Stuck in the mud, eh?

//Elmia ja Nera tännepäin//

Sademetsässä, no, satoi... Mitä muutakaan olisi voinut odottaa tuolta kostelta inhottavalta ryteiköltä? Rekaleen mielipide paikasta oli muuttunut paljon sitten edellisen käynnin, kenties sen takia, että ori oli taukonsa aikana onnistunut katkeroitumaan. Se oli jo melkein löytänyt tamman, josta piti kovasti, mutta nyt Kika oli kadonnut jonnekin jäljittämättömiin. Ja olihan tässä välillä ollut sotakin, sota, johon Rekale itse ei, kovasta tahdostaan huolimatta, ollut päässyt osallistumaan, mutta sota, joka oli silti saattanut vaatia jopa ystävän hengen. Pahinta oli, ettei ori saattanut tietää tilanteesta yhtään mitään. Se oli vaellellut vähän siellä sun täällä, muttei missään kovinkaan erityisesti.

Sade kasteli siivet ja vei Rekaleen joka hetkellä kauemmas unelmasta lähteä lentoon. Höyhenet eivät jotenkin kerta kaikkiaan soveltuneet märällä säällä revittelemiseen, joten ori oli jumissa maanpinnalla, jossa jalat juuttuivat kiinni mutaan, mikäli seisoi liian kauan. Taivas oli tummanharmaa ja aurinkoa ei näkynyt mailla halmeilla. Vuorokaudenajastakaan ei voinut olla täysin varma, kenties olisi jo ilta, kenties nyt oli vasta päivä. Ajantaju katosi nopeasti loputtomissa kasviryteiköissä.

Rekale ei kuitenkaan antanut periksi ja etsinyt mukavaa kohtaa jonkin suuren puun alta, jossa odottaisi sään laantumista ja siipien kuivumista. Se askelsi tasaista vauhtia eteenpäin, korvat luimussa ja pää melko lähellä maanpintaa. Valkoisen ensisijaiset aikeet liittyivät tästä kamalasta paikasta poispääsyyn, ei suinkaan täällä tuntikausia värjöttelemiseen. Askel kerrallaan ori eteni kasvillisuuden joukossa, jääden välillä erinäisistä ruumiinosistaan kiinni köynnöksiin ja oksiin ja raahaten aikamoista lehtikasaa jäljessään. Jos joku olisi nyt nähnyt chadraherran, tämä olisi varmasti nauranut sydämensä kyllyydestä. Rekale ei edes välittänyt tarttua perässä raahaamiinsa oksiin hampaillaan poistaakseen nämä siivistään ja jouhistaan.

Synkät ajatukset kulkivat kehää orin mielessä. Toki se osasi olla iloinenkin, olihan se juuri saanut paikan, josta se olisi todennäköisesti haaveillut aina, mikäli olisi osannut ajatella koko asian mahdolliseksi. Sotilaita oli "palkattu" lisää, nyt kun monet olivat kuolleet sodassa. Jopa nuori, innokas ori oli hyväksytty. Rekale naurahti hiljaa ja hyvin kolkosti. Se tiedosti vähän liiankin hyvin taistelutaitonsa. Kyllä, se oli voimakas, mutta pelkän rodworin näkeminenkin sai sen kimpaantumaan niin paljon, että sen teki mieli kiskoa tämä riekaleiksi pala kerrallaan ajattelematta sen kummemmin mitään. Ehkäpä johtoporras kuitenkin osaisi pistää orin aisoihin. Komentoja se osasi kuitenkin totella.

Muutama askel lisää inhottavassa märkien kasvien sekamelskassa aiheutti totaalisen pysähdyksen orin liikkeeseen. Sen etujalka jäi pahasti jumiin syvään, paksua mutaa sisältävään lammikkoon. Se oli lentää turvalleen koska oli upputuneena ajatuksiinsa. Nopeasti se kuitenkin korjasi tasapainonsa, sadatteli itseään mielessään muutaman kerran, ja alkoi räpistellä itseään irti.

Tiedä sitten, kuinka kauan oli vain satanut. Päivät olivat puuroutuneet yhdeksi harmaaksi mössöksi, eikä tämäkään päivä ollut yhtään erilainen. Harmaa tamma oli hyväksynyt kohtalonsa ja vain juurtunut paikalleen. Se ei sulkaisilla siivillään pääsisi lentoon näin kosteassa ilmassa. Valkeat jouhet olivat liimautuneet Neran karvaan kiinni, se vähä määrä mitä niitä nyt oli. Häntä sen sijaan repsotti pitkällä tamman takana maata viistäen.

