidättää kiusaustaan tamma laski katseensa alas, huomaten oriin näkyvän tyhjällä hehtaarikentällä vain pienenä valkeana pisteenä. Kauempana näkyi suuri sademetsä, jonka viidakko jatkui ja jatkui loppumattomana horisonttiin.. Kika ei voinut kuin henkäistä.

Äkkiä tamma kuitenkin menetti tasapainonsa ja syöksyi rajusti alemmas, kiljaisten, saaden siipensä hallintaan vasta viime metreillä maankamarasta. Elastinen laskeutuminen oli kuitenkin menettänyt mahdollisuutensa ja Kika tömähti maahan kompuroiden, kaatuen lopulta omiin jalkoihinsa. Siivet sinne tänne sojottaen tamma köhi taas hiekkaa keuhkoistaan, ruveten sitten parkumisen sijaan nauramaan.

- En pääse ylös, Kika totesi naurunsa sekaan, tietämättä edes oliko Rekale lähellä kuulemassa sitä. Valkean silmät kuitenkin sädehtivät, se oli nähnyt jotain mistä oli aina haaveillut! Tosin lentoharjoitukset tuskin tulisivat enää jatkumaan, ainakaan tänään, mikäli se Kikasta riippui. Tamman siivet tuntuivat turrilta, kuten jokainen muukin lihas - eipä chardatar ollut niitä koskaan paljoa käyttänytkään, kehostaankin oli kuin olisi nälkädieetillä ollut koko ikänsä.

Rekale katsoi viehättyneenä, kuinka sen oppilas nousi siivilleen jo miltei vaivattomasti, kauniisti. Se ihaili sitä näkyä, joka valtasi sen silmät, kun hento chadra liisi jonkun aikaa taivaalla siipiensä varassa. Kaikkihan meni mahtavasti, Kika-neiti pysyi ilmassa. Valkoinen oli riemuita ääneen, mutta päätti sitten tukkia suunsa, ettei säikyttäisi toista niin, että tämä putoaisi taivaalta. Oriilla kun oli vähän liikaakin kokemusta tämäntapaisista tapahtumista, eikä sen edellinen selkaus taivaalta putoilevien lintusten kanssa ollut päättnyt niin kovin hyvin, että se iloitsisi muistella sitä.

Mutta sitten jokin meni vikaan, valkea neiti horjahti taivaalla vakavan näköisesti ja oli pudota päistikkaa valtavaa vauhtia maahan. Onneksi toinen sai siipensä lopulta alleen ja vaikka laskeutuminen ei sujunutkaan mitenkään hirvittävän joustavasti ja pehmeästi, vaikutti tamma päällepäin olevan kunnossa. Rekale oli kuitenkin ehtinyt laukata jo hyvän matkaa vastaan, peloissaan. Olisi hirveää, jos Kika-neidille tapahtuisi jotain! Tamma kaatui ja valkoinen kiihdytti vauhtiaan. Se saapui juuri parahiksi tamman viereen kuullakseen tämän nauravan.

Luojan kiitos tamma nauroi, tuossa olisi voinut käydä niin paljon vakavamminkin! Niinpä Rekale keskittyikin nyt päällään ja siivillään auttamaan toista ylös.

"Se meni niin hienosti, kunnes katsahdit alas," ori totesi haaveilevaan äänensävyyn ja hymyili tammalle. "Todella hienosti. Huomaatko, sinä opit pikkuhiljaa? Väistämättä tapahtuu muutamia erehdyksiä, mutta lopulta sinä opit."

Sen silmät sädehtivät, kun se katsoi tammaa sen edessä. Se tavoitti toisen katsetta, hymyillen, innoissaan ja huomaamattaan jopa hyvin, hyvin lähellä tammaa. Ori oli jämähtänyt niille sijoilleen, jossa se oli ollut yrittäessään saada toista jalkeille.

Kika kampeutui jaloilleen oriin avustamana ja huokaisi tyytyväisesti saatuaan naurunsa loppumaan. Päästyään seisaalle tamma vilkaisi Rekaletta hymyillen silmiin, mutta katsahti sitten jalkojaan joita asetteli paremmin alleen. Toisen siivet olivat yhä valkean kyljillä, mutta Kika ei huomannut sitä oman hääräämisensä takia.

