Totuttiin ongelmiin, kovemmiksi kasvettiin

Aurinko paistoi täydeltä taivaalta, mutta lämmitti vain heikosti.
Shoka henkäisi syvään, jonka jälkeen veti keuhkonsa täyteen kirpeää pakkasilmaa - edellinen yö oli ollut järisyttävän kylmä Loranian mittakaavassa, eikä nuori tamma ollut nukkunut silmänräpäystäkään, joten se oli päättänyt lähteä jaloittelemaan. Silläkin uhalla, että nukahtaisi kesken matkan. Punaiset jouhet lennähtelivät silloin tällöin puhaltavan tuulen mukana, sekoittuen tamman päässä olevaan mustaan huiviin. Shon suupielillä lepäsi rauhallinen hymy. Kuinka hyvällä tuulella se olikaan, vaikka otettiin huomioon se, ettei tällä ollut hajuakaan äitinsä saatika isänsä sen hetkisestä olin paikasta.

Sulkasiipi nosti ponnekkaan ravin, heilautti päätään ja levitti siipiään. Se oli jo kahden kesän ikäinen, eikä siis mikään pieni varsa! Tämä selviytyisi tilanteesta kuin tilanteesta täysin omin nokkineen, eikä tarvinnut kenenkään holhousta. Varsinkaan äitinsä. Sho puuskahti, oranssit silmät tuikkien. Rilos huolehtikoot vain itsestään - se saisi olla vielä joku päivä ylpeä tyttärestään, kun tämä päihittäisi jokaisen vastaan tulevan nahkasiipisen ilman pienintäkään ongelmaa. Valkean siivet ottivat tuulta alleen, nostaen nuorukaisen hetkeksi ilmaan. Tamma potkaisi kipakan potkun, laskeutui, ja nosti laukan.

Lumi pöllysi valkean molemmin puolin, saaden tämän naurahtelemaan ilosta. Kuinka vaatimattomista asioista saikin näin paljon hupia irti! Sho kiihdytti, sulkien silmänsä ja antaen tuulen riepotella jouhiaan. Tämä se vasta oli elämää - ei rajoja, ei huolia, ei ylimääräistä häsläystä.

Vain se hetki, kirpeä pakkanen ja Sho.

(Elmo ja Nera-neiti)

Siinä missä normaalit ja terveet varsat silläkin hetkellä varmasti leikkivät jossain toistensa kanssa, oli tilanne toinen Neran kohdalla. Pieni, heikko ja pörröinen varsa vain makasi hangessa, säpsähtäen silloin tällöin. Painajaiset olivat jokapäiväisiä, eikä väsynyt harmaa ollut varmastikaan nukkunut kuin viiden minuutin pätkiä kerrallaan. Jokainen pätkä päättyi aina samaan - hirvittävään rusahdukseen ja veriroiskeisiin hangessa.

Vain viikkoa takaperin oli varsa menettänyt ainoan tukihenkilönsä, emänsä. Tunnin verran oli varsa jahdannut nahkasiipistä oria, kunnes oli väsähtänyt ja kadottanut jäljet jatkuvan lumentulon takia. Sen jälkeen varsa oli harhaillut päämäärättömästi ympäriinsä, eksyen lopulta sademetsän syövereihin. Olikin ihme, ettei niiden kahden päivän aikana jo jokin peto ollut napsinut helppoa saalista suihinsa. Mutta ei, siinä huomattavasti laihtunut varsa makasi edelleen.

Tummaa karvaa peitti kerros pakkashuurretta ja lunta. Sulkasiiven vaalea turpa oli kuivuneen veren peitossa, sieraimien ja alkeelliset hampaat pitivät tiukasti ainoasta konkreettisesta asiasta, joka tamman emästä oli jäänyt, nimittäin kahdesta raidallisesta siipisulasta. Henki pihisi heikosti varsan hengitysteissä, kylkien ja sieraimien laajetessa vaivalloisesti jokaisella kerralla. Kova pakkanen ja viima oli syönyt hitaasti tiensä Neran ytimiin, ja olisi pian viimeistellyt työn, minkä nahkasiipi oli jättänyt tekemättä varsan kohdalla.