Nera oli kolmikesäinen, ja erottui hyvin vahvasti muiden chadranuorten seasta. Tamma oli suurin, raskain ja tummin kaikista, eikä tarvinnut kauaa miettiä jos piti mainita joku, joka ei kuulunut joukkoon. Kun muut nuorukaisista saattoivat vieläkin leikkiä hippaa, liidellä ilmojen halki sydän kepeänä tai muuten vain juoruta kaikesta, harmaa tamma oli aina yksin, korvat luimussa. Mustasiipi ei viihtynyt seurassa, ainoa seura mikä kelpasi tuosta vain oli Shoka. Valkeasta oli kehittynyt hyvin tärkeä isosisko tummalle, eikä sitä tammaa voinut korvata. Vaikka Nera olikin happamampi kuin sitruuna ja äärettömän katkera, Shoka sai myös raskaasta tammasta hyviä puolia esiin. Shon seurassa tamman korvat saatettiin nähdä jopa eteenpäin suunnattuna, kun ne vakituisesti tuntuivat löytyvän valkeitten jouhenrämmäleitten seasta.

Nera oli aina tiennyt, ettei ollut täysi chadra. Oli itseasiassa ihme, että tammalle oli edes suotu sulkasiivet. Ehkä se olikin ainoa syy, minkä takia tamman vielä kelpasi olla muiden chadrojen seurassa. Jos harmaalla olisi nahkasiivet, se olisi varmasti ne näiden kolmen vuoden aikana jo repinyt irti vain silkasta häpeästä. Se ei halunnut olla sellainen saastainen niljake, mitä rodit olivat. Tamma sulki silmänsä ja kiristeli hampaitaan. Pian se voisi mennä ja kostaa sille orille. Vielä vuosi, ehkä toinen. Sitten harmaa olisi valmis.

Nyt Neran kuitenkin havahdutti ajatuksistaan yht'äkkisiin rasahduksiin. Kuulaat silmät tuijottivat nyt näköpiiriin ilmestynyttä valkeaa oria, tamman ilmeen ollessa vähintään myrtynyt. Tummanharmaan korvat olivat visusti luimussa ja rispaantuneiden jouhien seasta törrötti kaksi raidallista sulkaa. Toinen sulkasiipi näytti juuttuneen mutaan ja räpiköi nyt itseään irti kuin hunajaan takertunut kärpänen. Toivotonta se oli, ja ajatuskin sai Neran tuhahtamaan ääneen ja sivaltamaan pitkällä takkuisella hännällään ilmaa.

Mokoma vaikutti ääliöltä jo täältä katsottuna.

Rekale oli turhautua yrittäessään raastaa jalkaansa irti mudasta, sillä paksu muta piteli puoliaan luovuttamatta hetkeksikään. Mudan seassa oli selvästi isompaakin kivirouhetta, joka naarmutti vuohiseen ikäviä pieniä jälkiä. Mitään pysyvää naurettava muta tuskin saisi aikaan, mutta naarmut tuntuisivat ikäviltä muutaman päivän orin kävellessä - ja kävelyähän oli tässä säässä luvassa paljon, sade kun pilasi kaikenlaiset lentomahdollisuudet eikä vielä hetkeen ollut toivoakaan päästä pois tästä kirotusta metsiköstä.

Jostain sivulta kuulunut äännähdys sai Rekaleen kohottamaan päätään vaistomaisesti, jotta se saisi katseensa kohdennettua paremmin. Siniset silmät osuivat tummanpuhuvaan olentoon, jonka olemus sai orin hetkessä valppaaksi ja painamaan korvansa luimulle. Jokin ei ollut oikein, jokin tässä kuvassa mättäsi - ja pahemmanpäiväisesti. Ensimmäinen vaisto, joka Rekaleen pääkopassa välähti, käski oria hyökkäämään suoraan olennon päälle. Seuraava vaisto ilmoitti, että tämä oli täysin mahdotonta - olihan ori yhä jumissa mudassa. Ikävä muistutus tästä tuli, kun jalasta kuului niksahdus orin pyrkiessä nopeasti kohti toista hevosta. Koska ori ei muuta voinut, se katsoi vierasta varuillaan.

