peace, love, emphaty.

( Driim ja Que. )

Sen pystyi edelleen haistamaan ilmassa, tuntemaan maassa, näkemään ympärillään ja kuulemaan sen huokaukset. Sota. Aivan, juuri tällä paikalla oli käyty taas yksi kamppailu, jossa ratkesi monen elämä ja kuolema. Jokainen kuolleista oli yksilö, jolla oli ollut omat toiveensa ja haaveensa. Ja pelkonsa. Mutta jokainen oli myös edustanut laumaansa, sitä yhtä suurta massaa, jossa kaikki tavoittelivat samaa. Holokaust seisoi katsellen vakavailmeisesti ympärilleen, pyytäen ajatuksissaan anteeksi kaikkien tovereidensa puolesta, ettei ollut ollut paikalla suojelemassa ketään. Kiroten vihollisiaan, jotka olivat raastaneet nahkasiipiä palasiksi. Kuitenkin häviten. Ori veti sieraimiinsa ilmaa, jossa kerran olivat kaikuneet huudot, erilaiset rusahdukset ja mässähdykset hevosten repiessä toisiaan ja haissut veri ja kuolema. Ja nautti siitä. Voi, millaista olisi ollut, jos massiivinen nahkasiipi itse olisi ollut mukana ? Moniko sulkasiipi olisi kokenut saman karun kohtalonsa kuin niin monet aikaisemmin arpisen mustan käsittelyssä ? Holokaust tiesi vastauksen; todella moni.

Mutta ei. Holokaust ei ollut ollut siellä antamassa selkään sulkasiipille, puolustamassa kaikkia heikompia tovereitaan, jotka odottivat sodan päättymistä, eikä myöskään taistelemassa vertaistensa rinnalla. Tosin sellaista ei ori vielä ollut kertaakaan tavannut, joka olisi ollut Holokaustin vertainen, samalla lähtöviivalla kun miteltiin voimia. Sellainen jos joskus löytyisi, ori ei kyllä jättäisi tilaisuutta käyttämättä. Vaikka sitton laimalaisen kanssa pitäisi taistella. Ei se mitään, ei siinä tilanteessa. Musta heilautti harmaan otsatukkansa silmiltään, katsellen ensi kertaa tarkemmin ympärilleenkin, kuin heräten hurmoksesta. Kyllä, kuinka tylsä paikka noin muuten. Vesihöyry teki ilmasta sumuista ja kuumankosteaa ja luonnottoman hiljaista imien äänet itseensä. Oikeastaan ainoa ääni oli vain purskahdus siellä täällä lähteiden purkautuessa. Maaa oli harmaata ja välillä ruosteenväristä kuivaneesta verestä. Ruumiita ei enää näkynyt, esteettisyyshaitan vuoksi, oletettavasti. Eikä eläviä olentoja, ei Holokaustin lisäksi.

Riot ei ollut kuolleiden joukossa, Que oli siitä nyt täysin varma. Olihan tamma tiennyt siitäkin vaihtoehdosta, olihan tämän veli kuitenkin koulutettu sotilas, vaikkakaan ei ilmeisimminkään ollut kiinnostunut sotaväkeen kuulumisesta. Sisarusten välit eivät muutenkaan olleet mitenkään läheiset, pikemminkin kyse oli hyötysuhteesta taikka mukavuudesta, toisen perään kyllä katsottiin mutta siihen se jäikin. Tuskin Riot tunsi edes veljellistä rakkautta sisartaan kohtaan, vaikka väittikin niin. Que ei voinut olla kuin iloinen ettei itse ollut samallainen, ontto ja tunnevammainen. Tamma sentään tunsi rakkauttakin, tai no.. Ainakin välitti veljestään, siksihän vihreäharjainen nytkin oli käynyt tarkistamassa sotatantereen. Kahteen kertaan.

Erona edelliseen käyntiin oli esteettisyys, viimeksi tamma oli vieraillut kuumilla lähteillä lähes heti sodan jälkeen, koko paikka oli lainehtinut veressä. Siellä täällä oli maannut elottomia ruhoja, useimpien silmät auki taivasta tyhjinä tuijottaen, kuin odottaen noutajaa. Perhettään, ystäviään taikka edes vihamiehiään jotka saapuisivat kunnioittamaan vainajaa. Ruhojen joukossa ei ollut massiivista, suurta ja värikästä oria, niin yksilöllistä ettei siitä voinut erehtyä. Ainakaan vielä tamman ei tarvinnut saapua toteamaan kuinka yksin sen veli sai kuolla, mutta jonain päivänä..

