Päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin

((vapaa liittyminen))

Sademetsä oli kauan ollut Hautalinnulle paikka, jossa olla rauhassa muiden katseilta, viettää elämästään ne ajanjaksot, jolloin raidallinen tarvitsi yksinäisyyttä ja ajatuksia oman päänsä sisällä. Nyt sademetsä ei antanut enää sitä turvaa, mitä tamma oli hakenut. Oikeastaan Hautalintu ei voinut sanoa enää mitään paikkaa turvalliseksi, ei sen jälkeen kun Revolt oli todistanut voivansa hyvin tulla chadrojenkin alueille. Ja mikä oria estäisi tulemasta toista kertaa ?

Vaikka tapahtumasta laguunin rannalla oli kulunut jo puolitoista kuukautta ja kesä oli vaihtumassa syksyyn, Hautalintu ei ollut kertaakaan uskaltautunut astahtelemaan kostealla hiekalla suolaisen tuulen puhaltaessa levän tuoksua jostain kauempaa ulapalta. Hautalintu oli värjötellyt milloin missäkin, enimmäkseen suolla, mutta rämeissä rämpiminen oli vaatinut veronsa ja raidallinen olisi lahtunut jo paljonkin, ellei maha olisi alkanut kummallisesti kasvaa päivä päivältä. Ja raidallinen yhden varsan emänä tiesi, mitä kumma lihavoituminen tarkoitti.

Raidallinen muisti hyvin tunteet, jollaisia se oli käynyt läpi odottaessaan nykyistä chadrojen neuvonantajaa. Haualintu oli ollut jännittynyt, hermostunut, kaikkea sitä mutta enimmissä määrin onnellinen, koska varsa oli sen orin, jota raidallinen rakasti. Tämä äpärä taas..-

Raidallinen sävähti, ja nosti päätään ylös, vilkaisi kertaalleen ympärilleen ja jatkoi sitten taas kulkuaan tuulisella arolla. Hautalintu ei rakastanut Revoltia, senhän raidallinen oli päättänyt heti käännettyään selkänsä kissansilmäiselle. Chadra olisi voinut huutaa mitä vain, jos olisi sillä saanut jonkun ymmärtämään, millaisia asioita nyt tamma kävi läpi sisällään. Vaikka Evor oli kuollut aikoja sitten, tunteet vihreää kohtaan eivät olleet aikojen saatossa muuttuneet vähääkään. Hautalintu tiesi ettei koskaan voisi tulla rakastamaan ketään toista oria, niinkuin se oli vihreäraidallista rakastanut. Ja samalla raidallinen tunsi syyllisyyttä siitä elämästä, joka loisi tälläkin hetkellä se mahassa ja syntyisi maailmaan vuoden päästä.

Helpointa olisi ollut varmaan lopettaa syöminen siihen saakka, kunnes varsa kuolisi itsestään. Luoda jälkikasvunsa. Tai jättää toinen oman onnensa nojaan heti sen kurjimuksen synnyttyä. Se vain oli esteenä, että Hautalintu ei ollut murhaaja. Enää. Se ei kestänyt menettää enempää henkiä itsensä tai minkään muunkaan vuoksi, olivat ne sitten kuinka inhottavia, puistattavia tai iljettäviä.

Arolla puhalsi vaimea tuuli, jonka äänen tamma kuuli korvissaan kuin se tulisi jostain kaukaa. Rauhalliset askeleet eteenpäin eivät kielineet mitenkään ajatuksista, jotka liikkuivat pään sisällä. Raidallinen oli yksinkertaisesti vain haamu, joka käveli eteenpäin mili kahlittuna syviin harmaisiin suonsilmäkkeisiin tuon oman pään sisälle.

Toisin kuin Hautalintu, ei Korpilla ollut hajuakaan syystä, joka oli saanut sen mahan kasvamaan. Ei toki vielä mihinkään yliluonnollisiin mittoihin, entisessä kunnossa sitä olisi tuskin huomannut, mutta nyt tamman laihduttuakin sen kyllä huomasi. Ainakin keltakirjava itse huomasi sen. Tai oikeastaan oli valetta sanoa, ettei tuolla ollut hajuakaan, kyllä haisu oli, mutta rastapäinen kielsi sen itsepintaisesti mielessään. Se oli vain jotakin täysin normaalia, joka ei liittynyt millään tavalla nimettömään mustaan hylkiöoriin. Ei mitenkään. Ajatellessaan taas piemää metsänpahasta ja valkoharjaista oria Korpin laihtunut ja hennoksi käynyt pieni ruumis tärisi jälleen paniikkisesti, tuon vilkuillessa silmävalkuaiset muljahdellen violeteilla silmillään ympärilleen.