Tamma. Selvästi, ori osasi kertoa tämän sulkasiiven ilmeestä. Sulkasiiven? Oliko Rekale juuri ajatellut, että sulkasiiven? Kyllä, alitajunnan rekisteröimät asiat kulkeutuivat pikkuhiljaa jopa pääkoppaan asti. Tammalla oli selvästi kaksi mustaa, sulallista siipeä. Kantoipa tuo sulkia vielä harjansa seassakin. Mutta ei tamma silti chadralta näyttänyt. Se oli kauttaaltaan aivan liian tumman ja synkän näköinen. Rekaleen korvat painuivat entistä enemmän luimuun. Miten sen tulisi reagoida tähän hevoseen?

"Hei, sinä siellä?" se päätti huutaa, joskin varsin typeränä. Toinenhan olisi saattanut kulkea ohi huomaamatta valkoista (olisi saattanut, toki Rekale ymmärsi, että se oli pitänyt aika lailla mekkalaa pyristellessään irti mudasta). "Mitä teet täällä?" Orin äänensävy ei ollut kovin ystävällinen, mutta siinä oli myös vivahdus uteliaisuutta, uteliaisuutta, joka ei välttämättä tarkoittanut mitään pahaa. Olihan ori kieltämättä huonossa asemassa, toinen etujalka käyttökyvyttömänä. Jos tilanne yltyisi taisteluksi, se saattaisi hyvinkin haavoittua ja jäädä paikoilleen makaamaan - toinen oli selvästi nuori ja vaikutti jotenkin kokemattomalta ja heikolta, muttei se sentään varmasti tyhmä ollut. Varmasti tamma osaisi käyttää hyödyksi tilan, johon ori oli joutunut. Saattaisi ehkä olla järkevämpää yrittää ensin varovasti tutustua toiseen suututtamatta tätä sen enempää.

Pidemmälle ajateltuaan Rekale joutui jopa toteamaan itselleen, että jos se nyt haavoittuisi ja jumittuisi mutaan lopullisesti, sään kuivuessa muta kovettuisi ikäväksi kuoreksi sen jalan päälle, eikä se pääsisi liikkumaan sitäkään vähää ennen kuin seuraavat kaatosateet sulattaisivat mudan liejuksi.

//Mä varmaan kohta menen nukkumaan, mutta oon varmaan suurimman osan huomisesta koneella, kun ei oo muutakaan tekemistä :D//

Valkea ori räpisteli vielä jonkin aikaa täysin tiedottomana ympäristöstään, kunnes vihdoin havahtui. Samassa ori oli jo valpastunut, luimistanut korvansa ja varautunut. Yritti ilmeisesti laukoa itsensä tammaa kohti, mutta muisti sitten viime hetkellä olevansa mudassa kiinni. Tämä sai Neran naurahtamaan kuivasti - naurahdus ei kuitenkaan ollut millään tavalla huvittunut, lähinnä halveksuva.

Toinen näytti punnitsevan tamman ulkonäköä, mikä sai harmaan jälleen toteamaan, että näytti hyvin paljon nahkasiipiseltä. Ori oli luultavasti tehnyt sen virheellisen johtopäätöksen, minkä liian moni muukin oli erehtynyt tekemään. Mutta ei Nera silti mielestään niin paljon rodilta näyttänyt. Sitten valkea alkoi huutelemaan typeryksiään luotaantyöntävällä äänellä, mikä sai sulkasiiven päässä kiehahtamaan.

- Mitäkö tein? Pidin huolta omista asioistani, kunnes tuollainen ääliö sattui paikalle! tamma huudahti närkästyneesti, ottaen muutaman pitkän askeleen eteenpäin, hännän raahatessa mutaa pitkin. Kuulaat silmät tuijottivat valkoista oria kylmästi, tummien korvien pysytellessä visusti niskassa kiinni. Tamma heilautti vettä tiputtavan otsatukanraatonsa silmiltään ja korskahti. Miten kovin typerä ori olikaan. Typerä, typerä, typerä! Kehtaa nyt puhutella noin syrjivästi laumatoveriaan! Eihän Nerakaan tosin mikään malliesimerkki ollut, mutta se ei ollutkaan nyt asian laita.