Sho kiristi tahtiaan, ja hymy tämän kasvoilla vain syveni.
Kuinka vapauttavalta se tuntuikaan. Sademetsän puut vilisivät kuin nopeennetussa filmissä ohitse, kavioiden iskeytyessä pehmeään lumeen.. Samassa valkea huomasi vain muutaman metrin edessään jotain täysin siihen kuulumatonta, ja täysin refleksiensä varassa nousi levällään olevien siipiensä varaan, hypähti ilmaan ja täydessä vauhdissa kiisi jonkin epämääräisen möykyn ylitse, laskeutuen sitten voimakkaasti jarruttaen, iskien kavionsa maahan ja pysähtyen niille sijoilleen. Sydän tamman rintakehässä hakkasi tuhatta ja sataa - mikä tämän jalkoihin oli ollut jäädä? Se oli näyttänyt kaikelta muulta kuin lumelta, mutta silti se oli ollut valkoinen ja huurteinen. Sho kääntyi ympäri, painaen korviaan aavistuksen taaksepäin, ja lähtien kävelemään kohti sitä pientä möykkyä, jonka oli vastikään ylittänyt täpärästi.

Sulkasiipi hidasti. Sitä arvelutti. Liekö joku petoeläin? Paleltunut kettu? Tämä puri tiukasti huultaan, venyttäen kaulaansa ja haistellen ilmaa. Vain vaivoin tämä sai ilmasta kiinni pienen tuoksun, joka viittasi elävään olentoon. Oranssit silmät tuikkivat uteliaisuudesta, mutta myös epävarmuudesta. Lopulta tuo huurteinen ja epämääräinen otus kiinsi vain muutaman metrin päässä Shosta, jonka kulmat kohosivat ihmetyksestä ylöspäin, saaden tämän kasvot loistamaan hämmentyneisyydestä.

Varsa? Laiha. Täysin voimaton. Tamma henkäisi syvään. Toisen pienet, sulkaiset siivet olivat kohmettuneina, täysin kangistuneina, luu paljailla kyljillä, yrittäen selvästikin pitää vielä jonkinlaista lämpöä yllä. Itseasiassa valkea oli hyvin ihmeissään siitä, että varsa oli vielä hengissä. Shon oransseihin silmiin olisi kihonneet kyyneleet, ellei tämä olisi tuntenut velvollisuudekseen pysyä vahvana.

- Hei? Shokan ääni oli selvästi järkyttynyt, mutta ystävällinen.
- Missä vanhempasi ovat? Olet todella huonossa kunnossa.. Valkean mutisi, kiertäen varsan toiselle puolelle, asetellen jalkansa hyvin, ja käyden makaamaan tämän viereen, levittäen siipensä tämän päälle. Tamma oli juuri juossut, joten se hohkasi lämpöä paremmin sillä hetkellä kuin mikään tai kukaan muu.

Neran korvat heilahtivat pienesti äänien suuntaan.

Ensin pakkaslumen ratinaa ja matalaa kuminaa. Sitten suhahdus, raskas tömähdys ja lisää ratinaa. Sitten ratina loppui ja kuului syvä hengähdys. Varsa pysytteli tajuissaan vain vaivoin. Uusi huurupilvi vapautui tamman hennoista sieraimista, todistaen tämän elossaolon.

Toisen hevosen puhe kuulosti puurolta Neran korvissa. Tamma se taisi olla, ja jotain se puhui vanhemmista. Yhtäkkiä kuitenkin jotain lähes polttavan kuumaa laskeutui varsan viereen ja ympärille, saaden tämän nytkähtämään heikosti säikähdyksestä. Tumman varsan vaaleat silmät lävähtivät vaivoin auki, ja se katsoi järkyttyneesti valkeaan tammaan. Kuumuus levittäytyi kuitenkin harmaaseen nopeasti ja lopulta varsa pihahti hieman, rentoutui ja painautui sitten visusti kiinni lämmönlähteeseensä.

Jonkin aikaa kohmeinen tamma vain tuijotti eteensä ja imi lämpöä itseensä. Sitten se muisti, että valkea tamma oli kysynyt jotain. Hetken Nera mietti, sitten laski huolella sulat hankeen, jääden tuijottamaan niitä.
- Äitini kuoli, eikä minulla ole isää, varsa vastasi hiljaa heikolla ja hennolla äänellään. Sitten harmaa otti uudelleen sulat suuhunsa, peläten, että viima pyyhkisi ne mukaansa.

