Life isn't just roses

Suo oli sinä aamupäivänä kolea ja hallan valtaama, suorastaan aavemainen usvaisine puineen ja mättäidensä. Ja hiljainen - jollei kauempaa, keskeltä pahinta ropakkoa olisi kuulunut vihaista mutta tasaista kirosanojen virtaa.

- Hemmetti, Agilah sähähti tuskastuneena, yrittäessään epätoivoisesti vetää takajalkojaan irti itsepintaisesta lietteestä, jonka imuvoimaa ei todellakaan pitänyt aliarvioida.
- Hienoa, kerrassaan mahtavaa! Tamman teki mieli itkeä, se räpyttelikin luomiaan ettei olisi niin tehnyt. Ja milloin siitäkin oli tullut tälläinen? Itkupilli, joka ei selvinnyt pienestäkään haasteesta ilman kyyneliä... Agilah kivahti ja sai samalla vetäistyä toisen takajalkansa irti. Kaikki olisi ollut paremmin ilman tämän isoa vatsaa ja siipirikkoa, joka teki lentämisestä mahdotonta. Mutta minkäs valkea tapahtuneelle mahtoi, se kantoi nyt jonkun urpon varsaa eikä nousisi siivilleen vielä vähään aikaan jos koskaan... Muutama kirkas kyynel valui tamman silmäkulmista tämän poskelle, siitä maahan.

- Nyt loppui, Agilah totesi hetken kuluttua, terästäytyen, pyyhkien poskensa etujalkoihinsa. Ei se ennen itsesäälissä ollut rypenyt eikä aikonut nytkään, ei vaikka mitkä hormonit sen kehossa jylläisivätkin. Sillähetkellä tamman oli paras vain saada itsensä turvaan, kuivemmalle alueella, ei siinä itku auttanut vaan toiminta.

Agilah keskittikin kaikki voimansa jalkoihinsa ja yhdellä isolla loikalla irrottoutui upottavasta mätäslietteestä, saaden aikaan maiskahtavan äänen, kompuroiden kuivemmalle alueelle jossa kohosi muutama hallan huurustama puukin. Tamma henkäisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Nyt sen pitäisi keksiä reitti poiskin.

Voi miksei sillä ollut siipiä käytettävänään!

// Kuka tahansa saa tulla (: //

Varsin maittava aamupäivä, kolea, melkeinpä kylmä kun halla jäyti maata kylmin hampain, istutti sinne omat jälkensä, roudan maahan, jonka aurinko taas sulattaisi kunnes halla saapuisi uusimaan työnsä. Kylmät aamut olivat mukavaa aikaa, eivät sen vuoksi, että ne kuvastaisivat erityisesti jotakin pahaa ja kamalaa, vaan ne olivat eläväistä aikaa, sillä kylmä oli omiaan pitämään virkeänä, niin mielen kuin kielen. Kaikkiaan, vaikka Reenalla ei ollut mitään lämmintäkään vastaan vaan myös tuollaisesta ajasta piti, oli kylmäkin oikein mukavaa. Kolea aamupäivä oli ollut omiaan pikku retkelle, pikku retkelle vihollismaille kun rajavartijat kiroilivat vahtivuorojaan ja koettivat pysyä lämpöisinä kävelemällä ripeästi vahdittavaa osaansa pitkin, jolloin saattoi vallan mainiosti kuuran koristamin siivin lepattaa hiljaa kuin aave toiselle puolelle etsimään sopivaa potkittavaa. Tai jotain muuta seuraa, aina ei ollut pakko potkia kaikkia, vaikka jotkut näin tammasta ajattelivatkin.

Paha kyllä chadrojen alue oli maantiedoltaan melkoisen heikoissa kantimissa Reenan osalta ja nyt matalalla liitävä, ajoittain hivenen siipiään liikutteleva tamma oli huomannut päätyneensä jonnekin hemmetin suolle. Suolle. Kuka tarvitsi jotakin suota maillaan ? Ehkä siihen oli joku hieno monisyinen selitys olemassa kuitenkin. Suoajatuksistaan vihreä heräsi kuitenkin kauempaa kuuluvaan kiroiluun ja äänekkääseen maiskahdukseen joka kertoi jonkun päätyneen ensin suohon ja sieltä sitten poiskin päässeen. Pian Reenan viirusilmien näkökenttään ilmaantui melkoisen runneltu chadratamma, siipirikkoinen ja isovatsainen, hyvin räjähtäneen näköinen. Hienoinen, ilkeähkö hymy ilmaantui pariksi sekuniksi tamman kasvoille, kadoten pian. Nahkasiipi joko potkisi toista tai ei potkisi.
"Hoi pikku siipirikko", Reena huusi, melkoisen neutraalilla sävyllä. Pieni ilkeäsanaisuus oli aina päällä, siitä ei eroon päässyt, mutta muuten varsin neutraalilla tuulella nahkasiipi sillä kerralla oli. Keveästi, joskaan ei kovin sirosti tämä laskeutui kantavannäköiselle mättäällä ja jäi siihen tarkkailemaan toista.

