Varokaa lepakoita!

//Delica sekä Caro, olkaapa vaan hyvä lyyrisestä otsikosta\\

Sirena oli erehtynyt suolle. Oikeastaan tamma oli vain kuljeksinut ympäriinsä, odotellen että jotain viihdykettä sattuisi kultasiiven tielle, ja kun oli sattunut näkemään suonsilmäkkeisen, turpeelta tuoksuvan alueen, oli valkea päättänyt suunnistaa sinne, vaihtelun vuoksi. Yleensä tamma kääntyi näillä main laguunin ja sademetsän suuntaan, mutta tällä kertaa sinimerkkistä kiehtoi ajatus pienestä vaihtelusta. Sitä paitsi, suokasvit olivat kuulemma herkullisia, joten ehkä tältä epäilyttävältä paikalta voisi saada kulinaarisia elämyksiä. Tosin, jos tamma olisi ollut vain herkuttelun perässä, olisi valkea voinut narrata jonkun hyväuskoisen noutamaan kasveja itselleen.

Tamma otti varovaiset ensimmäiset askeleet suolle. Pieni polku näytti johtavan vähän matkan päähän. Sirena päätti seurata sitä alkuun, eipähän juuttuisi ainakaan ensimetreillä mihinkään suonsilmäkkeeseen.

Musta, arpien kirjoma, suurikokoinen rodworori seisoi suolla, keskellä suota, repalaiset siivet ja jalat täysin levällään kuin hoippuva tasapainoa hakiessa. Eikä se ollut niin kaukana oriin sen hetkisestä mielentilasta. Caro oli juuri tehnyt suurimman fysikaalisen suorituksensa sitten omaan lyhentyneeseen muistiinsa. Ori oli juossut päättömästi, puoliksi lentäen, puoliksi rämpien ja 3/5 osaa laukaten alas Felician rinteiltä, Chadrojen suolle asti, pysähtyen tajuamatta edes suoritetun matkan pituutta.

Caro oli saanut vereensä jotain mitä se oli jo vuoden päivät arvuutellut oisiko se halunnut saada. Se oli huume, jonka etsimisestä oli tullut riippuvuus, mutta jonka turvallinen annostusmäärä oli tuntematon. Nyt Caro oli saanut vereensä Karelia, kasan kipeitä muistikuvia, joista puuttui yhä nimiä, sekä syitä. Kasan ääniä joiden omistajista ei ollut tietoa, saatika tilanteista. Ja kaikista Karelin muistoista vahvimpana loisti caron muisto, joka liitti sen Kareliin, Glenna. Caro ei vieläkään pystynyt tavoittamaan tamman koko roolia omassa elämässään, muttakenties omaan päähänsä nähden tavoitti jopa liikaa. Ja tuo tamma, kenties se avain oriin menneisyyteen oli juuri hakkautunut luumurskaksi vasten Felician karuja kallioita.

Jotain oli tapahtumassa. Caro tunnusteli kehoan ja se tuntui erilaiselta. Tai ei keho ehkä, mutta silmät.. Aikaisemmin Caro oli nähnyt kaiken ympärillään selkeästi, sen silmät olivat kirkkaat ja valmiit aina näkemään asioiden hyvät puolet, ehkä jopa hieman naivistikkin. Nyt, nyt sen silmien eteen tuntui vierivät usvaa, joka suojasi sen oman pään muiden katseilta, sekä sen omat silmät näkemästä hyviä puolia. Äkkinäiset reaktiot saivat Caron hapuilemaan vaaralliselta suolta lätäkön, kenties suonsilmän, jonka pinnasta se saattoi peilata omia silmiään. Ori kavahti nopeasti kauemmas, lähestyen muutamien sekuntien jälkeen kuvajaistaan uudelleen. Oriin kirkkaat silmät olivat hukanneet iiriksensä melkein kokonaan, eikä silmistä erottanut enää muuta, kuin pyörteilevää, paksua, valkoisen ahrmaata usvaa. Caro tuijotti näkyä lamautuneena. Se ei voinut käsittää, että tämjä oli vasta alkua.