Que laskeutui, tutkaillen ympäristöään, ennen se oli jopa pitänyt kuumista lähteistä, mutta nyt ne vain muistuttivat sodasta. Vaikka rodworit olivat voittaneet oli tamma katkerta, monia oli menetetty, eikä se itse ollut saanut osallistua. Olla osana joukkoa, puolustaa laumaansa sekä tovereitaan, alistaa sulkasiivet tahtoonsa. Pieni tamma ei alkuunkaan tullut huomanneeksi suurta tummaa oria, vaikka tätä olikin lähes mahdoton olla huomaamatta.

Holokaust oli jo jonkin aikaa kokenut häiritsevää tunnetta jonkin läsnäolosta, käännellyt korviaan suuntaan ja toiseen, kiroten vesihöyryn paksuutta, kun äänetkin vääntyivät luonnottomiksi etsiessään tietä lävitse. Saamarin saamari, miksi sodat piti pitää kaikkein hankalimmissa, paskaisimmissa ja ehdottomasti sellaisissa paikoissa, jonne ei päässyt eksymälläkään. No hyvä on, kyllähän ori sen tiesi, taktisista syistä, mutta se ei silti miellyttänyt laisinkaan. Ehkä siksi, että musta ei koskaan tuntenut tarvetta turhaan taktikoida - yksi kunnon rysähdys vihollisen päälle riitti kun oli kyse tästä itsestään, eikä siinä sitten mitään ajatustyötä ollut tarvis tehdä.

Ajatusviiva kuitenkin keskeytyi siihen, että jostain keskeltä vesihöyryä muotoutui hitaasti tumma hahmo maan yläpuolelle, tukahtuneiden siiveniskujen saattelemana. Holokaust seisoi ja tuijotti, odottaen, näkisikö jonkun, jonka pistäisi päreiksi vaiko ei. Pian kuitenkin otus laskeutui suhteellisen lähelle, vaikka edelleen se saamarin sumu heikensi näkyvyyttä, ori kykeni kuitenkin tunnistamaan nahkaiset siivet, joskin vaivoin. Mutta se riitti siihen, ettei ollut syytä käydä kimppuun kuin puolihullu sekopää. Sen sijaan Holokaust tutkaili hetken vastasaapuneen olemusta sumun läpi, toinen oli viehkeä, tummanvioletti ja räikeänvihreällä kirjailtu tamma. Suuri ori olisi voinut vaikka hymyillä tai muuta, mutta asteli vain vakavailmeisenä lähemmäksi toista, pysähtyen niin, että näki kunnolla, mutta tarpeeksi kauas kuitenkin varoakseen.

Laumapettureita ja ties mitä oli olemassa ja tamma saisi varoa, jos olisi sellainen. Sellaiset saivat Holokaustin täysin raivoihinsa, ne alentuivat lähes sulkasiipien tasolle. Saastaiset takinkääntäjäpaskat, jotka eivät tajunneet omaa etuaan. Sellaisen kun ori joskus kohtaisi, sellainen tuo repisi niin pieniksi palasiksi, ettei siitä edes tietäisi, mikä se joskus oli ollut.
"Päivää", Holokaust kuitenkin tyytyi lausumaan syvällä äänellään, ei sen puoleen kohteliaasti kuin ilkeästikään. Tehden vain selväksi läsnäolonsa ja sen, että oli huomannut toisen. Tamma saisi vaikka painua kuuseen, ei ori siitä välittäisi.

Pyhät trupaduurit mikä korsto!

