Höyheniä hedelmäpuissa

/Ellu ja Hera. Jos mennään ihan fiilispohjalta, ja voidaan laittaa mukaan sitä äksöniä mitä sattuu huvittamaan? :)\

Tuo hahmo ei kuulunut näille alueille. Ukkospilveä ulkonäöltään muistuttava järkäle oli väärällä puolella, huusivathan sademetsän pikku eliötkin sitä! Rodwor ei kuitenkaan välittänyt, nykyään asiat olivat muuttuneet. Chadraparat, niiden turvapaikat, kaikki alueet olivat nyt vain rodworien suurta temmellyskenttää. Ikään kuin hentoisilla lintusiipisillä ei olisi jo muutenkin murhetta nahkasiipisistä, jotka jo ennen sotaa olivat olleet, ainakin yksittäisten hevosten kohtaamisissa, lähes aina niskan päällä. Eivät pastelliponit kerta kaikkiaan voineet tummanpuhuville paljoakaan, niin epäreiluksi Lorania oli luotu.

Ares katseli tarkasti ympärilleen. Ei orin yleensä voinut sanoa nauttivan luonnosta, mutta vehreä sademetsä oli kiinnostavaa vaihtelua. Sitä paitsi, värikkään ympäristön lisäksi mahdolliset vastaantulijat olisivat luultavasti mielenkiintoista nähtävää. Kukakohan harmaata tulisi vastaan, joku raukka jonka sydänveret hyytyisivät rodworin kohdatessaan, vai kenties uhmakas, chadrojen kunniaa puolustava yksilö? Yhtä kaikki, hupaisaa tästä varmaan tulisi.

Eikä ori voinut kieltää etteikö tämän mielessä olisi sulkasiipien maille astuessa käväissyt eräs valkea tamma, jonka violettisiipinen oli tavannut rotkolla vain vähän aikaa sitten. Kummallinen tamma tuo Hera. Väkisinkin Areksen mieleen tunki Glenna, tamma joka oli myös ollut hyvin erilainen... Tosin valkea ja täplikäs olivat eri maata keskenäänkin.
Ares pudisteli päätään, miksei Gelendra voinut pysyä siellä pienessä sopessa, jonka ori oli varta vasten tammalle pedannut? Appelsiininkirjoma murtautui muistoloukostaan kiusallisen usein. Nyt harmaa aikoi tunkea tamman sinne takaisin, nahkasiipi halusi keskittyä uusien maiden tutkimiseen.

[Kaikki kuule käy! Hera on kuitenkin jotenkin outo taas Areen seurassa, mutta toivoakseni herrasi ei sitä huomaa 8D]

Hera

Seisoin hiljaisena paikallani ja tiesin tarkalleen kuka oli kolmen metrin päässä olevan pikkuruisen polun keskivaiheilla. Areshan se siellä seista jökötti niinkuin kivenjärkäle konsanaan. Sydämeni oli käsittämättömästi hiukkasen hypähtänyt kun olin orin vaarasta kirkuvan tuoksun haistanut, mutten siitä välittänyt. Yksi askel vain ja tulisin näkyville kuin mainostaulu. Yksi askel vain niin Areskin näkisi minut, haistaisi ja kuulisi. Pysyin kuitenkin vielä hetken täydellisen hiljaa paikallani. Odottelin, kuulostelin. Tiesin vallan mainiosti miltä sydämeni syke kuulosti, mutten välttämättä tahtonut välittää siitä. Tai tehdä ainakaan kovin suurta numeroa.

Viimein keräsin rohkeutta, vedin henkeä ja astahdin sirosti suoraan siihen pieneen valolaikkuun, joka sademetsän lehtien välistä siivilöityi. Katsoin Aresta suoraan silmiin, siis suoraan, en kaarrellut tai vilkuillut sivuilleni.
- Hei Ares. Sävyni oli aivan tavallinen, katseeni vaelteli keskittyneesti orin silmissä ja kasvoissa. Hän näytti.. mille hän näyttikään? Hajamielisellekkö? Enpä tiedä. Voisiko Rodworien sotilas olla hajamielinen? No, hevonenhan hänkin oli. Tuntui aivan sille että poskeni punersivat, mutta en ollut aivan varma. Ainakin tuntui kuumalle. Mitä ihmettä? Olinko minä tuntemassa jotain syvempää nahkasiipeä kohtaan? Ei tämä oli väärin! Ei. Ei ole totta! Ei Ares minusta pitänyt! Tällaisesta riukumaisesta Chadrasta. Eihän? Sisimmässäni kuitenkin toivoin sitä. Käänsin katseeni pois Areesta, aivan kuin ori olisi voinut lukea ajatukseni katseeni kautta.