Sirena sipsutteli eteenpäin varoen, nostellen kavioitaan ja kurkistellen eteensä ennen kuin laski jalkansa uudelleen maahan. Varsinainen tytöntyllerö, tamma hymähti mielessään. Vaaleanpunainen, mehukkaan näköinen kukkanen kasvoi vain aavistuksen reunassa polulta. Ehkäpä sen saisi noukittua suuhunsa, kun vain vähän kurottelisi...

Sirenan huomion vei yhtäkkiä vieras, suurikokoinen hahmo joka kurottui kohti vettä jonkin matkan päässä. Tamma nosti äkkiä päänsä ja ryhdistäytyi refleksinomaisesti, tuo- otushan oli rodwor.
Valkea jäi tarkastelemaan varautuneesti punamustaa oria, joka oli selvästi melkoisen elämäänähnyt. Tosin nyt pienessä lampareessa näytti olevan jotain niin hämmästyttävää, että ori jäi tuijottamaa siihen. Nahkasiipi ei ollut ilmeisesti huomannut Sirenaa, ja tamma mietti olisiko järkevintä vain lähteä pois vähin äänin. Kultajouhista alkoi kuitenkin ärsyttää, mistä lähtien nuo lepakot olivat muka saaneet tunkeilla chadrojen alueille...
Nuori, ylpeä tamma tukahdutti päässään äänen joka kertoi oikean vastauksen, joka tiesi sen varsin hyvin. Sodasta lähtien. Periaatteessa mustapunainen, arpien peittämä ilmestys siis ei tehnyt mitään luvatonta. Sirena tutkaili rähjäistä ja sekavan oloista, mutta silti vaikuttavaa, oria vielä hetken. Mitä kannattaisi tehdä? Valkea otti askeleen taaksepäin silmät rodworissa.

Karel oli nukkunut syvää unta, kauan. Nyt ryhdikäs, charmikas ori oli heräämässä. Heräämässä sodan runtelemaan kehoon viekkaine mielineen, yrittäen pyyhkiä Caron naiviin ja ystävällisen asenteen pois tieltään. Yllättäen Caro ei enää hallinnut kehoam, vaan väisti hieman, jolloin Karel sai sen hallintaansa. Nyt hapuilevan orin asento, muuttui ryhdikkääksi. Kalvenneet jalat asettuivat ryhdikkäämmin tehden orille lähes 20 cm lisää korkeutta. Kaula nousi joutsenmaisella kaarella pois tuijottamasta peilikuvajaistaan. Kasvoille oli ilmestynyt toinen ilme. Se oli vakava, kulmat varoittavasti kurtussa. Siivet hakivat kaarimaisen muodon, levittäyen lähes auki, kuin keskellä yötä herännyt päiväperhonen. Yö oli laskeutumassa suon ylle, ja kuu nousi horisontista. Sen ensimmäiset säteet heijastuivat suoraan oriin siipiin saaden aikaan halo-ilmiön. Usva nousi vähitellen suon syövereistä, häivyttäen maata ja tehden alueesta huomattavasti vaarallisemman kuin ennen. Karel seisoi paikoillaan. Siipien repaleisten kalvojen läpi heijastuessa kelmeää kuun valoa.

Sitten ori kuulu äänen, ja sen oma illuusio haihtui. karel oli tottunut hallinnoimaan nopeaa kehoa vetreillä jänteillä, eikä Caron kuihtunut ulkomuoto reagoinut oriin käskyihin tarpeeksi nopeasti. Kuitenkin katse kääntyi äänen suuntaan. Ja silloin illuusio katosi kokonaan. Karel tipahti vallasta, Caron tömähtäessä paikoilleen. Ori vain tuijotti eteensä. Nopeasti sille tuli häiritsevätunne, aivan kuin sen simät loistaisivat pimeässä uhkaavaa, vaaleaa valoa, kuten ympäröivä usva kuun kajossa. Ja sitten, viimein, ori kiinnitti huomiota chadrattareen, vain hieman kauempana.