Miten Quella olikin taito törmätä juuri niihin tapauksiin joista ei tiennyt oliko kyseessä ärty karhu, jonka paistin joku oli juuri kähveltänyt, vaiko muuten vain seinähullu psykopaatti joka ei kaivannut syitä yleiseen inhoon, halveksuntaan taikka ärhentelyyn. Ei siinä, möhkäleestä joka oli yllättänyt irokeesipäisen tamman lähes täydellisesti, ei voinut sanoa edes sen vertaa oliko tämä hyvällä vaiko huonolla tuulella. Lähinnä toisen kehonkielestä violetti päätteli kyseessä olevan jälkimmäinen olotila, mikä saattoi olla hyvin, hyvin, huono asia ainakin kun otti huomioon toisen koon ja vielä vertasi sitä Quen omaan pieneen kokoon.

Kaikesta huolimatta vihreäjouhinen nahkasiipi kasvoilleen aurinkoisen hymyn, kyseessä kuitenkin oli laumalainen, nahkasiipinen ja vieläpä aivan valtava sellainen. Sanan jokaisessa merkityksessä. Taatusti melkoinen voimapesä, sotilaskin ehkä. Melko pokerikasvoinen tapaus, Quen kun ei tarkemmankaan tarkastelun jälkeen saada selville millaisella tuulella toinen oli.

"Päiviä vain sinullekkin." violetti vastasi omaan kepeään tyyliinsä, vaikka jo aavistelikin toisen olevan hieman hillitympää sorttia. Que kun ei ikinä ollut paras muovautumaan seuransa mukaan, yleensä tamman käytös riippui siitä miten sitä itseään kohtaan asennoiduttiin.

Toisen hymy häkellytti hieman Holokaustia, vaikka ulospäin ei mikään antanut pienintäkään vihjettä tästä. Yleensä kaikki joko säikähtivät suunnattomasti orin valtavaa kokoa ja lukuisia arpia, alkoivat änkyttää tai pakenivat paikalta, tai alkoivat suureen ääneen ylistää omaa taistelutaitoaan, kuin kuvitellen sen säikäyttävän valtavan nahkasiiven niin, ettei tuo hyökkäisi kimppuun. Yhtäkään tuollaista tapausta ei vastaan vielä ollut tullut. Tervetullutta vaihtelua, kenties. Holokaust tutkaili toista hetken tarkemmin täysin hiljaa, pistäen merkille jokaisen pikku yksityiskohdan. Miten kaikki tällä saarella saattoivat olla niin mahdottoman pieniä ? Siihen ei ori ollut keksinyt vastausta, mutta omalle koolleen sen sijaan oli. Joskus tosin tuokin halusi olla pieni ja suojeltava.

"Mikä mahtaa olla nimesi ?" Holokaust tiedusteli edelleen melkoisen etäiseen sävyyn, muotoillen kuitenkin itse lauseen kohteliaaksi, jotta turhilta konflikteilta vältyttäisiin. Ties miten lyhytpinnainen otus toinen voisi olla, eikä ori suurin surminkaan halunnut hyökätä tuollaisen pienen ja hennon laumatoverinsa kimppuun. Sillä Holokaustin silmiin toinen oli pieni ja tikkumainen, helposti poikki napsautettava. Hyvä on, vaikka toinen olisi lyhytpinnainen, ori oli pitkäpinnainen ja luultavasti kestäisi mitä hyvänsä herjaa toiselta. Varmuuden päälle oli kuitenkin hyvä pelata, olla ottamatta turhia riskejä.

Ja olihan se mukavampaa muille luoda hyviä suhteita. Holokaust ei siitä niin välittänyt nykyisin, mutta muisti kyllä entisajoilta, miten mukavaa oli ollut luoda ystävyyssuhteita muihin. Yksipuolista ystävyyssuhdetta ei tosin ollut tullut kokeiltua, mutta mikäpäs siinä.

Jos Que olisi ollut alkuunkaan heikkopäisempi tapaus, se olisi luultavasti kavahtanut toisen kokoa, tämän varsin vakuuttavaa arpikokoelmaa sekä ulkomuotoa, joka ei nyt varsinaisesti ollut komea, pikemminkin vaikuttava. Pakostakin tamman mieleen nousivat varsin humoristiset ja täysin yliammutut kuvat siitä kuinka violetin pinna räsähtäisi ja toinen tyytyisi vain litistämään pikku tamman kavionsa alle kyllästyttyään tämän ininään. Vihreäjouhinen olisi nauranut mikäli olisi ollut yksin, sen verran oudon kuvan sen aivot maalasivat koko tapauksesta. Eli, vaikkei tämä uusi tuttavuus tiennyt sitä, oli tämä jo valmiiksi onnistunut riemastuttamaan tamman päivää.