- Niin menikin. Mutta ei minua kukaan ole koskaan opettanutkaan.. Äitini kertoi sen olevan vain pahasta, Kika muisteli, siirtäen eriparisilmänsä taas oriin sinisiin. Totta se oli, emäparka oli aina pelännyt heiveröisen tytön satuttavan itsensä ja siksi suojeli tätä kellon ympäri koko tamman nuoruuden. Rekaleen ilmeestä päätellen tämä oli kuitenkin jopa pitänyt opettajanosastaan.

- Kiitos, Kika sanoi hetken kuluttua, hymyillen, katsellen yhtä iloisin silmin oriita ja enempää sen seurauksia ajattelematta, astui Rekaletta lähemmäs ja nojautui tämän kaulaa vasten kuin olisi halannut toista.

Rekale hymisi toisen puheelle ja katsoi sitä sitten. "Kieltämättä ymmärrän osittain miksi," se vastasi kun puhe siirtyi tamman emään. Toki noin kaunista, pientä, hentoa olentoa oli haluttu pitää hyvänä ja siksi toisen emä ei ollut halunnut tätä opettaa, ettei tälle vain sattuisi mitään.

Kun Kika astui orin lähelle ja halasi, tämä säikähti aluksi ja kavahti hienoisesti. Valkoinen ei ollut odottanut tamman liikettä ollenkaan, vaikkakin se miellytti sitä suuresti. Pian se kuitenkin rentoutui ja laski oman päänsä toista vasten. Hormoonit jylläsivät sen suonissa, eikä se voinut itselleen mitään vastatessaan kenties jopa hieman liiankin rohkeasti toisen eleeseen.

Orin suupielet olivat kuitenkin hymyssä ja sen sanat tulvivat sen huulilta iloisesti ja hellästi: "Ei mitään, Kika-neiti, minä opetan sinua enemmän kuin mielelläni." Orin ilme oli sulassa sovussa sen koko olemuksen kanssa ja tämä tamma sen vierellä oli todellakin saanut sen tuntemaan jotakin ainutlaatuista.

//Anteeksi kovasti kesto. Miten on, haluatko, että pelataan peli loppuun ennen keskiviikkoa, sillä silloin mulla olisi leikkaus ja seuraava konekerta tulee ties milloin?//

// Ei haittaa ollenkaan, itekki oon ollu anti-aktiivinen jo jonkin aikaa... Voidaan kohta mun puolesta lopetella, kun ei tässä varmaan mitään suurempaa enää satu. Voidaan sitte tehä uutta peliä näille ku oot taas voimissas. (: //

Tamma oli jo kavahtaa kauemmas Rekaleen reaktiosta, se oli taas tehnyt jotain ajattelematta asiaa loppuun. Ennen kuin Kika ehti kuitenkaan siirtyä askeltakaan kauemmas, ori rentoutui ja vastasi tamman halaukseen, yhtä voimakkaasti kuin hätkähtäessäänkin. Hieman kummastuneena Kika vilkaisi Rekaletta, vaikkei tämän kasvoja nähnytkään - vain pitkät valkosiniset jouhet ja silkinpehmeän vaalean karvan. Onneksi toinen ei tammaa nähnytkään, sillä nyt Kika saattoi salassa uppoutua oriin tuoksuun ja lämpimän kehon tuntuun, jota Kika ei ollut koskaan nähnytkään niin läheltä.

Valkean teki mieli haudata turpansa Rekaleen harjaan tämän sanat kuullessaan. Miksi ihmeessä toinen oli niin kiltti sille?
- Ei sinun tarvitse minua enää neiditellä, Kika vastasi hetken kuluttua ja irtautui oriista kauemmas, vilkaisten tätä silmiin ujosti hymyillen. Tamma tunsi häpeää aijemmista ajatuksistaan, mitä tämän emäkin olisi sanonut jos olisi vain nähnyt tyttärensä kaulailemassa puolituttua hevosta keskellä aroa? Oria vieläpä... Kika ei jaksanut edes kuvitella sitä nalkutuksen määrää. Tamma hymähti ja vilkaisi ympärilleen. Se tunsi jo nyt emänsä kauhistuneen katseen itsessään.

- Minusta tosin tuntuu, etten jaksa käyttää siipiäni enää sekuntiakaan, Kika myönsi hetken kuluttua ja levitti hentoja siipiään, saaden kannateltua niitä juuri ja juuri esittelyn ajan. Kaikki lihakset tuntuivat olevan maitohapoilla ja väsyneitä, mustelmiin jaloissaan ja kehoissaan tamma oli jo pienestä pitäen tottunut.