Sirena ei pystynyt vain kääntymään ja lähtemään, se olisi ollut pelkurimaista. Sitä paitsi, ori kohottautui pystyyn, tosin nahkasiipinen ei edelleenkään tainnut huomata valkeaa.
Tamma ei ollut huomannutkaan, kuinka hämärä oli hiipinyt suolle. Juurihan jokin aika sitten Sirena oli suunnitellut yöretkeä komeassa kuunvalossa. Sinikuvioinen ei kuitankaan ollut ajatellut suota, josta alkoi nyt nousta aavemaisia sumuhaamuja. Vanha kauhutarina tuli tamman mieleen, jonka mukaan suon sankka sumu oli suon uhrien haamuja. Sirenan vanhempi serkku oli kertonut sen tammalle joskus pienenä, ja sulkasiiven vanhemmat olivat toruneet serkkupoikaa nuorempansa pelottelusta.

Kummitukset eivät kuitenkaan tuntuneet kovin todelliselta uhalta verrattuna oriin, joka oli yhtäkkiä onnistunut muuttumaan uhkaamaan näköiseksi. Miten kummassa, äskenhän ori oli vaikuttanut nukkavierulta, hiukan höperöltä ehkä... Nyt kuun lävistäessä nahkaiset siivet hahmo näytti kuitenkin paljon vaarallisemmalta. Sirena värähti tahtomattaan ja kohotti päätään vielä ylemmäs karkottaakseen hiipivät pelon tunteet.
Sitten rodwor katsoi tammaan. Nyt valkea oli ainakin huomattu. Sirena katsoi viileä ilme kasvoillaan oria, siivet kyljillä leväten ja hoikat jalat hiukan jännittyneinä.

Caro tuijotti suon keskellä seisovaa keijukaista, itse sekaisena ja kehoonsa kuulumattoman tuntuisena. Ori muisti yhä enemmän ja enemmän asioita menneisyydestään ja kumma kyllä, siihen nykyään kirosanalta kuulostavaan menneisyyteen, liittyi useita chadroja. Ne oudot nimet kuten Hyperboreak ja vielä kummallisempi Empathica, joka ei kuitenkaan ihan kokonaan tuntunut chadralta.. ja sitten vielä se valkoinen rowdor Wicca ja sitten niitä nimiä mitä Glenna oli lausunut.. Ariel, Pandora... Ori piti katseensa tammassa oikeasti ajattelematta tätä ollenkaan. Se osa mikä Carossa oli Karelia, tunsi järkyttävää hämmennystä muutoksesta kehossaan. Rapistuneet lihakset, heikentyneet refleksit, voi kaikki meni pieleen ja miksi?! Karelin viimeinen muistikuva oli kuollut Glenna ja sota, mutta kumma kyllä myös Caron muistikuviin kuului kuollut Glenna, huomattavasti myöhemmin.

Caro otti askeleen eteenpäin täysin sitä ajattelematta ja astui suoraan suonsilmään. Musta olento rämähti kasaan kuin lahoava puu, joka vihdoin linnun istuessa sen oksalle, menetti koossapysyvyytensä. Hetkessä Caron koko ruho makasi kaulaa myöten vajoavassa lätäkössä, joka imi sen kehoa sisälleen kuolettavan hitaasti. EIkä ori tiennyt mitä se olisi tehnyt, eikä mitä se olisi halunnut tehdä. Kael halusi mieluummin hukkua suon rämeeseen kuin elää hajotetussa kehossa, Caro taas mieluummin hukkua kuin elää puoliksi tuhoisaa menneisyyttään. Mikä pitäisi oriin pinnalla?

Rodworissa oli jotain outoa. Eikä tämä ollut vain rasistinen kommentti sulkasiipiseltä, Sirena tunsi näki kyllä ettei punamusta ollut täysin skarppina. Meripihkaiset silmät jäivät hetkeksi tuijottamaan takaisin orin sumuisiin silmiin. Valkea oli jännittynyt, sen katse unohtui hiukan liian pitkäksikin aikaa rodworin silmiin. Niissä oli jotain samaa kuin suossa... Ne vetivät puoleensa kummallisella tavalla...
Sirena säpsähti taas tarkkaavaiseksi, ja totesi vilkaistessaan vielä nopeasti orin silmiin, ettei vieras tainnut edes ymmärtää tuijottavansa valkeaa. Tuntui helpottavalta että ori ei tarkoittanut tuijottaa sulkasiipistä, vaan oli todennäköisesti vain jäätynyt ajatuksissaan.
Silti sinikirjottu otti pari varovaista askelta taaksepäin. Hämärtynyt suo ja lepakkosiipinen olento olivat yhdessä hiukan turhan mystisiä ollakseen pelkästään jännittäviä. Ehkä tamman pitäisi vain häipyä kun se vielä oli esteetöntä...