Jos tamma vain olisi tiennyt paremmin... Ares ei ollut hevosista mukavin, luotettavin tai syvällisin. Vaikka jotain oli appelsiininkirjoman jälkeen orissa liikahtanut, oli tamman kuolema nyrjäyttänyt orastaneen tunteen takaisin, ehkä entistä syvemmällekin. Kirjava kun oli saanut kaivettua harmaasta jotain syvempääkin, tasoittanut tätä. Violettisiipinen, vaikkei sellaista ikinä kenellekään puhunutkaan, oli jopa rakastanut tammaa. Ja sitähän harmaa ei enää antaisi tapahtua. Nahkasiipisestä tulisi entistä kovempi, pitäisi jatkaa kuten ennenkin. Ja sotilaanahan pystyi tunnetusti purkamaan omat, epämääräiset tunteena vaikka sitten viattomiin, sotilaiden oli suhteellisen helppoa tehdä jostakusta syntipukki.

No, Areksella ei ollut kuitenkaan aavistusta Heran poskien punoituksesta, eikä edes tämän läsnäolosta ennen kuin tamma ponnahti esiin pusikosta. Jos harmaalla olisi ollut herkemmät reaktiot, olisi tämä voinut hätkähtää valkean yllättävästä esiintulosta. Sitä ori ei kuitenkaan tehnyt. Näytti vain aavistuksen hämmästyneeltä. Hera tervehti, kaikessa rauhassa. Oliko tamma väijynyt puskassa pitkäänkin? Ares katsahti pöpelikköön, kääntyen sitten taas valkeaa kohti.
-Hei, Hera.
Oliko tämä todella sattumaa? Vai vainosiko sinisilmäinen Aresta? Vai kenties toisinpäin? Ori hymähti mielessään.
-Mukava metsä teillä, Ares totesi vino virne huulillaan.

Nyökäytin päätäni vastaukseksi orin tervehdykselle, samalla kun virnistin itsekin.
- Niinhän se taitaa olla. Mikäs sinut tänne lennättää?
Kysyin naurahtaen hieman, päättäen palauttaa katseeni oriiseen. Sain kuitenkin jonkinlaisen ujoudenpuuskan ja päädyin tuijottamaan kavioitani, posket helottaen. Yritin rauhoitella sydäntäni, ehkäpä se kohta asettuisi. Kun poskien kuumotus lakkasi enemmälti, kohotin taas katseeni, katsomatta kuitenkaan violetinmustiin silmiin. Parempi että olisin hetkisen hissukseen.

Ihan vain katsomatta oria. Tai ylemmäs kuin jalkoihin. Niin, olivatpas ne vahvat ja pitkät.. Meinasin purskahtaa nauruun ajatuksieni johdosta, mutta pidättelin tyrskähdykset kuitenkin vaivoin sisälläni. Yritin olla vavahtelematta, koska kohta Ares luultavammin luulisi että itkin ja lähtisi karkuun. Aivan minun tuuriani. Hengitin pari kertaa syvään, kunnes jäin taas tarkastelemaan orin kasvoja. Vaivoin liikutin katseeni tuon siipiin. Nahkaiset, niin, tietysti. Kauniit violetinsävyiset. Juuri näin! Kohta olisi Heran aika häipyä. Muttei vielä. Tahdon kuulla orin vastauksen.

Hera yritti selvästi jutella rennosti. Jokin tässä kuitenkin kieli... ujoudesta ehkä? Ei se varsinaista hermostumista ollut, eikä todellakaan sitä varautuneisuutta jota viime kerralla tammasta oli välittynyt. Valkea tuntui toisaalta melko luottavaiselta, mistä lähtien hevoset olivat varsinaisesti kavereita olleet?
No, olihan valkea viimeksikin käyttäytynyt hiukan kummallisesti, tällä kertaa olisi siis ehkä ujoilun vuoro?
Mielessään harmaa puhahti, päällepäin vain pudisti päätään. Ares ei todellakaan jaksaisi pohtia ja tulkita naissukukunnan käytöstä tällä hetkellä. Jos Hera jotain tahtoisi viestitellä, saisi tamma luvan näyttää sen ilmoille.