Nyt oli kuitenkin hyvä muistaa että Que todellakin omisti sellaisen veljen kuin Riot, elettyään kyseisen oriin kanssa jonkin aikaa tammasta oli alkanut tuntua ettei enää mikään hätkähdyttänyt sitä. Päin vastoin, se piti kaikenlaisia outouksia turhankin arkipäiväisenä toimintana.

Kohtelias puhuttelu ei ehkä ollut paras tapa kommunikoida Quen kanssa, varsinkin jos odotti tamman noudattavan jonkinlaista etikettiä. Tämä ei yksinkertaisesti saattanut pitää suutaan aisoissa, ei tarpeeksi hyvin luodakseen edes häilyvästi kohteliasta kuvaa itsestään.
"Querrier, mutta sano vain Queksi, niin kaikki muutkin." violetti ilmoitti naurahtaen iloisesti, mittaillen sitten oria hetken katseellaan astahtaen tätä lähemmäs, avoin ja ulospäinsuuntautunut katse silmissään.

Kiesus, vielä lisää senttejä ja tuo harmaa jouhipehko halkoisi pilviä. Se oli asia joka lähes pulpahti ulos tamman suusta, moisen töykeyden sijasta roditar saikin ulos niinkin arkipäiväisen lauseen kuten:
"Nyt voinen olettaa että kerrot oman nimesi? Reilu peli kunniaan ja niin edes päin."

Holokaust olisi voinut odotellessaan polttaa vaikka pari sätkää ja tuprautella savupilviä ulos latistuneen ilmeen kera. Ei sillä, että odottelu olisi jotenkin tylsistyttänyt tätä, mutta näiden kahden tekemisen mielekkyys oli samalla tasolla, odottaako vai tuhota terveytensä. Toinen kuitenkin suhteellisen pikaisesti vastasi, eikä orin tarvinnut arpoa seistäkö siinä tekemättä mitään vai lentää vaikka pois tai tehdä jotain yhtä antisosiaalista ja fiksua. Holokaustia todellakin ihmetytti toisen avoin suhtautuminen valtaisaan oriin, ei mitenkään erityisen hämmästyttävän paljoa, mutta jonkin verran kuitenkin, sen verran, että tuo alkoi jossakin määrin kiinnostua siitä että miksi. Hiukanpuoleisesti.

Vai että reilu peli. Siitä aiheesta olisi ori saanut aikaan puheen jos toisenkin, reilua peliä ei ollut olemassakaan, ei tässä paskaisessa maailmassa, jonka kasvot alati hymyilivät, mutta jota kasasi saastaa päälle minkä kerkisi. Moni kakku päältä kaunis. Musta kuitenkin arveli, että se voisi olla vähän turhankin alaspäinvetäväinen aihe ja ainakaan tuota itseään ei juuri kiinnostanut vatvoa paskaisia asioita yhtään enempää kuin oli pakko.
"Olen Holokaust", nahkasiipi esitteli itsensä lyhyemmän kautta. Ei sanonut, kutsu miksi haluat koska Holokaust ei halunnut itseään kutsuttavan muuksi. Ainakaan ventovieraan kutsuvan miksikään Holoksi tai muuksi yhtä mielikuvitukselliseksi sössöksi.

Holokaust olisi voinut kysyä, miksi Querrier oli täällä, katselemassa ruosteista verta ja näkemässä paikan, jossa kaikki tappoivat kaikkia ja halusivat pysyä hengissä, mutta se nyt oli aika mielikuvituksetonta utelua. Vaikka toki kiinnostavaa samalla ja vielä kermana kakun päälle, yksityistä, ainakin Holokaustin ajatusmaailmassa. Aaarh, turhaututtavaa.