Toinen ei sitten totisesti osannut, kun räpisteli mudassa. Tuolla tavalla se juuttuisi vain pahemmin mutaan kiinni. Pölkkypää.
- Vaikka eihän asia tietenkään sinulle kuulu millään tavalla, Nera tuhahti. Se pysyi paikoillaan vain sen takia, että oli täällä ensin. Jos jonkun piti poistua, se oli valkean orin. Olihan tuo tullut ja häirinnyt harmaan omaa rauhaa räpiköinnillään ja väärinkäsityksillään. Harmaata raivostutti ja se polkaisi maata turhautuneena, mulkaisten sulkasiipeä. Saipahan kärsiä mutalammikossaan.

Rekale katsoi tammaa silmät selällään. Tamma oli juuri haukkunut sinisiipeä ääliöksi. Jokin kiehui hitaasti, mutta tasaista vauhtia orin pään sisällä. Vaikka sitä vastassa olikin tamma, se tunsi ärsytyksen kohoavan yli rajojensa. Sitä paitsi, jos ori mitenkään osasi oikein tilannetta tulkita, oli tamma puhunut ohi suunsa.

"Minäkö muka satuin paikalle?" se kysyi halveksivaan sävyyn. "Tietääkseni minä olin jumissa tässä perhanan mudassa jo silloin, kun sinä satuit tepastelemaan tänne sievine pikkukoipinesi."

Se pyristeli muutaman kerran irrottaakseen itsensä toivottomasti ja seisahti sitten paikoilleen.

"Kuka sinä olet," Rekale päätti lopulta kysyä ja yritti kovasti säilyttää itsehillintänsä äänessään. "Sinä et näytä chadralta, muttet liiemmin rodiltakaan, kun tarkemmin ajattelen. Miksi sinä vaellat chadrojen alueella?"

Näytti siltä, ettei tamma ollut lähdössä yhtään mihinkään, joten valkoinen saattaisi käyttää tilanteen hyväkseen ja yrittää edes saada selville toisen nimen. Eipä sillä, että siitä olisi välttämättä ollut mitään hyötyä, mutta mikäli toinen liikkui täällä vailla suojaa, saattaisi ori ainakin seuraavalla kerralla tehdä jotakin hyödyllistä.

Kohteliaisuus, tai sen puute, oli jotakin, mitä Rekale harvemmin unohti. Niinpä ori, ensi tuohtumisensa jälkeen, esitteli myös itsensä: "Minä olen Rekale."

Se yritti kuulostaa edes hitusen ystävällisemmältä, vaikka sen tekikin mieli hyökätä suoraan tamman päälle. Ainakaan se ei näyttäisi hermojaan ulospäin, ettei saisi toista kimpaantumaan. Nyt ei ollut varaa tulla haavoitetuksi näin häpeällisessä tilassa. Muta kun ei vieläkään suostunut luovuttamaan, ei sitten pätkän vertaa.

- Juurikin näin, ääliö. Seisoin tuolla omassa rauhassani kunnes sinä tulit siihen, Nera totesi ja pyöräytti silmiään. Ei ollut mikään välkyin tapaus. Tamma polkaisi jälleen maata niin, että mutaa lensi ympäriinsä ja sitten tyytyi kiristelemään hampaitaan.

Oli Nera huomannut sen jo pienestä pitäen, ettei ollut toivottua seuraa. Muilla nuorilla oli aina omat porukkansa, joihin tumma varsa ei kuulunut - ei sillä että se olisi koskaan halunnutkaan. Tämäkin asia todistettiin, kun sinisiipi jatkoi kuulusteluaan. Orin mielestä tamman ei selvästikään kuulunut olla täällä, vaikka todellisuudessa tammalla oli kaikki oikeus kulkea tässä paikassa. Mutta eivät nähtävästi sulkasiivet kelvanneetkaan orille. Harmaa puuskahti.
- Vihasivatko vanhempasi sinua tai jotain, sulkasiipi totesi turhautuneesti ja huiskautti jälleen ylipitkällä hännällään. Ei totisesti oria oltu nimellä - tai järjellä - siunattu.

- Minä olen juuri sitä. En täysin chadra, en täysin rodikaan. Eikö olekin loistavaa? Nera sanoi sarkastisesti.
- Minulla on täysi vapaus kulkea chadrojen alueella. Ajattelin että putkiaivosi osaisivat pistää yhteen yksi plus yksi, mutta olin ehkä turhankin optimistinen. Minulla on sulkasiivet, olen siis chadra. Eipä minua ole koskaan täältä poiskaan häädetty, joten oletan kuuluvani laumaan, harmaa selitti, korvien pysytellessä visusti luimussa. Oli puhdas ihme, että toinen oli näinkin puhelias. Yleensä tamma jätettiin täysin noteeraamatta. Mutta kenties uteliaisuus vei voiton?

Rekale kavahti hieman, kun kuuli toisen ivaavan nimeään. Tietenkin ori tiesi, että sen siivet eivät olleet häävin näköiset, mutta ne olivat täysin kelvolliset lentokalusteet, kun niikseen tulivat ja olihan Rekale melko taitava lentäjäkin. Oli ilmiselvää, että orin nimi johtui sen siivistä, mitään muuta selitystä ulkopuolisen silmin asiaan ei varmasti ollut. Niinpä ori levitti hiukan siipiään ja naurahti luullakseen vitsikkäästi: "Eikö minun nimelleni ole aivan selvä syy?"

Tamman ilme näytti muuttuman koko ajan halveksivammaksi ja Rekaleelta ei ollut suinkaan jäänyt huomaamatta, että toinen polki vähän väliä maata hermostuneen oloisena. "Miten on oman nimesi laita? Oletan, että se on mielestäsi tuhat kertaa parempi, kuin se, joka minulle on suotu?" orin ääni oli haastava, se tahtoi ärsyttää tamma hiukan, tietenkin vain kohtuuden rajoissa, mutta sitä alkoi pikkuhiljaa huvittamaan tämän nuoren tamman oikut.

"Chadra?" Rekale ei voinut olla ihmettelemättä ääneen, kun tamma paljasti laumansa. "Minä en ole ennen nähnyt noin rodin näköistä chadraa," ori myönsi, ehkä aavistuksen ivaa äänessään. "Luulin sinua ennemmin vaikka hylkiöksi. No, kaipa sinä sitten tänne kuulut."

Pieni pirstalekaan orin ärsytyksestä tammaa kohtaan ei ollut kadonnut, mutta se yritti piilottaa ajatuksensa vain niiksi - omiksi ajatuksikseen. Tamman ei suinkaan ollut tarpeellista tietää, mitä valkoinen oikeasti ajatteli. Toinen oli selvästi jonkinmoinen sekasikiö, kenties jopa enemmän rodworilainen, kuin chadra. Rekale oli sentään saanut aina olla ylpeä yhdestä asiasta. Se oli täysin puhdas laumansa jäsen, sen sukupuuta yksikään niljainen rodwor ei ollut koskaan koskettanut.

Rekale keskittyi taas hetken jalkansa irtisaamiseksi mudasta. Se riuhtoi muutaman kerran oikein voimakkaasti, mutta totesi, ettei siitä siltikään vielä ollut hyötyä. Lämmin sade putoili suurina pisarina joka puolelle orin kehoa ja lätisevä ääni alkoi ärsyttämään sitä. Viimein se ymmärsi levittää suuret siipensä - vaikkei niillä ihan lentoon pääsisikään, yksi voimakas siipien räpäytys yhdistyneenä voimakkaaseen ponnistukseen saisi ehkä orin irti mudasta. Siiville ei ollut paljoa tilaa ja vetäessään ne voimakkaasti kehoaan vasten ori tunsi, kuinka raastoi muutaman oksan puista mukaansa. Jalka irtosi, kuin irtosikin mudasta ja Rekale peruutti nopeasti muutaman askeleen, ettei jäisi heti uudestaan kiinni.

Kun valkea levitti siipensä, tamma ymmärsi. Rekaleen nimi kuvasi täydellisesti sen siipiä, jotka näyttivät revityiltä. Harmaa tuhahti. Ainakin sen siivet olivat paremmat.
- Oma nimenikö? Nerafe. Yritäpä siitä pilkkaa vääntää, tamma sanoi. Totta kai Neralla oli hyvä nimi, parempi kuin se mikä orille oli annettu. Ehkäpä nimi olisi sopivampi jollekin kauniille, valkealle sulkasiivelle kuin tamman kaltaiselle sekaveriselle, mutta ei tamma silti nimeään hävennyt. Eikä koskaan ollutkaan, se oli sentään sen oman emän antama nimi. Ehkä sekunnin ajan tamman kovassa katseessa häivähti haikeus, mutta sitten harmaa taas korjasi henkisen puolensa kasaan ja haikeus hävisi.