"Mutta sinähän olet neiti, Kika-hyvä..." sinisiipi naurahti ja hymyili tammalle lämpimästi. Kaunis, pieni neiti. Ja hyvin tärkeä, vaikka olenkin tuntenut sinut vasta hyvin vähän aikaa. Rekale piti Kika-neidistä erittäin paljon ja kuka tahansa olisi saattanut lukea orin kasvoilta, kuinka haltioitunut tämä oli pienen ja siron tamman seurasta.

Kun toinen kertoi, ettei enää jaksanut lennellä, Rekale myhäili hiljaa: "sinä olet ottanut ison askeleen tänään, Kika-neiti. En minä oletakaan, että oppisit kaiken yhdessä päivässä. Lepo on ansaittua tällaisen päivän jälkeen ja kenties sinä olet hieman itsevarmempi nyt, kun tiedät, ettet ole mikään tumpelo. Opit lentämään vielä erinomaisesti joku päivä."

Orin lupaukset pitivät varmasti paikkaansa, siihen se uskoi. Toki se oli halunnut myös hieman imarrella valkoista seuralaistaan.

"Anna siipiesi levätä pari päivää, niin yritetään sitten taas uudestaan," Rekale tuumasi. Voisi olla hyvä muutenkin antaa tamman sulatella oppimaansa hetken, ennen kuin antaisi tämän kohota jälleen siivilleen. Ehkä tämä osaisi päätellä, mikä oli mennyt mönkään ja missä tämä oli onnistunut. Silloin seuraava kerta olisi varmasti menestys.

"Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi, Kika-neiti?" ori kysyi hieman surumielisenä. Se ei missään nimessä olisi halunnut päästää tammaa menemään, vaikka tiesikin, että neidin pitäisi pian saada unta, jotta tämän voimat palaisivat. Sinisissä silmissä välähti jo nyt suunnaton kaipuu ja ihailu. Se todella piti tammasta!

Mitä pidemmälle Rekale jatkoi puheessaan, sitä punastuneemmaksi ujo tamma muuttui. Ei kukaan, koskaan, ollut kehunut arkaa eriparisilmää missään! Kika pystyi tuskin katsomaan sinisilmäistä oria silmiin. Tamman huulilla kuitenkin häilyi sievä hymy, hieman nolaantunutkin, vaikka aihetta nolaantumiseen ei ollutkaan. Mutta Kika ei voinut sille mitään - komea ori oli onnistunut imartelussaan liiankin hyvin. Eriparisilmät hakeutuivat vähän väliä maahan ja Rekaleeseen, samalla kun tamma hieman kiemurteli paikoillaan. Mitä järkevää sanottavaa se enää keksisi?
- Kuulostaa hyvältä.. Kika mutisi hennosti hymyillen, kauhistuen sitten sanojaan ja ehätti korjaamaan, - Tarkoitan ehkä..

Kika vilkaisi nopeasti oria silmiin ja koetti piilotella hymyään. Voi jos Rekale olisikaan tiennyt, mitä oli saanut aikaan ujossa tammassa, lyhyessä ajassa. Varsin monella oriilla oli tosin chardattareen sellainen vaikutus, tosin sinisiipi oli ensimmäinen joka oli saanut näinkin paljon arasta tammasta irti.

- En tiedä.. Kika vastasi, katsahtaen ympärilleen. Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta aurinko sinnitteli vielä taivaalla ja levitti lämpimiä säteitään. Kevyt tuurenvire tarttui tamman harjaan ja sai sen heilumaan hiljaa. Kika vei silmänsä taas oriiseen päästäen nopean hymyn huulilleen. Samalla hieman kaihoisen, luultavasti Rekale nyt suuntasi muualle ihastuttamaan muitakin ulkonäöllään ja älykkyydellään.

Rekale oli hyvin tyytyväinen itseensä, kerrankin se oli tehnyt jotakin oikein. Yleensä sen asenne onnistui ärsyttämään jokaisen vastaantulevan tipotiehensä, ainakin niin se itse ajatteli. Kenties asianlaita oli siten, ettei se ollut vielä törmännyt toiseen Kika-neidin kaltaiseen hevoseen...

Rekale ei herrasmiehenä kiinnittänyt minkäänlaisa huomiota olotilaan, jonka aiheutti tammassa tämän kiemurrellessa edessään. Se ei halunnut nolostuttaa sulkasiipeä yhtään enempää, joten se tyytyi vain hymyilemään rauhoittavasti.

