Punainen paratiisilintu

// Driimi ja Ramina //

Rime hyppelehti sademetsässä huolettomasti puita ja pensaikoita väistellen. Tamma hymyili ja naurahteli silloin tällöin itsekseen. Vaalea katseli värikkäitä paratiisilintuja jotka raakkuivat puiden oksistossa ja tarkkaili silloin tällöin maanpinnalla vilahtavia pikkuotuksia. Vihdoin tamma pysähtyi ja katseli ympärilleen. Se oli jo syvemmällä sademetsässä, puiden lomasta ei enää erottanut ulkomaailmaa. Valoa silti riitti, koska puut eivät kasvaneet järin tiheästi. Lumi ei ollut tavoittanut maanpintaa trooppisten puiden keskellä. Ilmakaan ei ollut vielä järin kylmä. Rime kuunteli tropiikin ääniä ja katseli milloin minnekin, missä huomasi jonkun pikkueläimen vilahtavan.

Uskomatonta ettei Ramina ollut vieläkään päässyt takaisin omille mailleen, se oli yhä jumissa sademetsässä, minneppä sieltä olisi päässyt kun ei lentoon nousuunkaan ollut tarpeeksi tilaa? Ei niin mihinkään! Hiljalleen tamman ärsytystila oli noussut, pahemmin ja pahemmin, se oli valmis hakkaamaan jonkun ihan vain pysyäkseen järjissään.

Pelkkä ajatuskin sai tamman virkistymään, vielä kun kohdalle sattuisi joku josta olisi jotain huvitusta. Ei tätä nyt ehkä tarvinnut hakata, mutta ehkä jotakin muuta..

Rime aloitti iloisen hyräilyn ja hypähteli yhä eteenpäin iloisena. Samassa se huomasi hieman kauempana pois päin kulkevan hahmon.
"Hei !" se huusi iloisena ja otti muutaman pitkän loikan toisen luo. Tamma hymyili aurinkoisesti saapuessaan tamman luo.
"Kuka sinä olet ? Minä olen Rime", se papatti ja katseli toisen mielenkiintoista ulkonäköä.
"Kivat värit", se huomautti jatkaen taas silmäilyään avoimen uteliaasti.

Milloin tahansa muulloin Ramina olisi oitis hyökännyt tuollaisen olennon kimppuun, joka noin törkeästi tuppaantui seuraan ja häiritsi tamman kärtyämistä. Nyt hylkiö kuitenkin pysähtyi ja tutkaili paikalle ilmestynyttä chadraa, tämä oli niin heiveröinen että luultavasti yksi potku hylkiöltä olisi riittänyt katkomaan luun jos toisenkin Rimeksi esittäytyvän tamman kehosta.

Samalla papattavan sulkasiiven naivius huvitti Raminaa suuresti, eikö toinen todellakaan tajunnut? Ilmeisesti haalean kalvakka otus ei ollut käynyt läpi kovaa koulua, jota elämäksi kutsuttiin. Keräten itsehillintää ja asetellen kasvoilleen pokerikasvoista naamiota, Ramina ajatteli hetken häijysti opettavansa toisen miettimään kahdesti kenen luo hyppi ja pomppi. Oliko ihme että hylkiö oli aina pitänyt enemmän rodworeista? Nämä yleensä osasivat käyttäytyä, tosin poikkeuksiakin löytyi.

Eriparisiipinen hylkiö kuitenkin hillitsi itsensä, nostaen ystävällisen hymyn kasvoilleen, tietäen hyvin että noin naivin oloinen tapaus pistäisi pitkän hiljaisuuden yllättyneisyyden taikka hämmennyksen piikkiin.
"Kiitos. Olen Ramina."

Rime hymyili toiselle iloisen kohteliaasti. Tammasta oli aina hauskaa tavata muita siivekkäitä. Vaalean silmiin toinen ei näyttänyt mitenkään epämukavalta tai ilkeältä ja tamma luottikin sokeasti omaan arvioonsa, niin kuin yleensäkin. Hitunen realismia tuskin olisi ollut tälle pahitteeksi, mutta ei jäähevonen nyt sellaista voinut käsittää.
"Mitäs sinä täällä sademetsässä ?" Rime kysyi yrittäen taas pitää äänessään tarpeettomuuksiin asti kohteliaan ja ystävällisen sävyn. Vaalea loi toiselle taas aran hymyn.

// anteeks että on kestäny näin pirun kauan ja on silti näin pirun lyhyt. :'D //

/ Ei mitään :'D en itekkään ole aktiivisuuden perikuva /

Raminan ensivaikutelma Rimestä oli osunut naurettavan oikeaan, toinen oli luottavanen, suorastaan naivi pikku-tyttö. Pelkkä ajatus sai Raminan nauramaan päänsä sisällä, hölmö tyttö eikö äiti ollut varoittanut vieraista. Ei edes vieraista hylkiöistä?
"Minäkö? Etsin vain ulospääsyä, mutta löysinkin seurakseni puhuvia papukaijoja." hylkiötär vastasi olkiaan kohauttaen, pitäen pienen hymyn huulillaan.

"Ei niistä seuraksi ollut, osasivat vain sanan tai kaksi."

Rime naurahti innostuneena ja katsoi toista silmät kiiluen.
"Vau, minä en ole koskaan nähnyt puhuvia papukaijoja!" tamma selitti innoissaan ja hymyili.
"Äitini kyllä on kertonut niistä. Mielestäni sademetsän linnut ovat kovin kauniita..." vaalea sanoi ja sen katse eksyi jonnekin kaukaisuuteen ja tamman ilme muuttui pohtivaksi. Vain muutaman sekunnin kuluttua tamma kuitenkin palasi takaisin nykyhetkeen ja katsoi Raminaa. "Erityisesti paratiisilinnut... minä pidän etenkin punaisista", Rime selitti ja hymyili taas toiselle leveästi kuin innostunut lapsi - mitä se olikin.

Oli hämmästyttävää kuinka tuo heiveröisen näköinen tammanrääpäle oli kykenemäinen innostumaan sellaisesta asiasta kuin linnut. Varsinkaan sademetsän äänekkään ja väreillään koreilevat sulkasiivet, pyh, vaikka Ramina toki veti väreillään vertoja noille kirkkaille väreille.

Sinänsä hylkiötä ei olisi alkuunkaan kiinnostanut jutella tyhjänpäiväisiä keskusteluja Rimen kanssa, ei varsinkaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin linnuista. Se että ne osasivat lentää ei ollut mikään ihme saarella jolla asui siivekkäistä hevosia, eikä suurin osa niistä osannut edes laulaa.
"Ovathan ne kauniita, mutta niillä osaa olla kammottava ääni." Ramina huomautti hymyillen, teeskennellen sopivan leikkisää ja iloista ilmettä.

"Niin, osaavathan ne olla aika mölisijöitä joskus", tamma myönsi katsahtaen toiseen ja vilkuili sitten ympärilleen kuin toivoen näkevänsä vilauksen punaista pyrstöä.
"Pidätkö sinä näin muuten sademetsästä?" Rime kysyi jatkaen puhetulvaansa kuin ei hetken hiljaisuutta olisi kestänyt ja soi toiselle jälleen melko typerännäköisen hymyn.
"Minusta täällä on kovin kaunista ja pidän kaikennäköisistä pikkuotuksista sekä sademetsän kaikenlaisista ään istä. Ja täällä ei ole porukkaa tungokseen asti, se on kivaa", vaalea jatkoi saman tien kysymyksensä perästä ja katsoi toista odottaen tämän vastausta.

// Katki, poikki ja pinoon. Rime poistuu. //