Ennen kuin Sirena edes oli huomannut rodworin ottaneen askeleen, tamma tajusi vain loiskahduksen ja maiskahdukset jotka aiheutuivat orin putoamisesta suonsilmään. Mitä ihmettä nahkasiipi oikein touhusi? Oliko se sokea vai tyhmä, kai suonsilmän nyt yleensä huomasi... Sirena vilkaisi valppaasti jalkoihinsa, onneksi tamma oli vielä selkeästi polulla. Muutaman metrin päässä häilyvä maukas suokukka oli unohtunut jo kokonaan.

Nyt pitäisi tehdä fiksusti, voisiko tamma vain lähteä nyt kun rodworista ei ainakaan ollut uhkaa? Jättää tämä suohon mätänemään? Toisaalta, auttaisiko valkea muka tätä? Ehei.
Järkevät ajatukset joutuivat kuitenkin häviölle nuoren tamman chadraylpeyden ja vahingonilon tieltä.
"Rodworit tosiaan ovat kömpelöitä, näköjään." Vahingoniloinen hymynkare lipui siroilla kasvoilla.
"Mitä nyt ajattelit tehdä? Ajattelitko että chadrat ryntäisivät pelastamaan sinut pulasta, nahkasiipi?"

Kylmä, musta vesi ympäröi tumman kehon nopeasti. Vain pettänyt polvi huhkasi punaista lämpöä, selkeästi kyseessä ei ollut vain väsymys, polvi oli kirjaimellisesti hajonnut. Mutta ori ei ajatellut sitä, se ei ajatellut enää mitään. Tai tarkemmin, Caro ei ajatellut enää mitään. Se oli väistynyt kaiken tämän seassa, jonnekkin suon pohjamutiin. Sen sijaan Karel oli valppaampi kuin vuoteen. Sen laskelmoiva pää tajusi nopeasti tilanteen ja hajonneen polven, eikä sen kunnialle sopinut ryhnöttää suonsilmässä Chadrojen puolella, viimeine tikki siihen olikin piipittävän pikkulinnun kommentit.

Siinä missä Caro oli aina välttänyt kipua ja konflikteja, ei Karel ollut paljon muualla aikaansa tappanut. Ja nyt ori sulki silmänsä hidastuneelta keholtaan, kivultaan ja rasittavilta ja palasina olevilta hermoiltaan ja pakotti itsensä liikkeelle. Ori kahmaisi valtavat nahkasiipensä levälleen suonsilmän reunoille, pusersi itsensä ylöspäin, saaden tukea etujaloillaan uppoavan reunalta ja kaikkine voiman rippeineen se repi itsensä ylös, ilman inahdustakaan, ilman yhtäkään kivun valitusta.

Nyt musta ori seisoi koko mitassaan, hengittäen kylmennyttä sumuilmaa syvin ja raivostunein hengenvedoin. Se ei tuntenut kipua sen enempää kuin mennyttä rauhaa rakastavaa minäänsä. Ja nyt vihaa puhuva olemus oli märkä, valui suonkosteutta ja roskaa, saaden sen näyttämään vielä enemmän hirviöltä kuin aiemmin. Siivet se levitti täysin auki, hieman koholleen piiskasi niillä reippaasti ilmaa saaden moskan lentämään pitkin suota. Tämän jälkeen ori kääntyi kohti sitä häirinnyttä kirppua. Nyt ensimmäistä kertaa musta kohtasi oikeasti seuransa. Vaalean, täydellisen chadrattaren kuvatuksen, joka kuvitteli olevansa saamarin paljon enemmän kuin oli. Sumuiset silmät kaventuivat ukkospilviksi, jotka kuiskasivat ilmaan uhkaavia sanoja.