Shoka katseli oransseilla silmillään varsaa, joka pienen hätkähdyksen jälkeen näytti tajuavan, että valkean lämpö ei olisi uhka. Toinen jopa pienen voimien keräämisen jälkeen sai muodostettua sanoja, jotka iskivät tammaan pahemmin kuin mikään muu. Varsan emä oli kuollut, ja isää ei ollut? Myötätunto valtasi sulkasiiven. Kuinka hirveä alku elämälle. Huivipää tiivisti siipeään toisen ympärillä.

- Kaikki on nyt hyvin. Minä pidän sinusta huolta. Shon ääni oli pehmeä, ja tämän huulille kohosi lämmin hymy. Se tottavie aikoi varmistaa, että varsa pysyisi hengissä ja saisi paremman elämän. Samassa valkea huomasi pienen suussa jotain - kaksi sulkaa? Oranssit silmät kostuivat. Kuinka heiveröinen toinen olikaan, ja silti se jaksoi pitää kiinni jostain niin raskaasta - oli vaikea arvata, kenelle sulat olivat kuuluneet.

- Olen Shoka. Tamma sanoi vielä nopeasti.
- Yritä nukkua, tarvitset kunnon lepoa.

Nera kuunteli tamman sanoja hiljaisena. Olisiko kaikki nyt tosiaan paremmin? Pitäisikö tämä tamma lupauksensa, vai tulisiko se sama ori taas? Päästäisikö tämäkin tamma sen kamalan rusahduksen ja vain häviäisi? Varsa värähti muistellessaan tilannetta. Mutta ehkä tämä sulkasiipi ei kuolisi. Toivottavasti ainakin.

Varsa nyökkäsi heikosti Shokan sanoille, laskien päänsä hangen pinnalle. Se piti edelleen visusti kiinni sulista yhä edelleen, mutta loi sitten vielä katseen ylös.
- Minua sanotaan Neraksi, tumma varsa sanoi ja painoi silmänsä kiinni. Sitten kaikki pimeni, ainakin hetkeksi.

Sä laitoit mut piiloon, kaikelta pahalta
Suojasit syliin, pahoilta unilta
Kirjoitit selkään mua aina rakastat
Vaikka mä oon niin rikki ja sekaisin

Pian kuitenkin varsaa ahdistelivat jälleen painajaiset. Aluksi uni oli ihana - varsa oli jälleen Even hellässä huomassa, vaikka tamma ei ollutkaan onnellinen. Kahden kuukauden aikana Nera oli kyllä huomannut sen, mutta raidallisen tamman kosketus oli silti ihana ja lähetti miellyttäviä väreitä pitkin hennon varsan kehoa. Yht'äkkiä kuitenkin kuului rusahdus, ja kun sulkasiipi katsoi taakseen, näki se vain sinisen otsaletin ja ahdistuneet, keltaiset silmät.

Siihen harmaa jälleen heräsi säpsähtäen. Mutta nähdessään Shokan vierellään, varsa rentoutui silminnähtävästi ja laski päänsä takaisin hangen pinnalle, käpertyen jälleen hieman visummin kiinni valkean kylkeen. Siitä tulisi pitkä ilta.

(aika harppaus, aamuun mennään 8>)

Auringon säteet lämmittivät pitkästä aikaa - öinen pakkanen hellitti, ja lämpötila oli mahdollisesti jopa plussan puolella. Se herätti valkean tamman, joka oli visusti pysynyt heiveröisen Neran vierellä. Sho avasi uniset silmänsä, haukotteli syvään ja hymyili. Varsa oli saanut ilmeisestikin unta, sillä se ei ollut herättänyt huivipäätä, eikä sen pahemmin puhunutkaan unissaan. Tamma toivoi, että pieni oli saanut edes hetken levättyä. Lämmin ilma lupasi hyvää - hevoset pääsisivät liikkeille, ja löytäisivät mahdollisesti jotakin syötävää. Shoka tuuppasi pehmeästi Neraa turvallaan.

- Hyvää huomenta! Shon ääni oli pirteä ja lempeä - niin kuin lähestulkoon aina.
- Nukuitko hyvin? Tamma jatkoi, venytellen sitten siipiään. Tämä nousi ylös, ravisteli itseään, ja kääntyi sitten varsan puoleen. Se pääsisi varmasti ylös, sillä toinen suorastaan huokui sisua ja itsevarmuutta. Siitä olisi vielä pidemmän päälle hyötyä. Shon hymy vain syveni. Nera oli kokenut kovia, mutta tämä oli oikestaan valkealle kuin vastaus rukouksiin - se oli aina ollut aika yksin. Ja varsasta riittäisi sille puuhaa pidemmäksikin aikaa!