Kun toinen kertoi, ettei tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi, Rekaleen ilme muuttui hetkeksi hieman tummemmaksi. Siitä tuntui kurjalta jättää tamma tähän. Se olisi halunnut olla tamman kanssa enemmän. Vaellella ympäriinsä. Kenties näyttää sille maailmaa omasta näkövinkkelistään ja saada seurata myös Kikan suhtautumista kaikkeen, mitä se ihastuttavalla silmäparillaan näki.

"Näenhän minä sinut taas pian, Kika-neiti?" ori kuiskasi hiljaa. Se oli hieman nolostunut isekin, koska sanoi asian ääneen, mutta siitä tuntui tärkeältä sanoa se. Ilmoittaa, että se toivoi, ettei Kika vain yht'äkkiä katoaisi sen elämästä.

"Tarkoitan..." ori hiljeni hetkeksi. Oliko sen soveliasta puhua näin? "Tarkoitan, että minusta olisi mukavaa viettää kanssasi aikaa..." se tangelteli hieman. "Minusta olisi varsin mukavaa olla seuranasi, Kika-neiti. Minä pidän sinusta paljon."

Puhuminen oli vaikeaa! Yleensä ori oli niin sanavalmis ja äkkipikainen, mutta nyt sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun. Orin ilmekin ilmaisi varmaan selvästi, kuinka paljon ongelmia ääneenpuhuminen sille juuri nyt tuotti.

"Minä olen hölmö," se naurahti lopulta. "Enkö olekin?"

//Sopiiko, jos tän pelin loputtua näiden tapaamisiin tulisi sellainen sodanmittainen tauko, niin se sopisi siihen kuvaan, miten olen Rekaleella pelannut sodanjälkisiä asioita. Kun eikö tää nyt kuitenkin oo tapahtunut ennen sotaa?//

// joo sopii ja joo <: //

Kika oli hetkeksi jumiutunut katselemaan kavionpäälysiään, mutta Rekaleen sanat kuullessaan tamma nosti eriparisilmänsä oriin sinisiin. Kikan omat sädehtivät, todella, eikä chardatar voinut uskoa korviaan. Se oli varmasti saanut auringonpistoksen - tai sitten Rekale itse, sillä eihän toinen voinut olla tosissaan? Eihän? Tamma avasi suunsa vastatakseen, mutta järkevien sanojen sijasta sieltä pääsi vain epämääräinen vinkaisu, joka sai punan kohoamaan Kikan poskille. Lisäksi sydän tuntui lyövän hälyttävän lujaa ja tammaa pyörytti muutenkin.

- En.. En.. En tiedä.. Tarkoitan.. se olisi minustakin mukavaa.. Kika änkytti, pinnistellen saadakseen äänensä kulkemaan normaalisti. Kumpa se olisikin ollut niin helppoa. Tamma laski katseensa taas maahan, vaikka Rekaleen silmät vetivätkin auttamattomasti puoleensa. Kukapa ei olisikaan langennut niiden sineen? Kika olisi antanut mitä vain, jos olisi saanut rohkeutta vastatakseen pitävänsä itsekin oriista, mutta siihen tamma ei olisi ikimaailmassa pystynyt. Ei ainakaan nyt.

- Et, Kika vastasi hiljaa, lähes pelästyen miten Rekale pystyikin sanomaan niin itsestään. Toinenhan oli lähes jumalainen! Ehkei sentään, mutta tamman silmissä ori olisi näyttänyt upealta vaikka olisi rypenyt koko päivän suossa. Kika päästi sievän hymynsä huulilleen ja vilkaisi sitten sinisiä silmiä, ottaen huomaamatta askeleen niitä kohden. Tosin sillä verotuksella että kompastui ja menetti lähes tasapainonsa, jääden muutaman hapuilevan askeleen jälkeen seisomaan kuin bambi liukkaalla jäällä. Jos punaisuus olisi ehtinyt kadota tamman kasvoilta, nyt se palasi kaksinkertaisella voimalla takaisin.

- ..Ei hätää, Kika ehätti sanomaan ennen kuin Rekale onnistui avaamaan suutaan, tamma oli tottunut huolestuneisiin katseisiin ja kysymyksiin, jotka kohteliaisuudestaan huolimatta olivat suurinosa turhia, Kika kun oli pienestä pitäen oppinut kömpelyyteensä. Tamma muodosti mahdollisimman kauniin hymyn huulillensa ja katsoi oria nopeasti, ennen kuin otti muutaman askeleen sivulle ja kääntyi ympäri vaivihkaa. Jos Rekale ei vain olisi seissyt niin lähellä, Kika olisi luultavasti pinkaissut juoksuun. Muttei pelkästä häpeästä - se oli myös ensimmäistä kertaa niin iloinen, että olisi voinut juosta yli maiden ja mantujen kunnes olisi päässyt Loranian reunalle.

- Kiitos vielä kerran.. ja nähdään, pian tamma jatkoi mielessään, luoden vielä katseen Rekaleeseen, voimatta pitää hymyään piilossa. Se halusi muistaa toisen lempeät silmät ja komean ulkomuodon, joista voisi ainakin haaveilla omissa maailmoissaan. Sillä liiankin hyvin Kika tiesi, ettei ollut ainoa tamma joka varmasti oli ajatellut samoin sinisilmäisestä oriista, joka varmasti vei tytöltä kuin tytöltä jalat alta. Kika vielä sattui olemaan pahimmasta päästä - ihastui helposti ja rakastui vielä helpommin, kunnes heräsi todellisuuteen liian myöhään ja tuli huijatuksi.

Muutaman käyntiaskeleen tamma pysähtyi, vilkaisi vielä kerran taakseen hymyillen, ennen kuin jatkoi käynnissä eteenpäin ja siirtyi sitten kevyeeseen raviin. Kika sulki silmänsä ja kohotti turpansa tuuleen, vetäen aron lämpimää ilmaa sieraimiinsa. Sillä hetkellä elämä oli ihanaa.

// Kika poistuu, kiitos pelistä (: <3 //

Rekale jäi hieman hämmentyneenä, mutta yhtä kaikki hyvin haikeana katsomaan tamman perään, kun tämä lähti pois. Jokainen orin lihaksista huusi tätä seuraamaan valkoista olentoa, mutta jokin käski sitä kuitenkin pysymään paikoillaan. Liika oli liikaa ja nyt kaikki oli hyvin. Jos se tekisi liian paljon liikkeitä yhdellä kerralla, tamma vaan hämmentyisi ja lähtisi pois. Sen oli osattava pelata tämä peli oikein, jotta se saisi nauttia uuden ihastuksensa seurasta joskus myöhemminkin tulevaisuudessa. Yhden täydellisen päivän takia ei kannattanut pilata kaikkea.

Ilme, jonka Kika-neiti soi chadra-herralle vielä pysähtyessään vilkuilemaan taakseen, oli sulattaa Rekaleen täysin. Sen sydäntä poltti ja sillä oli lähes pakonomainen tarve pinkaista tamman perään. Se ei kuitenkaan saanut otettua askeltakaan, sillä se tiesi, että sen oli tällä kertaa kieltäydyttävä tunteidensa palosta. Niinpä se jäi, polvien lähes pettäessä alta, vain katselemaan, kuinka tamman hahmo aste asteelta pieneni horisonttiin ja lopulta katosi.

Yksi ainut, onnellinen kyynel, jota kukaan ei ikinä tulisi näkemään, vierähti alas orin pehmeälle turvalle. Se ei yleensä koskaan itkenyt, eikä se itkisi nytkään. Se antoi ainoastaan yhden kyyneleen valua alas kauniilla valkoisella karvallaan merkkinä siitä tuskasta, jonka ero tammasta sille teetti.

Sitten, hitaasti, mutta samalla päättäväisesti ori kääntyi ja käveli pois. Käveli pois tietämättä joutuvansa viettämään pitkän, pitkän tovin yksinään vaellellen ympäri Loraniaa. Viettäen pitkän tovin, jonka aikana koko muu maailma kävi sotaa ja monet sen tuntemat kuolivat. Viettäen pitkän tovin ilman tuota hurmaavaa vaaleaa tammaa, jonka se oli lyhyessä ajassa oppinut tuntemaan niin hyvin, että oli antanut itsensä ihastua siihen. Ja kenties, kenties pitkän tovin, jonka jälkeen se ei enää koskaan näkisikään tätä. Ei enää koskaan haistaisi tämän tuoksua. Sodathan olivat armottomia, eikä sääli ollut tunnettu sana.

//Kiitoksia sinullekin :). Rekale poistuu yksinäisyyteensä.