-Kunhan tulin huvikseni. Täytyyhän sitä katsastaa alueet, nyt kun teillä chadroilla ei ole siihen vastaansanottavaa, Ares totesi ärsyttävästi.
Tamman tutkaillessa harmaata vilkuili violettisiipinenkin sulkasiipistä. Entisellään Hera näytti olevan, eihän edellisestä kohtaamisesta ollutkaan kulunut kuin hetki.
-Mitäs sinä olet puuhaillut? Muuta kuin yrittänyt itsemurhia rotkolla? ori totesi puhuen sanojaan hitaasti venytellen. Harmaa katsahti lehtipeittoon jonka reiästä tuleva valo kohdistui sulkaisiipeen.

Vai täytyy katsastaa alueet? Kohotin toista kulmaani hiukkasen epäileväisesti mutta jätin asian sikseen.
- Enpä oikeastaan paljoa mitään. Siellä täällä lennellyt - Chadrojen mailla tietysti.
Puhuin tyynellä sävyllä, tarkastellen ympäristöä valppaasti. En suostunut katsomaan oria päin, mutta tunsin tuon katseen vaeltelevan kehossani. Yritin olla välittämättä siitä ja sainkin pidettyä siivet laskostettuina kyljilläni. Refleksinomaisesti ne olisivat halunneet leiskahtaa auki, siihen suuntaan että olisin lähtenyt karkuun oriilta.

Silmäkulmastani vilkaisin nopeasti Aresta. Näyttikö hän turhautuneelta? Mietti varmaankin mitä sekoilin. Hymynpoikanen nyki suupieltäni itsepäisesti, mutta vakavoiduin kuitenkin
äkisti. Mitä minä ajattelin? Ares oli Rodwor. Ares oli sotilas. Hän oli.. oli.. Ei hän todellakaan minusta pitänyt. Aika varmasti hänellä oli puoliso. Tai oli ainakin joskus ollut. Huokaisten käänsin päätäni takaisin harmaata kohden, tietämättä oikein mitä sanoa.

Areskin piti metsää ympärillään silmällä, varmuuden vuoksi. Vaikka nyt chadroilla ei pitäisi olla vastaansanomista, ei niistä ketkuista ikinä voinut olla varma. Sitä paitsi, ei olisi kovinkaan hilpeää jos joku arvovaltainen rodwor pöllähtäisi paikalle utelemaan, vaikkei mitään tapahtunutkaan. Joskus harmaata ärsytti sotilaana olo, eihän esimerkiksi sotakapteeni olisi välttämättä tunnistanut tavallista laumalaista, mutta sotilaathan johtoporras tunsi ja heitä vasta virheistä tai epäilyttävistä puuhista rankaistaisiinkin.

Nahkasiipinen huomasi Heran huoahtavan. Ares katsoi merensinisiä silmiä.
-Mikäs nyt huokailuttaa? ori kysäisi aavistuksen huvittuneella äänellä, mutta katui sitä pian. Ei ikinä pitäisi kysyä tammoilta sananpuolikkaallakaan mistään mikä saattoi viitata huoliin tai muuhun henkilökohtaiseen. Ne joko loukkaantuisivat, tai toinen vaihtoehto oli se että harmaa saisi kuulla pitkän ja pohjia ruotivan vuodatuksen. Ja sehän ei oria varsinaisesti kiinnostanut.

Sademetsä oli rauhallinen, silloin tällöin kuului lintujen tai muiden pikkueläinten vaimeita ääniä. Lehtikaton yläpuolella paistoi aurinko, jonka valo siilautui maahan sieltä täältä.

Jaahas, huokaisukin oli väärin.
- Et halua kuitenkaan kuulla.
Sanoin hymähtäen, sen kummemmin kuitenkaan loukkaantumatta. Ei elämän tarvitsisi aina olla niin vaikeaa. Vaikka se oli. Mutristin suupieltäni kevyesti, sen verran että itse huomasin sen. Noniin Hera, ensimmäinen asia. Sinä - et - tosiaankaan - ole - ihastunut - vihollisten - sotilaaseen! Toinen asia, väität vastaan. Sitähän sinä aina olet tehnyt. Puraisin alahuultani epävarmana. Areella oli varmasti kiire johonkin. Kaikilla oli aina kiire. Vilkaisin kuitenkin oriiseen, olihan hänellä kiire?

Eipä näyttänyt olevan. Teki mieli takoa päätään puuhun, raapia kasvojaan jollakin tai jotain. Suuni avautui hetkellisesti, mutta painautui kiinni. Ei ollut mitään sanottavaa. Väärin! Sanottavaa oli paljon, liian paljon, mutta tiesin etten koskaan uskaltaisi sanoa mitään ajatuksistani lähes vieraalle nahkasiivelle edessäni.

Ori nyökäytti päätään sivulle valkean kuittaukselle asiasta, kuin ilmaistakseen 'Miten vain'.
-Ehkä en.
Violettisiipinen olisi voinut huoahtaa helpotuksesta, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Mistä sitä tiesi vaikka valkean murheet olisivat olleet vaikka kuinka kiinnostavia.

Ares yritti katsella rennosti sinne tänne, vilkaista välillä tammaa. Kuin odottelisi jotakin, vaikkei todellisuudessa niin tehnytkään. Hera kun vaikutti sen verran kiusaantuneelta, jotenkin, ettei harmaa viitsinyt kiusata tätä kuten viimeksi. Vaikka violettisiipisen mielihän saattoi tunnetusti muuttua hetkessä.
-No, Hera, esittelisitkö vaikka minulle paikkoja kun kerran täällä ollaan?
Ares ei ollut varma, löytyisikö sademetsästä kohtuullisella kävelyllä mitään erityistä nähtävää, mutta Herahan sen tietäisi. Harmaa katsoi kysyvästi valkeaa;
-Mennäänkö?

Orin katse sattui chadrattaren puhtaanvalkeisiin siipiin.
-Onko noilla muuten hyvä lentää? Ares kysäisi, todellisesta uteliaisuudesta. Ori vilkaisi omia nahkasiipiään, chadrat olivat tunnetusti parempia lentäjiä.

Nyökkäsin vastaukseksi, orin kysyessä paikkojen esittelyistä.
- No, tulehan järkäle. Mennään.
Naurahdin hieman, samalla kun lähdin kävelemään orin vierellä?. Kuulin tuon kysymyksen siivistäni. Mutristin suupieliäni hieman, miettien mitä vastaisin.
- Mielestäni oikein hyvä. En tiedä mitä muut ajattelevat, mutta itselleni käyvät oikein hyvin.
Puhuin pitkähkösti, mutten kuitenkaan liian pitkään. Ettei harmaa kyllästyisi täysin minuun. Katseeni käväisi myöskin orin siivissä. En jäänyt katsomaan niitä sen kummemmin, mutta ne näyttivät oudolle sulkien rinnalla. Tiesin heti kummista pidin enemmän.

Vilkaisin aina välillä oria silmäkulmastani. Kehenkään ei voinut koskaan luottaa täysin. Joskus oma itsenikin petti minut. Kuten tässäkin oli taas nähty. Hymyilin puolittain Areelle, astellen kevyin askelin aluskasvillisuuden seassa.
- En ole varma löytyykö täältä mitään kiintoisaa, mutta voin yrittää.
Paljastin hetken käveltyämme. En tosiaankaan tiennyt oliko täällä mitään kiinnostavaa, mutta toivoin ettei Ares tulkinnut sanojani väärin. En halunnut saada itsestäni mitään omituista kuvaa.

-Vai järkäle? ori naurahti ja pudisteli taas kevyesti päätään.
Ares lähti kävelemään valkean vierellä. Ori katseli hevosten kävellessä sademetsän sankkaa kasvustoa. Värikäs ja lehtevä sademetsä erosi ihmeellisen paljon rodworien kuivemmasta ja tummasta aarnimetsästä. Henkilökohtaisesti harmaa kuitenkin piti vakaasta ja hämärästä aarnimetsästä enemmän.
-Aina sanotaan että nuo lintusiivet lennättäisivät paremmin... Mutta en minä varmaan olisi mikään lentomestari, vaikka saisinkin sulat selkääni. Kun en ole kerran tottunut. Hyvä että pidät omistasi, sehän onkin tärkeintä, Ares jutteli lämpimikseen kompuroiden hiukan maatuvien kasvinpätkien muodostamalla pohjalla.

Harmaa hymyili.
-No, minulle nämä ovat kuitenkin uusia paikkoja, että ei tässä ihmeitä välttämättä tarvita. Mutta joku lätäkkö tai puro olisi ihan hyvä, lentomatka janottaa.
Hera kulki metsässä tottuneemmin kuin ori, mutta harmaa pysyi silti vauhdissa hyvin. Ares katsahti aina silloin tällöin sinisilmäiseen, milloin ei keskittynyt ympäristön tarkkailuun.

Huh. Onneksi ori ei suuttunut uudesta nimityksestään.
- Siitä sanonnasta minä en tiedä mitään. Ja tässä lähellä on jokin lätäkkö.
Hymähdin orin nimitykselle lätäkkö ja katsahdin eteenpäin. Kyllävain, kyseinen lätäkkö näkyi jo. Oletettavasti Ares huomasi sen jo, joten en viitsinyt ilmoittaa hänelle siitä. Vilkaisin kuitenkin oria silmäkulmastani.

Saapuessamme lammelle seisahduin ja käännyin kokonaan Aresta kohden.
- No, sinä olet harmaa, isokokoinen ja massiivinen. Mikäs muukaan sinä olisit kuin järkäle?
Naurahtaen käänsin nahkasiivelle selkäni ja join lätäköstä muutaman kulauksen. Luotin Areeseen sen verran ettei hän tappaisi minua heti kun selkäni kääntäisin - tai tekisi mitään muutakaan - mutta yleensä luottamukseni oli ollut pahasta. Toivoin kuitenkin ettei Areella ollut pahat mielessään, joten en kääntynyt takaisin tuota kohden, vaan nostin pääni ylös, katsoen lätäkön kahdenkymmen metrin päässä sijaitsevalle vastarannalle. Tämä oli tällainen aukio keskellä sademetsää. Outoa. Yleensä niitä ei paljoa ollut.

Ares nyökkäsi.
-Hyvä.
Yllättävän suurikin lampi aukeni pian metsän keskeltä. Olihan sademetsä nimensä mukaisesti muuten vetinen paikka, mutta oli hiukan yllättävää että sieltä löytyi kunnon vesistökin.

Harmaa hymyili tamman kuvailulle.
-Jaa, siinä tapauksessa sinullekin täytyy miettiä lempinimi...
Ori käveli myös lammen reunalle ja painoi päätään veden pintaa kohti juodakseen.
Hera oli tosiaan melko luottavainen. Kai tämä oli sen verran luottavainen nahkasiiven rotkolla tapaamisen takia ettei jaksanut huolehtia sen enempää. No, ei Areksen tehnyt mieli säikytellä tammaa. Tähänhän alkoi vähän niin kuin... tutustua.
Nostaessan päänsä juotuaan orin turvalta lenteli pisaroita maahan. Tämä tarkasteli sinisilmäistä.
-Hmm, sinä olet siis valkoinen, linnunluinen ja sulkasiipinen...
Ares otti mietiskelevän, mutta salaisesti ilkikurisen ilmeen kasvoilleen pohtiessaan tammalle osuvaa nimitystä.
-Höyhenhän sinun pitäisi olla. Höyhensarjalainen.
Ori virnisti naurahtaen. Ja tosiaan, lammen lähettyvillä näkyi vaikka kuinka monta eri väristä, pastellisävyistä sulkaa. Ares ihmetteli niitä hiukan miettien, kärsivätkö chadrat kenties sulkasadosta.

Vai höyhen. No, sopii minulle. Naurahtaen käänsin katseeni oriiseen, tutkiskellen tuota hetken hiljaisena. Kallistin päätäni kevyesti, niin että katseeni vaelteli orin kasvoissa, pysähtymättä kumminkaan mihinkään. Viimein suoristin taas pääni oikeaan asentoon, astellen varovaisin askelin tuon siiven luokse. Tutkin sitä hieman hämmentynyt ilme muuten niin tyynillä kasvoillani.
- Voiko näillä oikeasti lentää?
Kysyin kummastuneella äänellä, varovasti huulillani nahkaista siipeä koskettaen. Se tuntui.. no, nahkaiselle. Nuuhkaisin sitä, miettien mille se tuoksui. Pidin kuitenkin tarkasti silmällä oria, jos tuo päättäisi tehdä jonkin äkkinäisen liikkeen, pääsisin luultavammin ajoissa isojen kavioiden alta pois.

Sen enempää miettimättä kosketin siipeä uudelleen kevyesti, sitä varovaisesti huulillani haapuillen. Omituisellehan siipi tuntui, nahkaiselle ja kankealle. Eikä se havissut tuulenvireessä, niinkuin omat sulkani, jotka lepattivat, vääntyilivät ja kääntyilivät tuulen riuhtoessa niitä kiusoitellen. En kuitenkaan välittänyt, laittelin siipiäni vain hiukan paremmin kyljille ja tutkien yhä Areen siipiä.