"Pahoittelen, love, kaikki sodat ja chadrojen luiden päältä lihojen repiminen on joskus huomattavasti rasittavampaa kuin ensiarvaamalla voisi kuvitella *ori otti teadraalisen askeleen kohti tammaa* Myös siipien irroittaminen hitaasti selkärankaa ympäröivästä luustosta, hermostosta, verisuonista ja lihasta, saattaa olla usein hieman työlästä, varsinkin kun sulkasiivet eivät yleensä ymmärrä olla laittamatta vastaan *toinen askel* Mutta se on sen kaiken vaivan arvoista, silloin kun poljen kavioni terävät laidat päiväperhosen kurkulle ja katson sen paniikin kohoavan kliimaksiinsa ja yhdellä terävällä polkaisulla katkaisen koko niskan *kolmas askel*. Niin, silloin ne kaikki typerät sanat on hyvitetty" Uhkaava, vaaniva ja kostonhaluinen, laskelmoiva ääni lausui tammalle, painottaen sanaa 'love' kuin olisi sanonut sen sille henkilölle jota rakasti tässä maailmassa kaikista eniten. Mutta se tuskinpa rauhotti sanojen tunnelmaa. Nyt Karel seisoi noin 6 metrin päässä päiväperhosesta ja nyt, nyt oli jo yönhämärä ja päivänsäde oli jo jäänyt pahasti yöperhosen loukkuun.

Ivallinen hymy kyllästyi rillutteluun tamman kasvoilla ja häipyi. Sirena astui askeleen taaksepäin ja vilkaisi suossa nököttävää nahkasiipistä hiukan epäröiden. Kyllä, kultajouhinen pikkuprinsessa oli joidenkin tyyppien keskuudessa tunnettu ajoittaisesta narttumaisuudestaan, muttei valkea sentään mikään kivisydän ollut. Toisaalta, itsehän ori oli suonsilmään rymistellyt, entä miten verrattain hentoinen Sirena olisi voinut edes, jos, jos muka olisi halunnutkin, pelastaa lepakonsiipisen rämeikön loukusta?
Ikävä kyllä neitosen moraaliset pohdinnat keskeytettiin.

Chadratar havahtui kun rodwor paiskasi yhtäkkiä siipensä levälleen. Hämmästyttävän nopeasti, ei vaivattomasti, mutta hiljaisesti ori ponnisti ylös suon kuristuksesta. Tämän seisoessa jo voiton puolella maan pinnalla valkea tajusi, että nahkasiipinen suohirviö oli tosiaan ylhäällä, noussut silmäkkeestä omin voimin ja pelottavan hyvässä toimintakunnossa olosuhteisiin nähden. Sirena perääntyi vielä muutaman askeleen polkua. Orin siivistä lensi roskaa ympäriinsä. Sen kääntäessä ukkossilmänsä tammaa kohti valkea tunsi pitkästä aikaa olevansa todella pahassa jamassa. Sirena ei kuitenkaan täysin tajunnut sitä, ja orin avatessa suunsa tamma tunsi hengityksen juuttuvan kurkkuunsa.
Suosta noussut rodwor oli jotain täysin muuta kuin aikaisemmin saapunut hajamielinen olento. Jos tamma olisi voinut kuulla muuta kuin mustan uhkaavat sanat, se olisi varmasti kuullut jälleen pienen varoituksen äänen: 'Mitäs minä sanoin?' Nyt valkea vain tunsi alitajuisesti ivalliset lauseet, olisi kannattanut uskoa kun kiellettiin lähtemästä yksin suolle, yöllä...

Nyt nahkasiiven kostonhimoinen ääni kuitenkin tunkeutui Sirenan korviin, hetkeksi sen valtasi lamauttava kuolemanpelko. Ori tappaisi sulkasiiven, ei tamma halunnut kuolla, uhkaavan äänen lausumat sanat saivat oksennuksen nousevan kurkkuun ja sinikirjotun olisi hetken tehnyt mieli kirkua ja juosta. Se ei kuitenkaan toimisi, Sirena otti askeleen taaksepäin rodworin pysähtyessä, mutta kiskaisi jalkansa takaisin kuullessaan suon moiskahtavan äänen. Lievän paniikkisesti se vilkaisi taakseen, mutta pimeässä polun erottaminen oli vaikeaa. Sen sijaan meripihkasilmät näkivät aivan liian tarkasti tumman hirviön ääriviivat.