Onneksi aro oli aukea paikka, toisin kuin jokin sademetsä ja yllättävät tulijat näki kaukaa ja saattoi pinkaista pakoon. Ennen sotaa ei ollut Korppi näin taipuvainen panikointiin, mutta nyt, sodan ja sen jälkeen saattoi pienikin tekijä saattaa tuon täysin holtittomaan paniikkiin. Tamma pelkäsi nykyään lähes kaikkea mikä eli, liikkui ja hengitti. Tuo oli koettanut tolkuttaa itselleen, ettei arolla voinut käydä mitään sen pahempaa, kuin että joku vihamielinen näkyi taivalla tai horisontissa ja tuo pääsi pötkimään pakoon lyhyillä koivillaan tai sitten pienehköillä iloisen keltaisenkirjavilla siivillä. Mutta mitä tahansa Korppi koettikin, eivät ruumis tai mielikään suostuneet uskomaan.

Kerran oli tamma säikähtänyt jopa mustaa lintua, joka lensi korkealla taivaankannella. Se oli saanut tuon säntäämään hurjaan paniikkiseen laukkaan häntä tötteröllä ja silmät lautasen kokoisina , kunnes tuo oli juossut arolla huimaa siksakkia niin kauan, että käytännössä katsoen menivät jalat alta ja tuo sortui maahan nyyhkiväksi, täriseväksi ja väsyneeksi kasaksi, ennen kuin uskalsi hiipiä hitaasti jalat väristen sademetsän reunaan, piiloutua pusikkoon ja nukahtaa hetkeksi, kunnes heräsi jatkuvista painajaisistaan säpsähtäen ja peloissaan.

Korppi oli nykyään alati peloissaan kaikesta. Kunpa joku olisi lohduttanut pientä tammaa, kertonut että kaikki oli hyvin nyt, vaikka jokin kasvoikin kasvamistaan tuon vatsassa. Mutta ei. Sellaista henkilöä tuskin maailma päällään kantoikaan, joka olisi saanut pienen tamman ajattelemaan niin. Keltakirjava veti pitkän värisevän henkäyksen sisäänsä ajatellessaan sitä. Ei ketään ei ketään koskaan. Ei koskaan. Tämä oli yksi niistä hetkistä kun Korppi tahtoi kuolla, mutta samalla piteli raivokkaasti kiinni elämästä, suostumatta päästämään irti.

Keltakirjava säpsähti rajusti huomatessaan kauempana astelevan harmaansävyisen, oranssiraidallisen cahdratamman. Tamma ei muuten oikeastaan pelännyt ilmestystä, mitä voisi tehdä siro, masentuneen näkiöinen tamma, mutta yllättävät ilmestykset saivat tuon säikkymään entistäkin pahemmin. Korppi harkitsi sekavasti, jos sitä varsinaisesti harkinnaksi saattoi kutsua, pötkiäkö pakoon minkä kavioista lähti vai odottaa paikallaan kireänä kuin viulun kieli, että toinen huomaisi keltakirjavan. Tuskinpa harmaalta jäisi huomaamatta, sillä rastapää seisoi summittain katsottuna aivan toisen laahustusreitillä.

Loppujen lopuksi Korppi jäi paikoilleen seisomaan pälyillen ympärilleen erittäin epäluuloisena ja pelästyneenä, käännelleen korviaan ja silmiään jottei mikään muukaan jäisi huomaamatta. Ties mik ävoisi hyökätä kimppuun sillä aikaa, kun tamma keskittyi vieraaseen.

( ah rakastan Korpin paniikkista tajunnanvirtaa <3 )

(pahemman laatuinen repeäminen sattunut katsellessani kavereita tanssimassa frööbelinpalikoiden tahtiin joten en nyt kykene pitämään ajatuksiani vakavina :''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''D)

Jokin liikahdus, ehkä täysin olematon tai sitten oleelliinen, sai tamman huomion kiinnittymään parin kymmenen metrin päähän vasemmalle. Tai ehkä se oli puhdas vaisto.
Oli mikä oli, tamman mustien renkaiden ympäröimät silmät saivat kiinni paikoilleen jähmettyneen, pingottuneen keltaisenkirjavan tamman, joka oli ilmeisesi jo vähän aikaa tuijottanut raidallisen perään. Hautalintu luimisti korviaan. Se ei pitänyt tuollaisista hiljaisista hiippareista, vaikka kuului itse juuri määrittelemäänsä kategoriaan.

Hitaasti oranssiraidallinen kääntyi poispäin tammasta, mutta pysähtyi paikoilleen. Kuiva heinä havisi vasten tamman polvia ja saivat hivenen viiltävän tunteen tamman jalkoihin. Hautalintu tiesi, ettei tuollaiset kurjat ruohot viiltäneet yhtään mitään, kunhan tunne vain oli.

