Panic! at the rainforest

/DELICA AND AFRICE\

Rodworien voitettua sodan Varenne oli liikkunut entistäkin enemmän sademetsän suojissa. Toisaalta, jos ajateltiin kohtaamista pahantahtoiseen nahkasiipeen, ei vehreästä metsästä pääsisi pakoon kovin helposti, ei ainakaan lentämällä.

Helteisessä päivässä kukkakuvioisen tamman olo alkoi olla yhä tukalampi. Lämpö ja kosteus saivat aikaan nihkeän ja hiukan omituisen olon, kuin ei olisi aivan täysissä voimissaan, ja ajatuksetkin tuntuivat etäisiltä ja irrallisilta. Vielä kurjempi seikka oli juuri hyökkäämässä kovia kokeneen tamman kimppuun jälleen nurkan takaa: ahdistava tunne alkoi kohota valkeaan, Varenne tunnisti nyt lähestyvän kohtauksen merkit. Pahaa enteilivät nouseva syke, joka ei kohonnut pelkästä kävelystä, toisen takajalan tunnottomuus ja tärinä, sekä hikoilu. Myös aiempi tunne kummasta epätodellisuudesta kuului kuvaan. Mihinkään turruttavaan levollisuuteen tamma ei suinkaan vajonnut, vaan alkoi pelätä. Pelätä hillittömästi, ensin Varenne pelkäsi kohtausta joka oli alkamassa, jonka jälkeen varsinaiset paniikkihäiriöstä johtuvat pelon tuntemukset pääsivät valloilleen. Tamma parkaisi ymmärtäessään joutuvansa jälleen kontrollin menettämiseen ja huimaavaan pelkotilaan. Tummien silmien takana alkoi vilistä kuvia ihan ymmärrettävistä peloista, siipien menettämisestä ja kuolemisesta, sekä niitä mahdollisesti edeltävästä väkivallasta ja vieraan lauman jäsenistä. Rintaan pisti ja nuori tamma puhkesi itkuun, pelätessään tällä kertaa tulevansa lopullisesti hulluksi. Valkea tunsi pakottavaa tarvetta paetta ja lähti juoksemaan kompastellen, siivet hallitsemattomasti kyljillä liehuen. Muutama kymmenen metriä edettyään Varennea alkoi kuitenkin huimata ja tämä kaatui maahan kyljelleen. Valkea hengitti haukkoen ja puristi silmänsä kiinni.

// Here we come //

Sademetsän kuumuus painosti Aron ilmavirtojen viileydessä treemaanaan tottunutta tammaa. Africa oli kadonnut lihaskuntotreenejensä kanssa jonnekkin sademetsän alsukasvillisuuteen ja kaksikko oli sopinut tapaavansa myöhemmin laguunilla. Nyt Africe tappoi aikaa vaeltamalla.

Tamman huomion saarsi kuitenkin pian yllättävä rytinä joka katkesi pian kiivaaseen hengitykseen. Africe saattoi olla tammakaksikosta se harkitsevaisempi, mutta tylsyyden katkaiseva uteliaisuus vei voiton. Hitaasti tamma hivuttautui nähdäkseen mikä aluskasvillisuuteen oli kompastunut. Yllätys oli tammalla kuitenkin kohtalaisen suuri, kun Africen silmät kohtasivat maassa makaavan, aivan liian tiheään hengittävän chadratamman.

Hetken Africe vain katsoi ja tuli tulokseen että hengitys oli syytä kasata. Oliko tamma saanut myrkkyä vai mitä, niin rauhallinen hengitys oli aina hyvä lääke

"Shoo, hengitä, hengitä rauhallisemmin!" Africe komensi päättävisesti ja kannustavasti, se alkoi näyttää rauhallisen hengityksen mallia itse laskemalla aina viiteen sisään ja uloshengittäessä. Samalla kirjava toivoi tämän auttavan

Varenne pelkäsi pistäminen rinnassa johtuvan jostain oikeasta vaurioista, eikä tammaparka voinut tietää sen kuuluvan tautinsa kuvaan. Valkea ei muutenkaan ollut kovin tietoinen sairautensa lajista ja siitä, mitkä olivat kukikkaan omia traumoja ja mitkä tunteet sysäytyivät päälle tästä häiriöstä. Niinpä tamma ahdistuikin joskus myös tarpeettomista asioista, ikään kuin merkityksellisiä huolenaiheita ei olisi ollut tarpeeksi, ja koko vyyhti meni entistä pahemmin sekaisin.

Huohotukseltaan Varenne ei huomannut lähestyvää vierasta kuin vasta hetkeä ennen kuin tämä puhui. Sekavuudestaan huolimatta suora käsky tuli jotenkuten perille, ja tamma yritti parhaansa hidastaa hengitystään, toivoen päänsä ja ruumiinsa selviävän taas. Jos Varenne olisi pystynyt, se olisi nyt hävennyt, jälleen kerran, silmät päästään, mutta koska kaikki heittelehti ja poukkoili tällä hetkellä sen maailmassa superpallon lailla, ei häpeälle onneksi löytynyt tilaa.
Vähitellen haukkova ja katkeileva hengitys alkoi tasaantua ja hikoilu vähentyä. Rintakipukin loppui yhtä mystisesti kuin oli alkanutkin, ja valkea nousi kyljeltään makaamaan jalkojensa päälle, sulkasiivet roikkuen kylkien yli maahan. Nyt Varenne pystyi jo jotenkuten havainnoimaan valkopunakirjavan, raidallisen tamman jolla oli sulkasiivet ja runsaat jouhet. Ainakin tulija vaikutti hyväntahtoiselta, ehkä tästä vielä selvittäisiin.

Africe seurasi tarkkavaisen vakavasti ja hiljaa kun toinen alkoi hengittämään rauhallisemmin ja ilman minkäänlaista itsekehua havaitsi neuvonsa auttavan vähiotellen. Toinen tuntui virkoavan ja nousi makuulle jalkojensa päälle, Africe otti askeleen kauemmas ja antoi toiselle tilaa. Hiljaisen piirteensä omana tamma ei päästänyt suustaan sanakaan, vain seisoi paikoillaan hiljaa korvat kuunnellen ääniä niin ympäriltä kuin edestäänkin.

Vähitellen tamma oli painanut toisen ulkomuodon päähänsä, siro kukkaiskuvioinen chadratamma, joka ei paljon näyttänyt treenanneen. Ehkä toisen talentti piili siivissä kuten Africellakin? Sademetsä havisi hiljaa, mutta tiikerin raidottamasta tammasta ei lähtenyt kuiskaustakaan.

Vielä muutaman syvän hengenvedon ajaksi Varenne sulki silmänsä. Hiki alkoi laskea, ja kuristavat pelontunteet vetäytyivät samaa nopeaa vauhtia kuin olivat tulleetkin. Kammottava kohtaus oli onneksi jäänyt lyhyeksi, joskus ne kestivät pidempäänkin. Oli oikeastaan onni, että punaraidallinen oli sattunut paikalle. Yksin ollessaan valkea olisi voinut upota vielä syvemmälle harhoihinsa, mutta nyt vieraan tamman rauhoittava ääni oli auttanut takaisin todellisuuteen raahautumisessa. Nyt olo oli kuin itkemisen jäljiltä, veltto.

Aukaistessaan taas tummat silmänsä Varenne loi ne jälleen vieraaseen. Hetken tätä tarkasteltuaan kukikas kömpi pystyyn, kasvot raidallista kohti.
Varenne tunsi tarvetta selittää.
"Minulla... en oikein tiedä... tuo, tuo... kohtaus johtuu jostakin oudosta. Siihen ei ollut varsinaista syytä. Mutta kiitos, olit ystävällinen. Olen Varenne."
Kukikas toivoi ettei raidallinen pitäisi tammaa täysin kaistapäänä. Varenne nimittäin tunsi tarvetta puhua jollekulle, viime aikoina se oli tuntenut olonsa melko yksinäiseksi. Ja sellaiseksi se myös jäisi jos nämä kohtaukset eivät loppuisi.