Niin ilmeetön ja jopa kankea oriin elehdintä ja ilmehdintä olikin, saattoi Que kyllä huomata jo jotakin muutoksia tämän olemuksessa aika ajoittain. Niin jähmeä kuin ori olikin, lähetti tämä silti pieniä, melko huomaamattomia merkkejä mielentilastaan. Niitä piti vain oppia kalastelemaan ja pistämään merkille. Nyt violetti ymmärsi miksi ei ollut aluksi saanut toisesta mitään irti, vaikka yleensä sosiaalisena olentona osasi tulkita toisia helposti, tamma ei ollut ennen törmännyt tälläiseen tapaukseen. Yleensä sen kohdalle oli osunut vain yltiöpäisen tempperamenttisia tapauksia, jotka toivat olotilansa esille liiankin selvästi.

Ilmeisimmin käsite reilusta pelistä ei sopinut oriin maailmankuvaan, tämän ilme näytti kiristyvän, niin hienoisesti että Que epäili jo kuvittelevansa asian. Saattoihan niinkin käydä, virikkeettömässä tilassa yliaktiiviset aivot keksivät omia juttujaan, ihme kun mustankirjava ei vielä tanssinut polkkaa roditaren aivoissa.

"Holokaust se siis on." Que totesi hymyillen, orilla näytti olevan ongelmia keksiä miten pitää keskustelua yllä, minkäs sille teki jos ei ollut niitä kaikkein sosiaalisimpia tapauksia. No kaiketi se oli hieman vaikeaa jos erottui niinkin selvästi massasta kuin kyseinen lihaskimppu. Oikea sulkasiipinen hulk suorastaan.

Holokaustia raivostutti antisosiaalinen käytöksensä, olisi ollut niin hauskaa olla sellainen kuin ennen, haluta olla ystävä jokaisen vastaantulijan kanssa, mutta ei, ei saanut tulla tärkeitä henkilöitä jotka voitaisiin tappaa, se satuttaisi liikaa taas kerran. Sitä ori ei enää jaksanut. Että ori oli tyhmä, elämä satutti jatkuvasti eikä se ollut mikään sääntö, että kaikki tuon läheiset lakoontuivat kuin kuivuneet kukat kesähelteellä. Sattuma vain oli sairas mielipuoli, joka vähät välitti siitä, osuiko kaiken aikaa saman hyypiön kohdalle tekemään elämästä helvettiä vai jakoiko onnettomuutta tasapuolisesti kaikille.

Orin aivot työskentelivät savuten ongelman kimpussa, ongelman mitä sanoa. Se oli niin kovin tuttu tätä nykyä puhetilanteissa, että Holokaustin teki vain mieli huutaa turhautuneena ja juosta jonnekin pimeään piiloon kyjöttämään, kunnes jossakin tarvittaisiin tunteetonta tappajaa. Tappaessa ei sentään tarvinnut ajatella. Vain liikkua, puolustaa, hyökätä, ruhjoa. Mutta siihenkö elämässään tuo oli tullut, että päästäkseen edes jonkinlaiseen tasapainon tilaan oli pakko rusentaa jotakin elävää ? Sitä oli kamala ajatellakin.

Olisi ollut niin helppo vain lopettaa ajattelu, mutta eikö se vain olisi todistanut Holokaustin menettäneen viimeisetkin rippeet itsestään ? Siksi tuo pakottautui ajattelemaan kaikkea mikä satutti, kun ei muuta osannut ajatella. Hiljaisuudessa oli hankala pysyä nykyheytkessä, samassa tilassa Querrierin kanssa, joten ori koetti parhaansa mukaan vaivata aivojaan keksiäkseen jotain sanottavaa, ihan mitä tahansa. On ilmoja pidellyt ja näin.
"Olen pahoillani, en ole kovin hyvä keksimään puheenaiheita", Holokaust viimein kakaisi ja piti itseään tyhmänä. Halusi olla pieni ja huomaamaton. Vaikkei se ulospäin näkynyt.

Holokaust tuntui ailahtelevaiselta, välillä ori tuntui olevan jossakin hyvin kaukana ajatuksineen, uppoutuneena muistoihinsa ja omaan päähänsä, välillä massiivinen ori tuntui taas havahtuvan nykyhetkeen ja käynnissä olevaan keskustelun tapaiseen Quen kanssa. Tamma ei kuitenkaan antanut asian häiritä, päin vastoin, se sai itsekkin samalla sopivasti aikaa tutkailla ympäristöään, painaa mieleensä sen tuomat edut ja haitat. Sekä tutkailla paremmin massiivista oria.

Kaiken tämän tamma teki lähinnä tottumuksesta, ei se edes kuvitellut haastavansa kirjavaa taisteluun vaan valmistautui tapansa mukaan kaikkeen mahdolliseen. Kaksikko oli nyt hylkiöiden mailla, paikalle saattoi helposti harhautua riidanhaluinen hylkiö taikka jopa sulkasiipinen pirulainen. Que ehti hiljaisuuden aikana punnita jopa kumppaninsa luotettavuutta, suuri ja epäilemättä väkivahva nahkasiipi vaikutti olevan lojaali laumalleen, ainakin ensivaikutelma lupaili tälläistä taistelutoveria. Vaikkei violetti ollutkaan valmis luottamaan henkeänsä uuden tuttavuutensa käsiin, oli tamma kiitettävän varma seuralaisestaan taistellakseen tarpeen vaatiessa tämän rinnalla. Mieluiten niin, olisi ollut itsemurha hyökätä tuollaista tankkia vastaan.

Romuluinen seuralainen ei kuitenkaan vaikuttanut järin puheliaalta tapaukselta ja yleensä hyvin puhelias Quekin hillitsi terävän kielensä ja antoi jätille aikaa sopeutua tilanteeseen sekä saada ajatuksensa takaisin nykyhetkeen.
"Huomaan sen, mutta ei sillä niin väliä, minä pystyn puhumaan mistä vain." Que vastasi iloiseen sävyynsä, se huomasi pitävänsä siitä tosiasiasta ettei ori yrittänyt esittää mitään mitä ei ollut. Jotkut eivät olleet supliikkimiehiä, siitä ei yksinkertaisesti päässyt mihinkään, ja oli helpompaa myöntää ongelma kuin esittää jotain muuta.

"Yleensä olisin tähän mennessä ehtinyt puhua mustan valkoiseksi ja takaisin mustaksi, mutta ajattelin antaa sinulle hieman aikaa totutella. Olen huomannut hämmentäväni kanssaolijoitani vauhtiin päästyäni ja yritän nykyisin ehkäistä moista."

Holokaust hymyili kolkon ontosti, vailla mitään tunnetta, joka yleensä hymyyn kuului.
"Ole hyva vain, puhu mistä mieli tekee", ori sanoi toiselle. Que saisi puhua pälpättää ummet ja lammet vaikka vesipisarasta jos mieli teki, kolossi ei panisi sellaista laisinkaan pahakseen.

"Minun puolestani saat puhua vaikka kivipaaden lentämään, kuten jo sanoin, en ole niitä parhaita seurapiirihaita, joten arvostan hieman puheliaampaa seuraa, puhuivat he asiasta tai eivät", Holokaust selitti jopa yllättävän pitkällä puheenvuorolla verrattuna tuon yleisiin vastauksiin, jotka yleensä pisimmilläänkin käsittivät vain muutaman sanan. Ehkä Quen asenne tarttui. Ori ei osannut tarkasti määritellä, millaisella asenteella tamma oli liikkeellä, mutta sen verran kuitenkin että sosiaalisemmalla ja positiivisemmallakin kuin mammutti itse. Holokaust ei ollut ajatustenlukija, eikä muutenkaan sieltä sosiaalisimmasta päästä tätä nykyä, eikä enää kyennyt tulkitsemaan muiden tunteita ja ajatuksia siinä missä oli ennen kyennyt. Ei toki ori ollut koskaan mestari siinä ollut, mutta nykyinen tunteiden latistuneisuus... niin, se oli jo omaa luokkaansa.

Ainahan mammutti olisi voinut heittää jonkun mustalla huumorilla kyllästetyn ironisen lauseen, mutta tuo tuumi ettei se välttämättä ollut mikään paras tapa koettaa tulla muiden kanssa toimeen. Sitä paitsi herkemmät tapaukset voisivat säikähtää, Holokaustin massiivisuus ja musta huumori eivät olleet se paras tapa herättää turvallisuudentunnetta. Eikä ori voinut millään tietää, että Quella oli raisumman puoleinen velipoika ja tamma tuskin säikähtäisi kovin vähästä.

"Arvelinkin asian olevan näin, et edes juuri luo vaikutelmaa mistään puheliaasta tyypistä." Que huomautti, alkukangerteluiden jälkeen se ei enää huolehtinut siitä mitä päästi suustaan, se oli ehtinyt muodostaa toisesta jo tarpeeksi hyvän kuvan ja vetänyt rajat mieleensä melko suurpiirteisesti. Holokaust ei vaikuttanut sellaiselta joka suotta raivostui mistään pienistä, vaikka tämä olikin vaikuttavan kokoinen ja oloinenkin tapaus. Ainakin värikkääseen tammaan tämän oli onnistunut tehdä vaikutus, ei mitenkään negatiivisessa mielessä, ei Que toista pelännyt taikka aristellut, vaan puhtaasti positiivisessa mielessä.

"Harvemmin täällä törmää kehenkään rodworiin, vaikkei tämä olekkaan vasta kuin toinen kertani. Minun oli pakko tulla tarkistamaan paikka kertaalleen, nyt kun suurin osa kaatuneista on jo raahattu muualle perheidensä toimesta." Que huomautti hymyillen, vaikka tamman silmissä välähtikin surumielisyys. Niin paljon kuolleita, seuraavalla kerralla, sehän tulisi sillä chadroilla ei menisi kauaa koota joukkojaan, tamma olisi mukana auttamassa laumalaisiaan.

"Sinä vaikutat melko sotilaalliselta tapaukselta, ole takuulla vähintäänkin sotilas." roditar jatkoi kepeästi kauemmas ikävästä aiheesta, palauttaen huulilleen rehellisen aurinkoisen ja värähtämättömän hymyn. Holokaust rauhallisuutensa ansiosta oli ehkä mitä parastakin seuraa Quen kaltaiselle energiselle ikiliikkujalle.

Holokaust hymähti jotenkin huvittuneisuuden ja surumielisyyden välistä Quen kommentille. Ei ori sellaista pyrkinytkään luomaan ja suoraan sanottuma tämä oli alkanut näinkin lyhyessä ajassa tietyssä mielessä pitää värikkäästä tammasta. Toinen vaikutti räiskyvältä luonteelta joka ei turhaan mielipiteitään salannut, mutta ei toisaalta liian kärkkäästi käynyt niitä laukomaan tai loukkaamaan tai pyrkinyt käytöksellään millään tavalla ärsyttämään.
"Onneksi sen huomaa", Holokaust totesi jo hivenen huvittuneesti. Mitä ihmettä, alkoiko mörököllimammutti sulaa vai oliko ote lipsumassa ? Hetkeksi ori käänsi silmänsä tuijottelemaan ruosteenkarvaisen veren täplittämää maisemaa.

Toisen lauseen kuullessaan höristi mammutti repaleisia korviaan ja mietti hetken. Oliko tämä tosiaan nähnyt tamman silmissä häivähtävän surua vai oliko tuo vain peilannut omia tuntojaan ? Ei, ei tällä kertaa.
"Etsitkö kenties jotakuta ?" Holokaust kysyi rauhallisesti, lainkaan utelematta asiaa, antaen sävynsä kertoa Quelle, ettei mitenkään pakottanut toista kertomaan. Se ei ollut niitä kysymyksiä, joissa ei ollut vaihtoehtoja. Eipä sillä edes juurikaan väliä mammutille ollut, ei siinä mielessä että vastaus olisi jotenkin elämäänsä vaikuttanut. Ori luultavasti voisi tarjota apuaan tai voisipa olla tarjoamattakin. Oli hyvin henkilökohtainen kokemus löytää rakkaansa tai perheenjäsenensä kuolleena - sen tämä tiesi karvaasta kokemuksesta. Joskun myös se oli henkilökohtaista, oliko kokemus henkilökohtainen. Vaikeaa.

Jälleen kerran Que vetäisi mustan ylös ajatustensa upottavasti, tummasävyisestä suosta.
"Sotilas, kyllä olen", Holokaust vastasi yksinkertaisesti.
"Entäpä sinä ? Et vaikuta sotilaalta, mutta jos jotakin olen oppinut niin sen, että ulkonäköön kannattaa viimeisenä luottaa", ori kysyi ja jälleen päästi suustaan itselleen epäominaisen puhetulvan.