Yht'äkkiä hento varsa sai tuuppaisun tammalta, mikä sai tämän hätkähtämään hereille. Neralla kesti jonkin aikaa tajuta, missä se oli ja mitä oli tapahtunut. Sitten se suunnaton viha ja suru valtasi varsan mielen, mutta tilaa oli myös pienelle onnelle. Olihan sillä sentään Shoka! Varsa siristeli silmiään hämmentyneesti, kun aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Tamma käänsi helmiäissilmänsä valkean tamman puoleen. Varsan kasvoilla oli ehkä pieni hymynpoikanen, mutta niin pieni, että sitä tuskin saattoi erottaa.

- Paremmin kuin vähään aikaan, Nera totesi. Ja olihan se totta - se oli viimeisen viikon ajan nukkunut vain muutaman minuutin pätkiä kerrallaan, kun nyt se oli saanut unta ehkä jopa tunnin verran ennen seuraavaa heräämistä. Harmaa alkoi varovasti taivuttelemaan jäykistyneitä niveliään, kunnes vaivalloisesti sai etujalkansa suoraksi. Suoristaminen sattui, ja tamma meinasi parahtaa, mutta sen sijaan vain luimisti korvansa tiukkaan, sulki silmänsä ja repi itsensä ylös.

Olisihan varsan silti pitänyt tietää, että kun se nousi näin kangistuneena ylös, ei sen heikot jalat voisi kestää sitä pientä painoa. Ja niin harmaa varsa löysi itsensä hangesta taas.

Shoka katseli sivusta, kuinka Nera taisteli itsensä päättäväisesti pystyyn, mutta siitäkin huolimatta kaatui uudestaan. Valkean suupielet pysyivät hymyssä - kyllä pieni pärjäisi. Se ei ehkä jaksaisi tarpoa pitkää matkaa, mutta siinä vaiheessa huivipää voisi ottaa toisen selkäänsä, jolloin matka taittuisi nopeasti lentäen. Tamma vilkuili ympärilleen. Sademetsä oli autio, muutamaa pikkulintua lukuunottamatta.

- Tiedän kivan paikan, jossa vietän suurimmat osat öistäni. Sitä voisi kutsua jopa kodiksi. Voit jäädä kanssani, jos vain haluat? Shon oranssit silmät kohdistuivat tummaan varsaan, joka makasi hangessa. Toisen olisi parempi suostua, tai valkea ottaisi sen mukaansa väkisin. Se ei hyväksynyt asiaa, ettei varsalla ollut ollenkaan omaisia. Kuinka kamala ajatus.

- Matkaa on jonkinverran, kannan sinut sitten kun et jaksa enää itse kävellä. Tamma katsahti Neran siipiin - liian heiveröiset vielä, eivät varmasti kannattaneet pientä ilmassa. Valkea muisti hyvin ensimmäisen lentotuntinsa. Tämä naurahti hieman ääneen, pudistellen sitten päätään. Siitäkin tuntui olevan ikuisuus, vaikka Sho olikin vasta kaksi kesäinen.

- Ja uskon että äitini ilahtuisi, jos kävisimme moikkaamassa häntä. Mitäs sanot?

Muutaman uuden yrityksen jälkeen varsa pääsi jälleen ylös, tällä kertaa purren tiukasti hampaitaan yhteen. Harmaan jalat tutisivat mahdottomasti, mutta lopulta Nera sai tilansa vakaaksi, jolloin se poimi sulkaparin uudelleen suuhunsa. Sitten tamma katsoi päättäväisesti valkeaan tammaan. Kyllä, sen olisi parempi nyt vahvistua, kunnes olisi valmis lähtemään nahkasiiven etsintöihin.

- Menen sinne minne sinäkin menet, rodisukuinen vastasi ja heilautti valkeaa häntäänsä. Se ei halunnut unohtaa äitiään, vaan halusi unohtaa vain sen kauhistuttavan yön. Mutta Neran piti silti myöntää itselleen se tosiasia, että Shoka vaikutti tähän mennessä ihanalta.
- Kyllä minä ihan itse kävelen, varsa tiuskaisi sillä tunteen määrällä, mikä tämän silmissäkin kyti.

Kukaan ei saisi aliarvioida sitä!

Nera poistuu, kiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitos <3