Joskus hiljaisuus on hyväksi (sov.)

Kaikki ne vuodet jotka Rigel oli chadrojen aluetta asuttanut, ei ori ollut koskaan suuremmin välittänyt suosta. Paikka kaikkine petollisine suonsilmäkkeineen ja pettävine mättäineen, kosteikkoine ja vänkkyrään kasvaneine puineen, ei yksinkertaisesti ollut raidallisen oriin mieleen. Nytkin se nosteli jalkojaan turhankin korkealle yrittäessään löytää jalansijaa joka pitäisi, lentäminen olisi ollut helppo ratkaisu, mutta oriin sulkaiset siivet oli taiteltu tarkasti raidalliselle kyljelle. Sulat tippuivat vettä eikä kyseisistä ulokkeista ollut vähään aikaan lentämiseen, sulat olivat liian kosteat pitämään oravaa suurempaa olentoa ilmassa.

Sulkien kastumiseenkin oli syy, vieläpä sellainen mikä ärsytti Rigeliä suunnattomasti, pelkkä ajatuskin sai vihreänkirjavan korvat luimuun. Se kun ei vieläkään käsittänyt miten sademetsän puut olivatkin onnistuneet keräämään niin paljon vettä lehdilleen, loppullisen niitin oli iskenyt eräs erityisen kookaslehtinen puu joka oli onnistunut kastelemaan koko hevosen läpimäräksi. Olihan Rigel oppinut jo ettei sademetsä ollut niitä kuivempia paikkoja, mutta harvoin se oli vieraillut siellä heti sateen jälkeen, ja vielä harvemmin ollut matkalla suon poikki.

Alistuneesti huohahtaen ori jatkoi askellustaan, katsoen tarkasti mihin jalkojaan oli tunkemassa, se ei halunnut kaiken hyvän lisäksi vielä upota suohonkin. Se olisi kruunannut koko päivän kaikkine sattumuksineen.

/ B-ea ja Pantteri here /

//Tämä peli seuraa Pantterin "aikataulussa" tätä. Siitä eriskummallisuudet.//

Pantteri seisoi varuillaan täysin paikoillaan. Se katseli kohti taivasta hiukan kyyryssä, yrittäen päättää, mitä tekisi seuraavaksi. Se oli juuri äsken saanut ystävän, tai ainakin niin se luuli. Asia mietitytti pientä, arkaa olentoa, sillä sillä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtään ystävää. Toki Wyrra saattaisi hyvin jättää Pantterin tästä lähtien rauhaan ja unohtaa, että oli koskaan törmännytkään pieneen, puheettomaan hahmoon, mutta Pantteri epäili ajatuksiaan. Wyrra oli vaikuttanut jotenkin erilaiselta... Se ei ollut ollut aivan tavallinen hevonen.

No, mikäpä tässä, ei Pantteri voinut paikoilleenkaan jumittua. Arka eläin lähti horjuvin askelin jatkamaan matkaansa suolla, varoen astumasta syrjään mättäiltä. Tehtävä ei ollut aivan helppo, kun takakoivet olivat rutkasti etukoipia pidemmät ja kun koordinaatiokyky oli heikko, mutta jotenkin pieni tamma onnistui pitämään itsensä tasapainossa.

Hyttysille se ei voinut mitään. Suo suorastaan tulvi inhottavia mäkäräisiä, jotka kulkivat ilmassa etsien seuraavaa uhriaan verenimemiselle. Pantteria inhotti koko ajatus, sillä sillä oli tällä hetkellä aivan tarpeeksi muutakin.

Aikansa kuljettua Pantterin näköpiiriin osui jälleen toinen hevonen. Voi, kuinka väärässä se olikaan ollut kuvitellassaan, että suo olisi hiljainen ja yksinäinen paikka! Pieni, arka olento painui kyyryyn ja toivoi, että toinen lähtisi pian. Suolla kun ei voinut jäädä seisomaan kovin kauaksi aikaa paikoilleen, ennen kuin alkoi upota. Pantteri ei kuitenkaan uskaltanut ottaa askeltakaan eteenpäin, vaan yritti piiloutua parhaansa mukaan. Tosin se pelkäsi, että toinen oli jo huomannut sen siitä läiskyvästä äänestä, joka oli kaikunut suolla Pantterin yrittäessä asettaa kavionsa mättäille kävellessään.

Hyttyset eivät alkuunkaan helpottaneet Rigelin oloa, pikemminkin päin vastoin. Ärtyneenä ori leyhytti siipiään karkoittaakseen turhat inisijät tiehensä, ininä tuntui tunkeutuvan korviin ja täyttävän koko pään. Ääni raastoi vihreäkirjavan hermoja pahemman kerran, siipien leyhyttelykään ei paljoa auttanut, ympäriinsä roiskuvat vesipisarat lähinnä lisäsivät sulkasiiven ärtyisyyttä kuin helpottivat sitä.

Rigel oli niin uppoutunut omaan, sen hetkiseen, kurjuuteensa niin perusteellisesti ettei se aluksi edes tajunnut loisketta joka hiljalleen lähestyi. Vasta kun liikkumisesta viestittävä ääni loppui havahtui chadra nykyisyyteen. Korvat hörössä se antoi katseensa kiertää ympäristössä, oli selvää ettei ori ollut yksin, kuten myös sekin että vieras oli nähnyt sulkasiiven ensin. Eihän tämä muuten olisi uskaltautunut pysähtymään upottavalla suolla, jossa liikkellä pysyminen oli elintärkeää aika ajoin. Harvat mättäät kannattelivat aikuista hevosta muutamaa minuuttia kauempaa.

Jos vieraalla olisi ollut parempi suojaväri, olisi Rigel luultavasti luovuttanut ja jatkanut matkaansa. Mutta pientä vaaleaa sulkasiipeä ei ollut kovin vaikea huomata kaiken suon tarjoaman vehreyden keskellä, yhtä hyvin toinen olisi voinut huutaa ohjeita oriille. Hetken mielijohteesta Rigel suuntasi askeleensa kohti vierasta, vaikka tiedostikin hyvin ettei ollut parhaimmalla tuulella tapaamaan jota kuta jolla ei ollut hajuakaan vihreäraidallisen oikuista.

Kauempaa oli näyttänyt että tamma olisi jo uponnut suohon polviaan myöten, syykin oli ilmeinen. Kuitenkin lähemmäs päästessään chadra hieman hämmentyi, kyllä toinen hevonen oli.. Mutta tämän mittasuhteet eivät tuntuneet täsmäävän, takajalat olivat naurettavan pitkät. Ei. Pikemminkin etujalat olivat jääneet tyngiksi, täysin jälkeen kasvussa. Tai sitten kumminkin. Violetti harja oli melko lyhyt, kuten vihreän omakin, tosin takkuinen ja muutenkin rähjäinen. Pikku tamma näytti melkoisen kovia kokeneelta tapaukselta, aivan kuin reissussa rähjääntynyt pehmolelu, hieman rispaantunut ja kulunut, mutta silti omalla tavallaan karismaattinen.

"Päivää." Rigel aloitti varovasti, hymyillen ystävällisesti, toinen näytti pelokkaalta. Ehkä vaikutelma tuli osittain tamman etukenosta asennosta, mutta oli selvää että kyseessä oli muutenkin astetta arempi tapaus. Eikä orii halunnut turhaa säikytellä ketään, vaikka olikin itse huonommalla päällä.

// Sori kun mie olen jumitellut ihan kamalan kauan//

Pantteri helpottui hieman, kun kuuli toisen ystävällisen äänensävyn, vaikkakin oli säikähtänyt lähes ulos nahastaan, kun toinen oli huomannut sen. Arka tamma teki heikon yrityksen hymyillä, mutta pysyi silti asemassaan, kyyryssä ja hyvin varuillaan. Se supisti siipensä entistä tiukemmin kyljilleen, aivan, kuin tämä olisi tehnyt siitä näkymättömän.

Tummat ajatukset risteilivät tamman päässä. Toinen ei näyttänyt olevan kovinkaan vihamielinen, mutta koskapa sitä sitten täysin tiesi? Voisihan toinen turhaantua, kun tamma ei kyennytkään vastata sen tervehdykseen ja näin hyökätä Pantterin kimppuun. Pieni tamma värisi hiukan, lähinnä pelosta.

Se ajatteli, kuinka ihanaa olisi olla rohkea ja normaali, aivan, kuten kaikki muutkin - tai siis, ainakin sen silmissä kaikki, joilla oli neljä suhteellisen sopusuhtaista koipea ja puhetaito, olivat normaaleja. Pantteri itse oli kuin hylkiö. Koko elämänsä puolitiessä, surullisena ja yksin. Siitä tuntui, ettei siitä ollut mihinkään, kun se ei edes pystynyt tervehtimään tätä edessään seisovaa hevosta.

Hitaasti pieni tamma painoi päänsä alas, lähes koskettaen suonpintaa, aivan, kuin elehtien olevansa vain pieni ja piskuinen olento, johon tuskin kannatti kiinnittää huomiota. Elehtien, että se ei ollut minkään arvoinen ja että toinen voisi halutessaan astua sen yli ja jatkaa matkaansa. Tietenkään Pantteri ei voinut olla varma, että toinen ymmärtäisi sen surkeaa yritystä kommunikoida, mutta ainakin sen oli yritettävä, jos se halusi selvitä tilanteesta ehjin nahoin.

Toinen oli suorastaan kummallinen tapaus, vaikka Rigel yritti kaikin mahdollisin keinoin viestiä tälle ettei ollut vihamielinen tapaus, tämä siltikkin tekeytyi mahdollisimman pieneksi. Kuin olisi toivonut katoavansa näkyvistä kunhan yrittäisi tarpeeksi. Aivan kuin raidallinen olisi ollut kauhistuttava ja verenhimoinen olento, hiljalleen ori ainakin alkoi tuntea olonsa sellaiseksi piskuisen tamman väristessä sen edessä. Koko toinen käytös sai sulkasiipisen hämmentyneeksi, miten tuollaiseen nyt olisi pitänyt reagoida? Taikka mitä edes ajatella?

"Pitäisikö minun tulkita tuo tervehdykseksi?" Rigel kysyi, lähinnä voidakseen hahmottaa tilannetta hieman paremmin vieraan osalta. Tämä näytti suorastaan matelevan raidallisen edessä, kuin ei alkuunkaan olisi katsonut itseään oriin seuran arvoiseksi. Toinen sulkasiipeä hämmentävä asia oli se fakta, ettei tuo piskuinen olento ollut avannut suutaan, vieläkään. Aluksi ori oli kuvitellut puhumattomuuden johtuvan pelosta, mutta pelokkainkin tapaus olisi viimeistään tässä vaiheessa avannut suunsa, jos nyt ei tervehtiäkseen niin ainakin vakuuttaakseen olevansa mitä harmittomin tapaus johon Rigel oli törmännyt.

Oudon tamman kimppuun hyökkääminen ei käynyt oriin mielessäkään, ei alkuunkaan, pikemminkin kirjava herätti siinä suojelunhalua. Tämä oli niin kovin avuttoman ja haavoittuvaisen oloinen, puolustuskyvytön ja fyysisesti heikko.