Ares toivoi ettei lampare olisi chadrojen keskuudessa suosittukin juomapaikka. Harmaata ei huvittanut ajatus äkäisten chadrojen tai muuten vaan urkkivien ja uteliaiden sulka-, tai vaikka nahkasiipistenkin, hätyyttely. Heran kanssa juttelu nimittäin saisi varmasti herneen sekä laumauskollisten rodworien että chadrojen nenään.

Pian Hera olikin vaaleine turpineen orin siiven luona. Mielessään Ares hiukan yllättyi, sinisilmällä taisi tosiaan olla hiukan itsetuhoisia taipumuksia tämän luottaessa 'järkäleeseen'.
Oria ei kuitenkaan enää kiinnostanut tamman pelotteleminen, mikä oli ollut harmaan alkuperäinen tarkoitus rotkolla. Heran silkkinen turpa pyyhki violettia siipikalvoa, eikä se oikeastaan tuntunut pahalta...
-Toki. Hyvin se käy, niinhän lepakoillakin.
Nahkasiipisen ääni oli matala ja hiljainen. Ori kurotti varovasti kaulaansa kohti tamman enkelinsiipiä.
-Näiden lentokykyä en kyllä epäile, höyhensarjalainen.
Ares kuljetti turpaansa ihmeellisen pehmeällä sulkasiivellä, kyllä ne todellakin olivat kuin linnuille. Hämmästyttävää kuinka erilaiset ne olivatkaan... Eipähän tarvinnut enää olla niin utelias sulkasiipien suhteen.

En säpsähtänyt orin harmaan turvan kulkiessa sulkieni päällä. Pysyin hiljaa paikoillani, samalla kun tutkiskelin Areen siipiä kiinnostunut ja utelias ilme sinisissä silmissäni. Hymy huulillani pyyhkäisin roskan nahkaisesta, violetista kalvosimesta. Höristin korviani oria kohden, koskettaen aivan varovasti turvallani orin kylkeä. Sen pidemmälle en kuitenkaan mennyt, kerkesin vain tajuta kuinka sileä Areen karva oli ja kuinka kovia lihakset sen alla olivat.

Siirryin koskettamaan uudelleen siipiä, katsoen niiden runkoa tarkkaavaisena. Olivathan ne omituiset mutta.. Hellästi kosketin turvallani orin säkää, kuitenkin tuota tarkasti silmällä pitäen. Koskaan ei voi olla liian varma.

[Lyhyt ja tökkii.]

Ares yritti pienen hetken ajan ajatella järkevästi, jos nyt joku rodwor, oli se sitten kuinka epätodennäköistä hyvänsä, pöllähtäisi paikalle, voisi molempien pää olla pölkyllä. Eikä toisen chadrankaan ilmaantuminen olisi hyväksi, varsinkin Hera saisi varmasti kärsiä siitä.
Sitä paitsi, saattoi olla mahdollisuus, että valkea tunsi mahdollisesti jotain enemmänkin tai kuvitteli tammojen tapaan ties mitä... ja Ares ei todellakaan olisi valmis mihinkään syvälliseen suhteeseen tai johonkin sen tapaiseen, siivekkäät olivat eri laumoista eikä harmaa ollut toipunut Glennasta...
Mutta sitten ori luovutti. Aivan sama, eihän harmaan elämällä ollut sen kummoisempaa merkitystä, entä koska nahkasiipi olisi välittänyt? No, silloin kun Glenna oli ollut harmaan kanssa mutta se oli kielletty aihe... Ja eri asia, sitä paitsi. Kaikesta vähänkään syvemmästä miettimisestä tai tuntemisesta ei seuraisi mitään hyvää, joten ori päätti vain heittää aivot narikkaan. Kuvitelkoot Herakin mitä tahtoi, se ei olisi harmaan ongelma.

Ares liikutti turpaansa siiveltä tamman selälle, tämän koskiessa orin kylkeen ja säkään. Violetit silmät yrittivät enimmäkseen välttää sinisten katsetta, harmaa ei halunnut nähdä mitä valkoisen mielessä liikkui. Ori liikahti hiukan lähemmäs chadratarta.