- No, ikävä tuottaa sinulle pettymys, mutta ulkonäkö voi pettää, Nera laukoi takaisin. Olihan tamma aina haaveillut olevansa puhdasverinen. Se ei halunnut myöntää, että oli osittain yksi nahkasiivistä. Kuinka suuri osa, siitä sulkasiivellä ei ollut tietoa. Eikä se ehkä halunnutkaan tietää. Tieto tamman perimästä ei koskaan ollut kuulunut tammalle. Eve oli toisinaan kehottanut olla ylpeä rodiverestään, mutta miten se voisi olla ylpeä, kun rodeilla oli niin verinen historia?

Lopulta Rekale tajusi, miten päästä irti liejusta. Se räpäytti siipiään ja ponnisti, jolloin jalka vapautui mutalukosta. Nera pyöräytti silmiään.
- Osaat sinä näköjään ajatellakin, harmaa totesi ivallisesti.

"Neiti-Nerafe," ori sanoi välittämättä toisen kommentista. Se kihisi kiukusta tamman nenäkkään asenteen vuoksi, joskin ei ollut aikeissakaan myöntää itselleen, että sillä oli jotakin osaa toisen käyttäytymiseen. Orihan oli koko sotkun aloittanut töykeällä äänensävyllään. Mutta ei, sitä se ei kerta kaikkiaan myöntäisi itselleen.

Kun Rekale oli saanut jalkansa irti, se jäi kuuntelemaan toisen kommentointia aluksi ihan hiljaa.

"Osaan minä paljon muutakin," ori tuhahti ja askelsi nopeasti muutaman askeleen sivulle välttääkseen jäämästä uudelleen kiinni mutaan. Suuri sadepisara putosi keskelle orin turpaa ja eläin kavahti hiukan, mutta ryhdistäytyi nopeasti.

Pian Rekaleen onnistui päästä hiukan lähempänä tammaa kasvavan puun juurien kovettamaan maahan, johon se pysähtyi. Ei se sentään yhtään lähemmäs tätä epämiellyttävää tuttavuuttaan halunnut.

"Oletko sinä niellyt tänään hapankaalin, neitiseni, vai miksi yrität koko ajan irvailla kaikella, mitä minä teen tai sanon?" Rekale päätti lopulta naurahtaa hiukan kevyemmin. Nyt, kun se oli irti mudasta, se oli paljon itsevarmempi ja saattoi vaihtaa tavanomaiselle, vitsailevalle vaihteelleen. Kenties se saisi vielä vähän enemmän irti tammasta, mikäli osasi ärsyttää tätä kyllin ovelasti.

"Tietenkin erittäin hyvään tuuleesi voi vaikuttaa myös tämä kaunis ilma, eikö vain, tyttökulta?" Rekale sanoi kaiken aivan muina miehinä, aivan, kuin kyseessä ei olisi ollut muu, kuin tavallinen arkinen keskustelu. Ori ei aikonut hyökätä tamman päälle, mutta saattaisi hyvin tähdätä tähän potkun tai pari, jos tämä itse aloittaisi tappelun.

Nera kohotti kulmaansa orin ensimmäiselle tokaisulle. Mitä ihmettä ori tammaa neiditteli? Äsken sitä oltiin niin töykeää, ja nyt yht'äkkiä neiditeltiin. Ehkä ori kolautti päänsä hypyssään tai jotain...

- No herra Osaaja, mitäpä sinä osaat? harmaa kysyi turhautuneesti. Mitä toinen muka kuvitteli osaavansa niin hyvin? Ainakin Rekale osasi käyttäytyä kuin idiootti. Se jos mikä oli varmaa. Toinen kuitenkin hivuttautui lähemmäs, johon tamma vastasi peruuttamalla kauemmas. Se ei halunnut tosiaankaan olla orin lähellä, ja puhuminenkin sen kanssa alkoi tuntua vastenmieliseltä.

- Ei, en niellyt hapankaalia, mutta sitruunoja syön päivittäin, sulkasiipi tokaisi sarkastisesti. Kuvitteliko se muka tosiaan, että tamma lauleskelisi kaikki salaisuutensa ja syynsä, miksi teki mitäkin? Kovat oli orilla luulot, jos niin ajatteli.