Agilah räväytti silmänsä auki äänen kuultuaan ja kohdisti katseensa taakseen, katuen sitten päivää jolloin oli koskaan syntynytkään. Tamma painoi korvansa visusti niskaansa.

- Kehtaatkin tulla limasine nahkapoimuinesi tänne muita nimittelemään, valkea sähähti, narskauttaen hampaitaan ärhäkkäästi. Kenties ei ollut viisas veto vieraan rodworin edessä, mutta minkäs Agilah omille kokemuksilleen mahtoi. Se ei tulisi koskaan sietämään ainuttakaan nahkasiipistä lepakkoa lähellään, ei edes samalla alueella, vaikka tilaa olisikin yllin kyllin. Ei edes vaikka kuulisi sen vihreän kissansilmäisen oksetuksen kuolleen

Valkea charda riuhtaisi jalkansa irti upottavasta lietteestä ja lähti raivokkaasti eteenpäin, pitäen yhä visusti korviaan harjansa seassa. Tamma päätti siirtyä muualle ennen kuin menettäisi itsehillintänsä lopullisesti, eikä se olisi ollut kannattavaa sen itsensä saati varsan terveyden kannalta. Vaikka varsalla ei ollutkaan paljoa väliä, kaikki olisi vain paremmin jos se kuolisi jo ennen kuin ehtisi kylmään maailmaan syntyäkään.

Kuin emänsä ajatuksia lukien, varsa muistuttikin olemassaolostaan potkaisemalla kipeästi tamman vatsaa, pakottaen Agilahin hiljentämään askeliaan.
- Ole sinä nyt jo hiljaa, Agilah sihahti ja näykkäisi ilmaa kyljeltään, vaikkei se mitään auttanutkaan. Luultavasti toive ennenaikaisesta kuolemasta jäisi vain haaveeksi, ainakin mitä tuli varsan jo nyt huomattavaan temperamenttiin.

"Kehtaan ja varsin hyvin kehtaankin", Reena lausahti tyynesti ja katseli kuinka valkoinen säröillyt posliinipatsas loikkasi irti lietteestä ja lähti raivoisalla tarmolla tallustelemaan eteenpäin. Mahtoi olla mukavaa moisen vatsakasvaimen kanssa. Juuri tuon vuoksi tamma oli emäänsäkin halveksinut, pitänyt tätä tyhjänpanttina, kun oli antanut jonkun orin tehdä itselleen jotakin sellaista. Vihreä hymähti ja hypähti suhteellisen keveästi seuraavalle mättäälle, sitten seuraavalle, käytellen nahkaisia siipiään apuna etenemisessä ja tasapainon säilyttämisessä petollisissakin kohdissa, jottei olisi lähtsähtänyt suon kylmiin vesiin, jotka säälimättä imivän sisäänsä kaiken minkä saivat. Suo ei tuntenut armoa ja jotenkin kummasti viirusilmä oletti, että tuosta valkoisestakaan olisi tuskin apua siinä räpiköinnissä. Varmasti toinen katsoisi oikein mielellään vihreän hukkumista.

"Viitsisitkö edes nimesi mainita, pikku posliinihevonen ?" Reena kysyi, edelleen samalla tavalla tyynesti. Nimi ei ollut suinkaan tarkoitettu loukkaukseksi, vaikka tuskin sitä varsinaisesti kohteliaisuudeksikaan saattoi laskea. Koska ei toinen edes ollut niin kovin paljoa matalampi kuin vihreä itse. Mutta tammalle se oli aivan tarpeeksi, jotta saattoi kutsua toista pikkuiseksi. Tai varmaankin tuo olisi kutsunut, olisi toinen ollut sitten säkäkorkeudeltaan millainen hyvänsä.
"Taisit jäädä jonkun itseäsi isomman ja ilkeämmän tielle", vihreä totesi, enemmänkin itselleen kuin valkoiselle. Vaikka mitäpä väliä sillä oli, että toinen kuuli. Se, mitä Reena sanoi ääneen oli aina tarkoitettu enemmän tai vähemmän muille, sillä tuolla oli tarpeeksi järkeä päässään pitää salattavat asiat salattavina. Olla lausumatta niitä ääneen missään tilanteessa, edes silloin kun oletti olevansa aivan yksin. Puillakin oli korvat.

Agilah pyöräytti silmiään. Kuinka itsekeskeisiä rodworit saattoivatkaan olla?!