Africe hymyili hiljaista rauhallista hymyään, kuten hyvin turvalliset, ystävälliset ja tietäväiset otukset aina tekivät. Tamma nyökkäsi vaan hiljaa ummistaen samalla pitkä ripsiset silmänsä hetkeksi ja piti hymyn kasvoillaan. Se oli kaksoissiskoista se hiljaisempi, mutta tiedoiltaan myös osaavampi ja kokeneempi. Africa hoiti fyysisen puolen monessa asiassa. Tamma nyökkäsi uudelleen kiitokselle ja nimelle, nyt sen tuli käyttää omaa, harkitsevaa ääntänsä itsekin.

"Olen Africe ja ilman toista osapuoltani hieman vähäsanainen" Tamma esitteli itsensä pehmeällä ja rauhallisella äänellään, samalla kun käytti hieman salaperäistä termiä siskostaan. Tosiasiahan vain oli, että kaksoset kokivat olevansa yksi hevonen, josta jostain syystä oli tullut kaksi. Siksi tammat puhuivat usein puolikkaista, tai palasista.

Tavoitellen rauhallisuutta Varenne lähti nousemaan ylös. Suurien vihreiden puiden lehvästöistä tipahti vesitippa, vaikka sateesta olisikin kulunut aikaa, säilöivät sademetsän jättiläiset aina hiukan pisaroita virkistämään ohi-, tai oikeastaan alikulkijoita.

Raidallinenkin esitteli itsensä. Mutta mitä ihmettä 'toinen osapuoli' tarkoitti? Tamma ei vaikuttanut varsinaisesti miltään jakomieliseltä... No, ehkäpä se selviäisi vielä. Valkea nyökkäsi esittelyyn ja hymyili hiukan arasti.
"Kaunis nimi. Ja en minäkään aina ole kovin hölösuinen." Varenne seisoikin hetkén hiljaa, katsellen välillä ystävällisesti toista ja välillä sademetsän vehreyttä. Valkea ei kuitenkaan ollut niitäkään hevosia, jotka olisivat osanneet ottaa hiljaisuuden aina vain lepohetkenä, joten se päätti rohkaistua ja esittää kysymyksensä.
"Mitä muuten tarkoitit 'toisella osapuolella'? Tai siis, ei sinun ole pakko sanoa jos et tahdo..."

Niin, valkean puheliaisuus riippui paljolti seurasta. Harvojen läheisempien ystäviensä seurassa se saattoi puhua juuri niin vähän tai paljon kuin huvitti, yleensä hän silloin puhui yhtä paljon kuin muutkin. Ahdistavissa hiljaisuuksissa, tai silloin kun tammalla oli kerääntynyt paljon asiaa sisälleen, tämä saattoi puhua enemmänkin, enemmän tai vähemmän tärkeistä asioista. Äänekkäiden persoonien seurassa taas kukikas piti melko hiljaisen roolin.

Africe hymyili koko ajan rauhallista hymyään toisen noustessa hitaasti ylös. Alkujaan Africesta tuntui että Varenneksi esittäytynyt tamma oli jostain epävarma ja hetken päästä selvisikin syy siihen. Kysymyksen kuullessaan Africe nyökkäsi yhä lämpimästi hymyillen.

"Kaksioissiskoni, Africa, on meistä se puheliaampi" Tamma esitti vastauksen muitta mutkitta, yhä rauhallisella äänensävyllään. Ja kuinka sopivasti sattuikaan, että Africe kuuli takaataan askelia ja katsahtaessaan tulijan suuntaan oli kohtaavinaan peilinsä. Mutta peili se ei toki ollut, vaan paikalle purjehtiva Africa. Tamman valkoista, viininpunaisella raidoitettua karvaa pitkin valuivat hikijuovat jäkinä toisen fyysisestä treenistä. Lihasten pinnoilla sykkivät vielä verisuonet. Africa pysähtyi Africen vierelle, eikä empinyt yhtään aloittaa heti puhetta.