- Mene haukkumaan äitiäsi kullaksi, vatipää, Nera ärähti ja polkaisi maata. Ei tamma ollut tottunut tällaisiin suunsoittajiin lainkaan. Eikä etenkään siihen, että joku kutsuisi tammaa kullaksi. Oli se sitten vitsiksi osoitettu vai oikeaksi tarkoitettu, ei harmaa osannut siihen suhtautua. Tamma ei ollut itseasiassa koskaan edes ajatellut, että olisi joskus jonkun kulta. Se itsessään oli jo haastava ajatus, ja sai tamman vain kiristelemään hampaitaan.

"Osaan vaikkapa lentää, neiti hyvä. Enkä tarkoita mitään avutonta räpellystä..." Rekale vastasi toisen kommenttiin mairealla äänellä. Se venytteli sanojaan ja nautiskeli tilanteesta.

"Luuletko, että minä tulen syömään sinut vai?" Rekale naurahti, kun tamma peruutti sen edeltä. "Minä vain ajattelin tulla seisomaan tähän juurakkoon, muruseni, etten jää uudelleen jumiin. Kuten olet saattanut huomata, täällä on varsin vastenmielisen paljon tätä mönjää."

Rekaleen ilme muuttui jopa kieroksi. "Ehkäpä sitruuna tekee hyvää hampaillesi, pikkuneiti. Kenties ne joskus tipahtavat suustasi, niin sinusta tulee mukavampaa seuraa."

Se oli ensimmäinen kerta, kun Rekale avoimesti osoitti, kuinka paljon se piittasi toisesta. "Ei sillä, en minä siitä välitä, että piristät ihanilla jutuillasi päivääni."

"Ja minun äitini ei ole täälläpäin, joten joudun," Rekaleen ilme muuttui yhä kierommaksi: "Valitettavasti tyytymään sinuun, kultamuruseni."

Tämähän leikki oli hauskaa. "Vai kenties sinä haluat minun mieluummin kutsuvan itseäsi enkelisiiveksi, sinä kun näytät niin paljon enkeliltä. Kauniine valkoisine siipinesi, tietenkin."

Rekale naurahti. Sen mielestä sen kommentit olivat nerokkaita ja hauskoja. Ja toinen alkoi sitäpaitsi ärsyttää sitä yhä enemmän.

- No onpa upea taito, olenpa kateellinen, Nera laukoi orille. Toisen olemus sai tamman pään sisällä keitot kiehumaan yli. Miten toinen pystyi olemaan noin rasittava! Samankaltaiseen hevoseen ei Nera ollut ennen törmännyt.

- Mitä... En! Itsekehusi vain haisee niin pahalle että haluan pitää hajuraon, tamma sähähti. Rekaleen omahyväisyys alkoi pursua jo harmaan korvista ulos, ja pian riitti. Mustasiipinen polki muutaman kerran kuraa ympäriinsä ja kun toinen alkoi puhumaan siitä, kuinka tamma näytti enkeliltä, sillä kilahti.

- HAISTA PASKA! HAISTA PASKA! Nera kiljui raivoissaan, levittäen nopeasti valtavat siipensä ja syöksyen suoraa päätä valkoisen orin kimppuun. Tamma heitti napakoita potkuja omilla etujaloillaan orin etupolvia kohti, samalla kun tähtäsi hampaillaan orin silmäkulmaan. Sitten tamma vielä kääntyi ja alkoi kaikella rodeilta saamalla voimalla huitomaan takajaloillaan orin kylkeen tähdäten. Tämä ääliö oli lähes tulkoon pahempi kuin yksikään rodi! Kehtasikin haukkua tammaa enkeliksi, kullaksi tai pikkuneidiksi!

- Tässä sinulle vähän sitruunaa, SAATANA!! Nera kiljaisi taas, huitaisten vielä muutaman kerran oria kohti takajaloillaan.

"No johan pikkuinen suuttui", Rekale hymyili omahyväisesti, kun tamma alkoi polkemaan kuraa ympäriinsä. Rekale tiesi, että oli kenties mennyt liian pitkälle, mutta show what? Se piti tästä leikistä. Se oli ollut niin ärsyyntyneellä päällä sademetsässä rämpiessään, että oli ikään kuin jopa odottanut maalitaulua, johon kohdentaa vihansa maailmaa kohtaan.