Que naurahti kepeästi toisen sanoille, kai oli hyvä ettei näyttänyt toisenlaiselta kuin sisältä oli, elämä helpottui huomattavasti. Ulkopuolen peilatessa sisältöä syntyi harvemmin väärinkäsityksiä, taikka muita ristiriitaisuuksia.

Vaikka Holokaust ei järin sosiaalinen ollutkaan, ei ori täysin ummikko ollut eleiden ja ilmeiden suhteen, tamma oli merko varma että toinen oli pannut merkille tämän hetkellisen mielialan notkahduksen.
"Minun oli pakko tulla tarkistamaan olisiko pässinpää veljeni hankkiutunut yhdeksi tuntemattomien joukkoon." Que vastasi avoimesti, tietenkin se huolehti ainoan elossa olevan sukulaisensa takia, josta siis tiesi, ilman Riotia se olisi yksin. Ei tamma kokenut asiaa turhan araksi, eikä sitä häirinnyt kertoa huolestaan kirjavalle oriille edessään, Holokaust ei vaikuttanut juoruilevalta tapaukselta.

Violetti naurahti oriin kommentille, kyllähän pieni tamma tiesi ettei näyttänyt järin militaristiselta, mutta se tiesi myös että voisi olla mallisotilas. Se halusi olla sitä.
"En vielä ainakaan. Älä tosiaan anna ulkokuoren hämätä, olen kovempi pala kuin koosta voisi uskoa." irokeesipäinen roditar ilmoitti hymyillen, sen vakaa aikomus oli tulla sotilaaksi, sen kaiken mitä se oli oppinut ja nähnyt.. Se aikoi puolustaa omiaan.

Ori vain nyökäytti vastaukseksi. Tällä ei ollut koskaan ollut sisaruksia, eikä tuo siis täysin voinut käsittää Quen tuntoja ja ihmettelikin hetken ilmausta pässi, mutta jätti sen kuitenkin loppupeleissä täysin huomiotta. Holokaust arveli, että toinen ei aivan yhtä iloinen ja rempseä olisi ollut jos olisi pässiveljensä löytänyt kuolleena virumasta, sillä kai se nyt jotenkin vaikutti kaikkein positiivisimpiinkin. Mammutti hymyili hetken toiselle, ennen kuin naama vaihtui taas ilmeettömään tuijotukseen.
"Minä olen tavannut sinuakin onnettomamman oloisia sotilaanalkuja, jotka tappelivat kuin tiikeri", ori vastasi. Jos halua ja motivaatiota vain oli, ei mikään estänyt pienemmiltäkään pääsyä sotilaaksi. Niin se oli ja tuli ollakin.

Holokaust ajatutui jälleen sanojensa myötä mietiskelemään viimeisintä sotaa. Millaista olisikaan ollut olla mukana. Mitä ajattelivat ne, jotka tällä kentällä jonkin aikaa sitten tappoivat toisiaan ja kuka oli se, joka teki chadrojen johtajasta hylkiön. Oliko tuo ylpeä teostaan vai pitikö sitä vain välttämättömänä pahana. Ori ei löytänyt vastauksia kysymyksiinsä, mutta ei toisaalta niitä tarvinnutkaan. Kukin ajatteli mitä ajatteli eikä se oikeastaan ollut mammutille mikään asia.

Se oli vähän niin kuin kuolemista. Turha miettiä, mitä joku ajatteli vajotessaan sinne, minne kaikki lopulta saapuisivat. Holokaust toisaalta oli käynyt tarpeeksi lähellä kuolemaansa tarpeeksi useasti jotta tiesi, mitä suurin piirtein mietiskeli sillä hetkellä kun luuli, ettei näkisi taivasta enää koskaan. Hieman pirteämpiä ajatuksia kiitos, herra arpinaama.
"Mitä mieltä olet lopputuloksesta ?" Holokaust kysäisi, tarkoittaen sitä, että chadrat oli jätetty kuitenkin henkiin. Tämä ei kokenut tarpeelliseksi selventää kysymystään juurikaan, Que ymmärsi tai oli ymmärtämättä tarkoituksen.