"Hei, olen Africa" Tamma esittäytyi nopeasti, eloisalla ja energisellä puhetyylillään.

Varenne pyyhkäisi muutaman jalkaansa liimaantuneen lehden pois ja varisteli hiljaisesti harjaansa. Toisen selittäessä lausahdustaan valkea hymyili ja nyökkäsi.
"Ahaa, sitten ymmärränkin. On varmaan hauskaa omistaa kaksonen." Kukikas katsahti raidallista.
"Tai, en tarkoita siis kirjallisesti omistamista... Mutta ymmärrät varmaankin." Varenne totesi naurahtaen.
Tyynellä tavallaan Africe vaikutti oikein mukavalta. Punakirjavan hiljaisuus ei tuntunut epäilyttävältä tai kummalliselta, vaan rauhoittavalta.

Pian alkoikin kuulua ääniä puiden suojasta, ja hetken tilannetta tarkasteltuaan Varenne huomasikin paikalle saapuneen tamman olevan hämmästyttävän samannäköinen kuin jo paikalla oleva Africe. Melkoinen sattuma, olipa hyvä että tamma oli ehtinyt kertoa toiselle kaksoissiskostaan... Muuten Varenne olisi voinut luulla kajahtaneensa lopullisesti. Etukäteistiedosta huolimatta kukikkaan kasvoilta pystyi lukemaan hämmästyksen.
Kaksoissisko ehtikin jo esittäytyä reippaasti.
"Hei vain, minä olen Varenne." Valkea katsoi tammoihin vuorotellen, ensin hymyillen hiukan hämmentyneesti, sitten hymy muuttui iloiseksi ja hiukan huvittuneeksi.

Seistessään vierekkäin ulkopuolisesta näytti oletettavasti että sademetsään oli ilmaantunut peili. Peilikuvakaksoset olivat tottuneet tilanteeseen ja hymyilivät samaa aikaa takaisin varennen hetken kestävälle hämmennykselle. Ja kuten tavallista, Africe vetäytyi puheella taka-alalle ja Africa otti keskustelun ohjat käsiinsä.

"Iltapäiviä Varenne, uskoisin että olemme suuntaamassa laguunille päin, haluatko liittyä seuraan?" Africa esitti suoraan, Africe ei osottanut mitään vastustusta ideaan. Kummallisen tilanteesta teki ehkä se, että vaikuttik siltä, että Africakin oli ollut koko ajan paikalla, sillä tamma ei esittänyt minkäänlaisia kysymyksiä mistä tammat olivat puhuneet ja miten tavanneet.

Africe hymyili uudelle tuttavalleen rohkaisevasti, samalla kun Africa lähti liikkeelle. Africe osasi odottaa, että kukikas saattaisi nyt hämmentyä, koska se todennäköisesti sekottaisi kaksikon altayksikön, kun ne olisivat liikkeessä. Africa otti muutamia askelia polulle ja jäi sitten katsomaan siskoaan ja Varennea. Africe taasen vinkkasi Varennea seuraamaan ystävällisellä ja lempeällä hymyllään.