"Sinullapas on sukkela sanavar..." ennen kuin ori oli saanut lauseensa loppuun toisen kirottua, se huomasi saaneensa tamman päälleen, muutama potku osui napakasti, mutta aiheuttaen korkeintaan mustelmia. Ori köhähti hiukan ja vinoili sitten itselleen mielessään. Tätähän sinä koko ajan olit hakenut, etkö vain, kuomaseni?

Ajattelematta kummemmin ori ryhtyi leikkiin mukaan, tosin ei niinkään hyökkääkseen toisen päälle, kuin vain puolustaakseen itseään. Se väisteli tamman liikkeitä nopeasti siipiensä antamalla lisävoimalla ja kohosi takajaloilleen vastatakseen tamman iskuihin etusillaan.

"Onko pikkuneidillä jokin erityinen mieltymys tähän rihkamaan?" se kysyi naurahtaen ja kurotti päätään tavoittaakseen yhden toisen harjassa heiluvista sulista. Ori teki tämän hetken päähänpistosta - kenties tamma ärsyyntyisi, mikäli se saisi napattua tämän koristeen.

Kun tamma sitten kääntyi, Rekale livahti pois sen alta saaden kuitenkin yhden vähän kipeämmäntuntuisen potkun lautaseensa. Ei edelleenkään liian pahaa jälkeä, mutta tämän ori muistaisi vielä jonkin aikaa. Nyt viimeistään sen oli pakko ottaa hiukan hyökkäävämpi puoli, muutenhan tamma runnoisi sen muru kerrallaan mustelmille.

"Kyllä minä koko ajan tiesin, että sinä olet minun pieni sitruunaiseni," ori virnisti tamman potkiessa sitä yhä. Se tähtäsi muutaman potkun tamman lautasia kohti ja kurottautui jopa siipiin, jotka pistivät pahasti esiin tamman takaa - isot kun olivat. Ei orilla ollut tarkoituksena vahingoittaa kilpakumppaniaan pysyvästi, sillä oli tämä näemmä chadra kuitenkin, mutta pieni nykäisy, sulka tai pari, voisi tehdä terää mokoman itsetunnolle. "Ainakin olet aivan yhtä happamalla päällä tänään. Kenties muutut kohta aivan keltaiseksi, se täydentäisi kuvan sopivaksi."

Ori oli taitava, se Neran täytyi myöntää. Rekale oli ketterä väistelyissään, mikä sai tamman vain turhautumaan lisää. Se sihtasi lisää iskuja oria kohti, mutta raivostuksissaan osuisi mitä luultavimmin vain ohitse. Sulkasiipi näki kuitenkin kuin hidastetussa kohtauksessa, kuinka ori kurottautui kohti Even sulkia. Nera vetäisi vaistonvaraisesti päänsä kauemmas välttääkseen rakastamiensa sulkien menetyksen ja iski sitten hampaillaan kohti orin kaulaa. Ehkä se osuisi, ehkä ei, mutta ainakin se latoi siihen paljon voimaa.

- Parempia ne varmaan ovat kuin jokin hapankaali, Nera sihahti hampaidensa välistä ja huitaisi jälleen takasellaan taaksepäin oria kohti. Rodiristeytys kuitenkin kääntyi väärään aikaan oria kohti, sillä täpärästi tämä väisti orin kavion, joka osui nyt silmäkulmaan ja vetäisi siitä ihon hajalle. Tamma peruutti muutaman askeleen kauemmas ja säpsähti, kun muutama suurikokoinen sulka kiskottiin irti. Edelleen peruuttaessaan tamma kuitenkin osui yhteen mutakohtaan, tuhahtaen turhautuneesti.

- Minusta ei ikinä tule sinun sitruunaista, Nera sähähti.
- Enkä varmana muutu keltaiseksikaan, tamma lisäsi vielä, repäisten voimalla takajalkansa irti mudasta. Se levitti suuret siipensä ja mulkaisi valkoiseen.
- Otetaan joskus uusiksi, oli ratkiriemukasta, sulkasiipi huikkasi, juosten sitten aukeammalle paikalle, mistä nousi lentoon.

Nera poistuu, kiitos pelistä (: sori jos vedin pois vähän töksähtäen ^^'