Kauempana seisova Se toinen näytti silmäkulmasta katsottuna tärisevän. Hautalintu ei tehnyt muuta vilkaisun jälkeen, jäi vain seistä nököttämään kylki kohti keltaista ja katse suunnattuna jonnekin etäälle horisontintapaiseen, josta tuuli toi jatkuvasti mukanaan möyrivää, paksua pilvimassaa. Keltainen oli vaikuttanut säikähtäneeltä. Hautalintu ei halunnut häiritä. Toinen voisi lähteä helposti pois jos haluaisi, eikä Hautalintu huomaisi mitään. Ehkä unohtaisi keltaisen. Ehkä muistaisi sen taas muutaman kuukauden päästä.
Keltainen saisi päättää, jos huvitti.

Tai miksi antaa toiselle se mahdollisuus ? Tamma kuitenkin käyttäisi sen väärin ja lähtisi pois ja jättäisi Hautalinnun yksin ajatustensa pariin.
"Hei."
Raidallinen käänsi katseensa keltaiseen antaen äänensä kantaa tammankin korviin.

(pläplälyhythihihi.)

Korppi oli juuri päätymässä ratkaisuun pötkiä pakoon minkä kintuista lähti sillä likaisenvalkoinen ei näyttänyt ensin huomaavan pientä tärisevää, pingottunutta hevosta, kun toinen äkkiä katsoikin suoraan tähän ja tervehti. Tamma lähes säpsähti, vaikka sättikin itseään siitä. Se oli pelkkä tervehdys hitto soikoon ! Arkaillen ja laahustavin askelin keltakirjava asteli hieman lähemmäksi, niin lähelle, että pystyi puhumaan normaalisti, korottamatta ääntään tai huutamatta, mutta niin kauaksi, että toinen ei saattaisi koskettaa ottamatta selkeää liikettä. Niin kauaksi, että rastapäällä oli edelleen pakomahdollisuus.

"Hei."
Korppi vastasi käheällä, ehkä hieman raspaavallakin äänellä ja köhäisi. Tuo ei ollut puhunut pitkään aikaan kenellekään ja se aiheutti hienoisia oireita. Eivätköhän ne katoaisi jos tässä jutusteltaisiin jotakin. Jos. Tamma tutkaili varovaisesti likaisenvalkoisen olemusta. Toinen oli paremmassa kunnossa kuin pieni virttynyt keltakirjava, mutta jotenkin masentuneen oloinen. Siitä ei rastapää tosin ollut varma, oliko oikeassa. Hetkeksi kiinnittyi Korpin katse vieraan mahaan ja se sai rastapään värähtämään melko silmiinpistävästi. Joko tamma oli mennyt sekaisin totaalisesti tai sitten tässä oli joku satumainen yhteensattuma.

"Sinä kuka olet ?"
Korppi kysyi huomattuaan, että oli jäänyt tuijottamaan vieraan mahaa toisen mielestä varmasti varsin epäkohteliaalla tavalla, naamallaan järkyttynyt, pelon ja paniikinsekainen ilme.

( höhöhö en jaksa. )

Hautalintu kallisti päätään viistosti ja käänsi katseensa horisontista vierellä seisovaan tammaan. Hautalintu ei antanut silmiensä tutkailla rähjäistä tulokasta sen enempää vaan käänsi sitten päänsä jälleen horisonttiin.
Hautalinnulla oli omituinen tunne, että sen pitäisi tehdä jotain, mutta toisaalta olla tekemättä. Neuvottomuus siitä, mikä saisi lähelle uskaltautuneen haarniskakuvioisen kavahtamaan kauemmaksi ja karkaamaan paikalta pää kolmantena jalkana. Sillä asia oli enemmän kuin vaistottavissa. Jos Hautalintu tekisi yhdenkin väärän liikkeen, hiljainen seisoja vilistäisi kohta jo sademetsän suunnalla.

Tunne ahdisti Hautalintu suuresti. Raidallinen ei halunnut vastuuta ainoan järkevän, aivot omaavan puhekumppaninsa karkoittamisesta ja siksi päätti olla tekemättä mitään. Keltainen saisi tehdä aloitteen, sitten kun uskaltaisi. Tai sitten kaksikko voisi seistä heinikossa vaikka koko illan, mikäs siinä.
Hautalinnulla ei olisi kiire nyt muutamaan kuukauteen.

Juuri kun melankolisen tamman ajatukset olivat karkaamassa takaisin itse Solmuun päätti keltainen aukaista suunsa.
Hautalintu käänsi hitaasti päänsä, ja sitä mukaa oikeastaan kokonaan itsensä tamman suuntaan ja kohotti kulmiaa. Omalaatuinen sanajärjestys.
"Jos nimeä tarkoitat Hautalintu."
tamma vastasi hiljaa, harkiten.
"Entä itse, jos kysyn saman kysymyksen ?"
Hautalintu ei voinut tavoitella ääneensä rohkaisevaa ystävällisyytta tai muitakaan kannustavia äänenpainoja. Tamma oli liian väsynyt oikeastaan kaikkeen, mutta kaikista väsynein yksinäisyyteen, joka jäyti takaraivossa itsetuhoisten ajatusten muodossa.