Pienen hetken ajan jonka raidalliset pysyivät paikoillaan, Varenne sai oivalluksen siitä että sisarukset eivät olleetkaan ulkomuodoltaan täysin identtiset, vaan peilikuvat. Todellakin, kaksoset olivat hätkähdyttävä näky. Tietenkään kukikas ei ehtinyt painaa mieleensä, kumpi tammoista oli kumpikin puoli. Erot olivat sitä paitsi niin vähäisiä, että valkea ei uskonut silmänsä tottuvan tammojen erottamiseen vielä hetkeen.
Africe kertoman mukaan Africa todellakin oli kaksikosta puheliaampi. Tämä kävi suorasukaisesti asiaan, ja kutsui Varennen mukaan rannalle. Kukikas ei nähnyt siinä mitään huonoakaan, joten tämä ehti nyökätä varovaisesti ja todeta:
"Voisinhan minä." Sitten Africa lähtikin jo liikkeelle. Varenne oikeastaan ihaili rohkeutta ja reippautta jolla Africa oli sännännyt kohtaamiseen, lainkaan aristelematta tai kuulostelematta tapaamisen laatua. Eikä tällä arvatenkaan ollut edes aavistusta Varennen äskeisestä kohtauksesta. Mutta Africe oli onnistunut tässä pienessä hetkessä saamaan selville jo monia olennaisia asioita kukikkaasta, käytöksen ja puheiden perusteella. No, eipähän Africakaan tuntunut Varennea hullumpana tyyppinä pitävän, kun kerran kutsui tamman mukaan. Siispä Varenne lähti liikkeelle Africen rohkaisevan ilmeen saattelemana.
"Pyydän jo etukäteen anteeksi, että tulen sekoittamaan teidät." valkea naurahti edetessään liaaneja väistellen.
Oli oikeastaan oikein mukavaa että raidalliset olivat pyytäneet kukikkaan mukaansa laguunille. Varenne kun viihtyi siellä parhaiten, kunnon chadran tavoin.

Africe jättäytyi Varennen taakse, African johtaessa jonoa edeltä. Näin kaksoset uskoivat olevansa helpoiten erotettavissa. Varennen kummentin sekottamisesta kuullessaan, molemmat naurahtivat.

"Voi kuule, siinä ei juurikaan ole mitään uutta!" Africa lausahti nauravaisella ja reippaan energisellä äänensävyllään. Africe sen sijaan vain hymyili rauhallista hymyäään ilman sen suurempia kommentteja.

Askellus ei kestänyt kauaakaan ja laguunin rajat alkoivat jo hähmöttää edessä. Africa päätti ottaa viimeiset metrit treeninä ja nosti korkealentoisen ravinsa. Africe otti taasen velvollisuudekseen ilmoittaa Varennelle ettei sen tarvinnut seurata perässä.

"Hän on kuivalla maalla treenaushullu, muttei viihdy ilmassa" Tamma esitti siirtyen hieman leventyneellä polulla Varennen vierelle. Jo tässä ajassa kaksoset olivat tuoneet nopeasti omat erilaiset piirteensä esiin. Toisiaan täydentävät vastakohtansa.

Varenne vilkuili polulle välttääkseen puiden ja monenmoisten kasvien ilmajuuriin kompastumisen. Valkea nosti katseensa aina silloin tällöin, jottei myöskään tupsahtaisi Africeen perään tai kävelisi puuta päin. Ei olisi mitään uutta, kukikkaalla kun oli joskus taipumuksta joutua hankaluuksiin tai noloihin tilanteisiin.
Sulkasiipi nosti jälleen katsettaan ja naurahti African kommentille.
"Voin vain kuvitella miten minä onnistuisin sohlaamaan jos mukana olisi vielä identtinen sisko. Yksinkin sähläilen jo tarpeeksi." Kukikas totesi jälleen naurahtaen, tarkkaillen taas jalkojaan päästääkseen naarmuitta laguunille.

Africe ehti juuri sopivasti huomauttaa ettei Varennen tarvinnut välttämättä seurata African lennokasta menoa, ja kukikas pysyttelikin Africen vierellä.
"Ahaa, vai urheilija." Tamma hymyili ja vilkaisi olemattomilla lihaksilla varustettua kehoaan.
"Entä sinä? Jos olette kerran peilikuvat..?"

Laguunin turkoosi vesi alkoi siintää edessäpäin ja Varenne sulki pienoiseksi hetkeksi silmänsä ja veti lempeää ilmaa keuhkoihinsa. Olivatpa sisarukset saaneet kukikkaan paremmalle tuulelle?