- En, eikä se periaatteessa sinulle kuulukkaan, tamma totesi napakasti ja jatkoi epätasaista askellustaan suon arvaamattomalla pohjalla. Yksikin väärä askel tiesi varmaa vaaraa, kuolemaa pahimmassa tapauksessa. Mutta se ei voinut mitenkään olla pahempaa kuin tämän näsäviisaan nahkapomullisen tamman kanssa sanaileminen, siitä valkea oli varma. Painuisi vain omiensa joukkoon, rotkon toiselle puolelle missä voisi nimitellä muita kaikessa rauhassa. Ja suorittaa muitakin epäinhimillisiä tekoja, raiskata ja pahoinpidellä pienempiä, kiduttaa niitä jotka olivat heikkoja tai kuolemassa.

- Kyllä, oikean vihreän nahkasiivellisen mäntin joka näytti tyytyvänsä kaikkeen mikä vain suinkin liikkui. Harmi vain että olin liian hidas.

Agilah luimisti korviaan ja mulkaisi taaempana pällistelevää tammaa murhaavasti, ottaen sitten yhden raivoisan harppauksen eteensä. Ai että kun se vihasi nahkaa ja vielä enemmän vihreitä hevosia.

Reena virnisti, eipä tuo ollut suuria henkeviä tai kilttejä vastauksia edes odottaa. Tammalla vain oli päähänpinttymä nimistä, tai päähänpinttymä ja päähänpinttymä, mutta niistä sai toisinaan oikein hyviä apuvälineitä potkimiseen. Ehkä perällä oli myös jonkinlaista alkeellista käytöstapojen vaikutusta, mutta tuskin se näkyi käytöksessä asti. Edes tamma itse ei havainnut minkäänmoista käytöstapavaikutinta toimiinsa, joten sen täytyi tulla jostakin todella syvältä. Kenties takakavioista saakka.
"Vai niin. Selvä sitten, rouva nimetön", vihreä lausahti sävyttömästi, loikkasi jälleen seuraavalle mättäälle tai oikeastaan hyppäsi ilmaan ja liiteli. Koska seuraava mätäs oli varsin kaukana ensimmäisestä, valkoisen tamman edessä niin, että toinen joutui suuntaamaan nahkasiipeen päin. Vaikka Reena ei ollut kiusaamassa ketään tällä kertaa mitenkään varsinaisesti, tuli sellaista silti ihan luonnostaan. Aina välillä.

Tamman teki mieli naurahtaa hyvin räkäisesti, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Toisinaan Reenakin näemmä löysi käytöstapansa. Kenties ne oli kätketty aarrearkkuun ja haudattu tuntemattomalle saarelle X:llä merkittyyn kohtaan. Kenties. Vihreä nahkasiipi. Ainakaan tuo ei tuntenut ketään muuta vihreää kuin itsensä, mutta tokihan saari oli täynnä ties minkälaisia poninpuolikkaita, joten varmasti jostain löytyisi samanvärisiäkin.
"Monet ovat", Reena totesi, todetakseen jotakin. Totta puhuessa nahkasiipi oli oikein tyytyväinen toisen ahdinkoon, sillä sekin vain todisti, kuinka hyvin tammalla itsellään meni. Ei ollut mitenkään huonoa elämä.

Agilah pyöräytti silmiään ja puri hampaansa yhteen. Jos se olisi saanut sillä hetkellä yhden toiveen käytettäväkseen, tamma olisi toivonut nahkasiiven johonkin hyvin kuumaan ja polttelevaan paikkaan. Mutta haveet olivat luotu lisäämään tuskaa, se ei pääsisi loisivasta lepakosta eroon.

- Häivy parasiitti, Agilah sihisi ja väläytti hampaitaan, mulkaisten ärsyttävää nahkasiipeä kiukkuisesti. Samalla charda upotti jalkansa pettävään lietteeseen ja sai maiskahtava äänen aikaan vetäessään sen pinnalle. Kuinka se olisikaan halunnut räjäyttää vihreän rodittaren tohjoksi, joka olisi pikkuhiljaa kadonnut suon liejuun ja jäänyt sinne ikuisiksi ajoiksi.

Tamma jatkoi matkaansa yhä ärtyisämmin.

( loisiva lepakko <3 )

Hetken loisiva lepakko kieltämättä harkitsi paikalta poistumista, sillä valkoisesta ei ollukaan irronnut niin paljoa iloa kuin tuo oli toivonut. Koska huomaamatta tilanne oli muuttunut sellaiseksi, että Reena halusi kiusata valkoista. Poistumiskehoitus sai kuitenkin tamman kissansilmät välähtämään ja suun hiipimään toispuoleiseen virneeseen, joka ei lupaillut hyvää. Ei, nyt kun toinen oli varsin selkeästi ilmaissut mielipiteensä siitä mitä ajatteli vihreästä ja minne halusi tuon lähettää. Vaikkei sanonut suoraan, sen pystyi melko hyvin sävystä päättelemään. Pakettiin kirjotettaisiin "alimpaan helvettiin pikapostina".
"Luuletko sinä todellakin", Reena aloitti, keskeyttäen hypätäkseen seuraavalle mättäälle.
"Että poistuisin noin epäkohteliaalla pyynnöllä ?" tamma jatkoi lauseensa loppuun, hymyillen herttaisen tylsämielisesti. Oikeastaan lauseen olisi kuulunut jatkua "tai että lähtisin mitenkään muutenkaan", mutta sen nyt saattoi jättää pois.