Juuri kun Karel oli saavuttamassa pelon kangistamaa sielua, sen päässä naksahti taas. Caro ei voinut hyväksyä vanhemmat minänsä raakaa käytöstä, joka ei itseasiassa ollut ominaista edes vanhalle minälle. Mikä siis oli menossa pieleen? Vahvan pääsävihlaisun johtamana Caro taivutti päätään alaspäin kivun voimasta ja palautti rauhaa rakastavan minänsä johtopaikalle. Nyt utuiset silmät näyttivät taas paljon vaarattomammilta ja ori kuuli itsensä lausuvan vain yhden värisevän äänen.

"Juokse" Sana oli selkeä ja pyytävä, siitä yhdestä sanasta ja sen jokaisesta tavusta paistoi yllättäen halu suojella tuota olentoa, joka nyt niin pelokkaana seisoi muutaman metirin päässä Carosta. Ori toivoi vain että se katoaisi, jotta tämän jälkeen vaihtuvat persoonat olisivat enää sen oma ongelmansa.

Sirena inhosi tällaista tunnetta, nahkasiipi sai valkean lamaantumaan muutamalla kierolla lauseella. Tällaisina yön pimeinä tunteina kullankirjoma olisi toivonut säkäkorkeutensa huitelevan parissa metrissä ja jalkojensa olevan kuin tukit ja siipiensä omaavan sitkeät nahkaiset kalvot ja voimakkaat piikit. Sirena oli kuitenkin syntynyt chadraksi, ja sen muulloin niin viehättävä fysiikka oli uhkaavissa tilanteissa vain riesa.
Kuumeinen jyskytys päässään meripihkasilmäinen yritti saada itsensä tekemään jotain, korjaamaan aikaisemmat virheet joita valkea lupasi olla ikinä toistamatta, jos nyt onnistuisi pakenemaan...

Säpsähtäen hämmästyneenä orin äänensävystä Sirena katsoi nahkasiipistä. Tumman sumusilmän ääni, näköjään katse myös, olivat jälleen jotain aivan muuta. Ori ei kuulostanut enää lainkaan uhkaavalta, se tuntui vain pakahtuvan johonkin... Sirena kohtasi vielä punamustan katseen hämmentyneenä. Vieraan käsky ei ollut haastava tai ivallinen, ei edes vihainen vaan todella sanaansa tarkoittava. Nopeasti valkea palautti mieleensä mitä rodwor oli sanonut, juokse. Vielä kauhistuneen ja hämmästyneen sekainen katse silmissään tamma katsahti rodworia ja kääntyi kannoillaan lähtien ravaamaan vaikeasti erotettavaa polkua pitkin, vilkaisten kerran taakseen. Ei kai suon hirviö seurannut sitä? Välillä kompuroiden tamma etääntyi nopeasti mustasta.

Migreenin omainen kouraisu lävisti Caron mielen ja vihdoin kuullessaan Chadratamman ravaavan pois päin, Caro antoi itsensä lyyhistyä maahan, polulle, missä ei ollu upottavia kohtia, siihen usvaan, joka hautasi oriin hellään huomaansa, piilottaen sen kärsivän mielen ja heikentyneen kehon. Olisiko ori koskaan enää ehjä tai onnellinen? Hitaasti nuo kysymykset vaipuivat tajuttomuuteen ja sen syvään hiljaisuuteen.

*Caro's out, kiitos pelistä :)*

Kohta tamman jalkojen alla ei enää maiskahdellut tai tumpsahdellut epäilyttävästi. Kultakirjottu ei koskaan ollut ollut niin tyytyväinen kavioista lähtevään selkeään kopinaan.
Sirena kiihdytti tahtia edelleen ja kuristava pelon tunne hälveni vähitellen, vaikka karmiva jälkimaku ei kadonnutkaan. Helpottunut, häkeltynyt hymy kävi valkean kasvoilla tämän kadotessa sumuun. Ei enää ikinä öisiä suoretkiä.

/Sirena too, kiitos pelistä myös teille! (8\