// Haha, säkin sekotat jo mun muruset ;D //

Africa ravasi todella vauhdikkaalla menollaan jo kaukana. Näytti lähinnä siltä, ettei tamma tarvinnut kuin muutaman vauhdikkaan polkaisun ja oli jo sata metriä muita edellä. Africe sen sijaan lepuutti silmiään näyssä ja astui vihdoin laguunin pehmeällä hiekalle. Tamma hymyili hiljaa Varennen kysymykselle ja levitti siipensä osana vastaustaan.

"Viihdyn enemmän pilvissä" Africe totesi lauseen kaksoismerkityksellä. Olihan siskoksista hiljaisempi myös huomattavasti enemmän haaveilija kuin toinen. Africa oli ehtinyt nostaa laukan ja rientänyt jo veden rajaan, Africe viittasi Varennelle samaan suuntaan, kaiketi päivän kuumuus olisi syytä lopettaa virkistävään uintiin. Veteen siirtymisen tyyli oli vapaa.

Africe antoi oman tyylinäytteensä nopeasti. Tamma hyppäsi yhden hyvin vaivattoman loikan eteen, ylös ja levitti suurehkot ja sirot siipensä. Sulat ottivat samalla iskulla tuulta alleen ja heti nousua seurannut isku nosti tamman jo usean metrin korkeuteen. Nopeasti Africe otti siipiensä täydellisen hallinnan ja kiidätti itsensä taivaalle useiden spiraalien ja kaarteiden saattelemana. Africa pysähtyi veden rajaan katselemaan siskonsa ilottelua ja samalla tuumaamaan kumman tien Varenne valitsisi.

//ai missä kohtaa? : D En huomaa x)\\

Oli mukava tunne, kun sademetsän aluskasvillisuuden peittämä maasto vaihtui pehmeäksi, kuumaksi hiekaksi. Silloin tällöin hiekka näytti valkealta, joskus taas kultaiselta. Mistäköhän sekin johtui...
Olennaista ei kuitenkaan ollut nyt hiekan väri. Africe esitteli taitonsa, sanojen jälkeen myös käytännössä. Tamma nousi ilmaan vaivattomasti ja kukikas jatkoi kävelyä rantaa kohti niska kenossa, Africen lentoa katsellen. Varennen teki mieli huokaista kuin lapsi sirkuksessa trapetsitaiteilijaa katsoessaan, mutta peitti kuitenkin sen. Raidalliset olivat selvästi lahjakkaita, Africa atleettinen juoksija ja Africe pilvenkevyt lentäjä. Varenne hymyili, työntäen ajatukset omasta lahjattomuudestaan syrjään, ja nosti kevyen, hiekkaa hiukkasen lennättävän ravin jolla saapui raidallisten luo.
"Komea näytös, Africa!" tamma totesi hymyille. Ehkäpä valkeakin voisi yrittää harjoitella taitolentoa, tai ihan vain sulavia laskuja ja nousuja? Voimakkaaksi kestävyysjuoksijaksi Varenne kun itsensä mielsi vielä vähemmän kuin ilmojen keijuksi.

Laguuni toi kuitenkin Varennen mieleen jotain muutakin kuin vain kauniin maiseman. Tamma oli tavannut täällä ensimmäisen kerran Ricon... Valkean ilme muuttui tämän itse sitä huomaamatta hiukan surumieliseksi. Siniharjainen oli kutsunut kukikasta laguunin prinsessaksi... Mutta se oli todellakin ohi.
Pian tamman mieleen muistui, ettei se ollutkaan yksin. Äh, miksi sen viheliäisen orin piti tunkea valkean mieleen juuri nyt? Nytkin. Varenne ei tahtonut pilata tunnelmaa, ja viritteli jälleen hymyn kasvoilleen ja antoi katseensa pyyhkiä vettä. Uiminen virkistäisi, kunhan ei vain törmäisi haihin...