Toisaalta valkoinen oli tylsempi kuin Reena oli luullut ja jatkoi itsepintaisesti matkaansa sanomatta yhtään enempää. Ei se toisaalta haitannut, tamma ei edes halunnut kuunnella chadran jurnutusta koko aikaa ja kyllä selkeästi pelkällä läsnäolollaan kiristi toisen hermoja kuin ruuvimeisselillä.
"On varmasti hauskaa litistä eteenpäin siellä eikä lentää", vihreä totesi tällä kertaa hieman ystävällisemmin. Valheellisen ystävällisesti, mitenkä muutenkaan, mutta joka tapauksessa. Totta kai sokea ja hullu viisipäinen matokin näki ettei toinen kyennyt lentämään murjotulla siivellään. Oli sidottu maankamaralle. Voi pikku parkaa.

Oli kohtalon ivaa, ettei Agilah tiennyt tämän kiusanhengen olevan sukua sille samalle hirviölle, joka oli julmasti ottanut valkealta mitä oli tahtonut ja sysännyt sitten nahkarievun enkelin syrjään. Voi jos Agi oli sen tiennytkin, silloin nahkasiipi olisi varmasti saanut todella erilaisen kohtelun selänkääntämisen sijaan.

- En luule, vaan myös toivon ja rukoilen, tamma totesi luimistaen korviaan yhä tiiviimpään luimuun, huomaten ettei saanut niitä enää kiinnemmäs ihoaan vasten. Se päästi nuoren tamman ivankin läpi korviensa, lähinnä siksi, ettei ollut lainakaan kiinnostunut mitä nahkapoimuisella lentävällä rotalla oli enää sanottavanaan.

- Hmm, nyt ymmärrän ongelmasi. Joko olet todella häiriintynyt tai sitten niin säälittävän yksinäinen, että kulutat aikaasi sulkasiipien puolella näsäviisaita kommentejasi jaellen, koska sinulla ei ole ketään muuta kelle niitä siunaisit. Joten säästän aikaasi, kakara, lähde muualle lepattamaan ja etsi joku joka ymmärtää ajatuksiasi ja tarpeitasi. Sillä voin luvata, ettei minusta ole sinulle enää pitkäksi aikaa seuraa.

Agilah oli puhuessaan saanut kävelynsä yllättävän rennoksi ja rauhalliseksi, jopa äänensä, joka aijemmin oli lähennellyt kiristetyn viulunkielen kireyttä.

Vihreä virnisti ilkeästi. Valkoinen saisi toivoa, rukoilla, pyytää ja anella vaikka maailman tappiin asti, Reena kiusaisi tuota tasan niin pitkään kuin itse haluaisi. Vasta kun chadra kävisi tylsäksi, minkä ne yleensä tekivät vähän turhankin nopeasti, tamma katoaisi kuin tuhka tuuleen perävalot välkkyen, vilkkua ja jarruvaloja käyttämättä. Sitä ennen toisaalta voisi koettaa, kuinka paljon toinen oli valmis nöyrtymään sen vuoksi, että Reena lupaisi lähteä. Joko ei yhtään, jolloin toinen osoittaisi jopa yllättävää ja ehkä hieman ihailtavaakin suoraselkäisyyttä tai sitten paljonkin, jolloin valkoinen olisi ehdottomasti vain tylsä.
"En kyllä kuullut toivoa tai rukoilua", tamma huomautti ohjeistavaan sävyyn.

Reena loikkasi seuraavalle mättäälle kuunnellen kiinnostuneena valkoisen analyysia. Mmh, ihan mielenkiintoinen teoria mutta pieleen silti meni. Paitsi ehkä sen kohdalla, että tamma oli todella häiriintynyt. Mutta sitähän ei voinut itse tietää, eihän nyt psykopaatti suinkaan sanonut olevansa psykopaatti ? Niinpä. Tämä mielenkiintoinen ja varmasti vaivalla kehitetty systeemi siis kaatui suurimmalta osin.
"En taida olla kumpaakaan ja luuletko, että todella välitän millaiset siivet kukin on saanut ? Älä elättele turhia toiveita, kultapieni", Reena survaisi, katsellen kissansilmillään toista kuin erityisen makeaa leivosta. Ilkeästi.
"Ohoh, nythän minua pelottaa."