Tunsin orin liikahtavan kohti. Seisautin turpani liikkeen hetkeksi, miettien mitä orilla oli mielessään. Päätin kuitenkin olla välittämättä. Liu'utin vaaleansävyisen, pienikokoisen turpani uudelleen orin sään kohdalle, rapsuttaen sitä hieman. Ei Ares nyt sentään minua niin paljon isompi ollut, kuutisen senttiä vain. Suurin piirtein. Värähdin hieman tuntiessani orin turvan selälläni. Rentouduin kuitenkin pehmeän kosketuksen alla.
Vakuuttelin itselleni ettei ori halunnut tehdä mitään pahaa.
Mutta kuinka sellaista voi itselleen vakuuttaa, kun aivan vieressä seisoo Rodwor? Ei sellaista tosiaan voi itselleen kunnolla vakuuttaa, mutta en voinut silti olla nauttimatta harmaan läheisyydestä.

Vaihdoin painoani hieman enemmän toiselle jalalle, tarkastellen orin kehoa valppaasti. Rentouduin kuitenkin uudelleen, uskaltautuen painamaan otsani Areen lihaksikasta kaulaa vasten. Korvani liikkuivat orin liikkeiden tahdissa, ne pitivät minulle kirjaa harmaan tekemisistä, koska silmäni olivat kiinni.

Ares ei todella jaksanut enää ajatella tai harkita. Kun sulka- ja nahkasiipisen tapaaminen kerran oli luisunut tähän suuntaan, menkööt sitten.

Hera tuntui hetken jännittyneeltä, muttei kuitenkaan kavahtanut kauemmas. Harmaa ei enää pohdiskellut miltä kannalta valkea tilanteen ajatteli. Ja eiköhän tamma kivahtaisi vastalauseensa jos kokisi kohtaamisen suunnan olevan itselleen epämieluinen.
Nahkasiipisen turpa pyörsi valkean selällä ja pysähtyi hetkeksi pehmeän siiven pinnalle. Olivathan chadrat erilaisia... Kuinkakohan niistä oli kehittynyt niinkin vaihtelevia? Toiset tummia ja toiset vaaleita, toiset muistuttivat lohikäärmeitä ja toiset kenties enkeleitä? Ja sitten olivat vielä kaikki ne sekasikiöt, joista ei ottanut selvää kumpaan ryhmään ne kuuluivat.

Valkea oli uskaltautunut painamamaan päänsä orin kaulaa vasten. Harmaa näykkäisi hiljaa, tuskin tuntuvasti sulkasiipisen kylkeä ja siirtyi sitten tamman kaulalle. Orin turpa pyöritteli valkoisia, silkkisiä jouhia.

Värähdin hieman, tuntiessani orin hampaat kylkeäni vasten, mutten välittänyt siitä sen enempää. Mitähän Ares ajatteli? Olikohan tuo ymmällään? Vai vain asiallinen? Antoi minun toivoa turhaan? Arvatenkin viimeinen vaihtoehto oli oikein.
Silmäni räpsähtivät auki.
Seurasin harmaan liikehdintää ja kohotin päätäni hieman. Mitä Ares minusta halusi? Vai halusiko mitään? Epävarmana purin huultani, mutta kurotuin kuitenkin nykäisemään tuota harjasta, aivan korvien takaa. Hampaisiini jäi yksi pitkä, sileä jouhi.

Hymyillen painoin turpani orin jouhiin, jättäen sen sinne. Nojasin rodworia päin koko heiveröisellä painollani, tuskinpa se harmaasta kauhea taakka oli.

Areksen harmaa turpa liikuskeli chadrattaren iholla, tunnustellen sileän karvan peittämää tasaista ihoa, sulavaa olemusta josta erottuivat lihakset vain tällaiselta etäisyydeltä.
Hera kuitenkin nosti päätään. Jos tamma olisi saanut sanottua kysymyksensä ääneen, olisi vastauksia saanut haikailla melko turhaan. Ori ei todellakaan tietoisesti suunnitellut mitään, eikä satunnaisen kohtaamisen ollut tarkoitus lipsahtaa tähän... Mutta ei Ares sitä pahakseenkaan pannut. Hera oli kaunis, siro chadratar... Sitä paitsi, tamma oli aloittanut, mutisi pieni ääni orin päässä.

Kohta valkea jäi nojaamaan harmaan vartaloon. Areksenkin liikkeet pysähtyivät. Hetken aikaa tämä vain seisoi siinä, violetintummat silmät lähes kiinni.

Kumpikaan ei ollut sanonut mitään, sademetsän äänet kuuluivat vaimeina ympäristöstä. Oliko tämä jonkinlaista terapiaa? Ajatuksissaan harmaa naurahti, muttei ääneen. Todellakin, mikäköhän tällaisenkin terapian nimi olisi? Ainoa pikku 'juttu' oli, ettei tammasta todellakaan tiennyt. Mitäköhän Hera oikein ajatteli?
Varovaisesti, yrittäen välttää tamman kaatumisen rodwor peruutti muutaman askeleen.
"Minun pitäisi mennä." Harmaa seisoi katsoen hiukan Heran kasvojen ohi jonnekin metsän kaukaisuuteen.

Peräännyin myöskin kauemmas, Areen peruuttaessa pois painoni alta. Seisoin hetken hiljaa, kunnes kuulin tuon kolme sanaa. Juuri ne kolme sanaa mitä juuri nyt en olisi halunnut kuulla. Nyökkäsin kuitenkin vaitonaisesti.
- Niin kai sitten.
Huokaisin hiljaisella äänellä. Ares ei halunnut edes katsoa minuun. Se sattui enemmän kuin julmat sanat tai potkut. Painoin katseeni maahan. Minusta oli taas tullut arka ja ujo. En uskaltanut katsoa oriiseen.

Harmaa ei varmasti ymmärtänyt kuinka paljon minuun sattui se että hän halusi lähteä. Tuollainen kivisydämminen kun oli. En edes huomannut pienen kyyneleen valuvan poskeani pitkin, ennekuin se tipahti maahan. Hätääntyneenä nostin katseeni. Mitähän Ares tuosta ajatteli? Ei varmasti mitään hyvää. Niin, olin aivan liian herkkä ja heikko sotilasrodworille. Miksi edes ajattelin muuta? Painoin silmäni hetkeksi kiinni, vetäen syvään henkeä. Avatessani ne taas, pelkäsin orin jo lähteneen. Sanomatta hei.

Ares aikoi jo lähteä vain nyökäten. Tamma oli todennut asian kuten se oli, harmaa melkein jo huoahti helpotuksesta. Jos ori olisi arvannut valkean kuitenkin suhtautuvan asiaan niinkuin tämä teki, olisi violettisiipinen tehnyt reippaan käännöksen takajaloillaan ja laukannut pikaisesti omalle puolelleen.

Mutta ei. Ares sätti itseään raskaasti mielessään, tyhmä, tyhmätyhmä. Miksi hitossa harmaa ei vain ollut pyörähtänyt pikaisesti menemään, miksi oli edes jäänyt juttelemaan Heran kanssa tänään, miksi alunperinkään rotkolla? Kun nahkasiipi vielä erehtyi katsahtamaan tammaan, ja huomaamaan kyyneleen valuvan tämän enkelinposkella, toivoi ori todella olevansa tunteettomampi. Glennan aiheuttamien haavojen jälkeen Ares oli toivonut hartaasti voivansa kivettyä, jättää toiset totaalisesti huomiotta ja tehdä täsmälleen mitä tahtoi. Mutta ei, ei helvetissä, orin täytyi jäädä tunteilemaan ja säätää asioita joita ei kuitenkaan pystynyt lopettamaan kyllin tylysti, näköjään.

Ori käänsi vihdoin katseensa Heran sinisilmiin. Tämä kuitenkin katsoi maahan. Kaksi puolta, enemmänkin, taistelivat harmaassa. Valkea kuitenkin katsoi jälleen oriin. Violetit silmät yrittivät sanoa tammalle ettei turhaan murehtisi.

Nopeasti Ares harppasi Heran luo ja kietoi kaulansa tämän kaulalle.
-Älä itke, Hera. Nyt minun oikeasti täytyy mennä.
Yhtä nopeasti harmaa astahti kauemmas, kääntyi mennäkseen ja vielä katsoi valkeaan.
-Hei sitten Hera.

Sitten Ares ponnahti pitkään raviin, pois aukiolta, pois sademetsästä. Seuraavasta mahdollisesta paikasta ori ponnisti lentoon ja lensi suoraan rodworien alueille.

//Ares poistuu, kiitos pelistä :) <3 \\

Kuulin orin tulevan kohti. Yllätyin tuon kietoessa nopeasti kaulansa ympärilleni. Nojasin hetkellisesti orin kaulaa vasten, ennenkuin tuo lähti.
- Hei sitten Ares. Hyvää vointia.
Ääneni oli itkuinen, enkä voinut hymyillä oriille, mutta käännyin ympäri ja nousin siltä seisomalta lentoon. Lähdin pois katsomatta taakseni. Tämän muiston aioin sulkea iäksi sydämeeni.

Hera poistuu, kiitoksia pelistä! <3