Memories, too.

Pää ahaalla, otsaharja lohduttomasti silmillä, kevein askeli kulki suolla valkea tamma. Kavioiden alta kuului hiljainen litinä aina tamman astuessa sammaleiseen maahan. Se kiersi silmäkkeitä ja suuria lammikoita. Kuitenkaan sillä ei ollut pelättävää täällä. Se tiesi miten suolla liikuttiin. Ei saanut juosta, mutta piti pysyä liikkeessä, jos jäi paikallee, oli kohta sääriään myöten suossa, eikä siitä enää pääsisi ylös ilman apua. Tuhkan synkkäilmeiset silmät tarkastelivat rämettä. Täällä se tunsi olevansa rauhassa, se oli yksin. Kukaan harvoin eksyi tänne, sillä ne eivät osanneet olla täällä. Ne pelkäsivät uppoavansa. Ne luulivat että vetinen sammal teki jotain pahaa.
Suo oli tamman oma sielunmaisema. Ei puita. Keskelä suota kasvoi hieman tiiviimmässä kohdassa yksi pieni ja lohditon käkkärämäinen puu. Se kituutti maassa, jossa moni muu ei kyennyt elämään. Vain sammal ja suopursut. Mutta silti se oli siellä. Koska parempaakaan paikkaa ei olut siunaantunut. Kaukana näkyi metsän raja. Siellä kasvoi koivuja vaikka millä mitalla vieri vieressä, juuret yhteen kietoutuneina. Mutta täällä suolla ol ituo yksi käkkärä, ilman ketään. Eikä se tarvinnutkaan ketaan. Se kykeni olemaan yksinkin.
Tuhka pysähtyi sen pienen puun eteen ja katsoi sitä hiljaa pitkään. Pitkään, ja sitten se huokaisi. pitkä, väreilevä huokaus. Siitä ilmeni surua. Välinpitämättömyyttä. Mutta se ei ollut lähes mitään siitä määrästä, joka velloi tamman sisällä. Tamma käänsi oranssiraidallisen päänsä. joku oisi ehkä alkanut itkemään. Tuhka ei. Se oli itkenyt elämänsä aikana tarpeeksi. Sen sijaan tamma hymyili. Pieni, iloton hymyntapainen koukisti toista suupieltä ylöspäin. Ei se tarvinnut ketään. kaikki olivat kuolleet. Kaikki. Kaikki jotka olivat oleet piittaamattomia. Herjanneet, tuottaneet kipua. Mutta myös se, joka oli päässyt sen muurin yli. Joka oli ymmärtänyt. Kuollut.
Hymy haipui. Tuhka oli jäänyt yksin.

/Vapaa liittyminen./

//Voisin tuoda Varennen, olisiko suht nopeaa? Ei ainakaan yli viikon jumeja =) Valkoiseni ei varmaan viipyisi pitkään, mutta...?//

//OOOOIIIII Joku tui tännekin : DDDD <3333 Toki, saa tuoda, vaikkei viipyisikään pitkään. Ja meikäpoika on yleensä täällä melkein joka päivä roikkumassa räkäpallerona, ettei ainakaa pitäisi tulla mitään jumeja : ))) //

//Kiva =D Sori, alotan lyhyellä koska I´m in hurry//

Varenne käveli suon reunaa. Kostea, turpeinen haju tunkeutui tamman sieraimiin. Haju ei ollut varsinaisesti paha, mutta suo, kuplahtelevine silmäkkeineen oli kammottava.

Valkean kuitenkin pitäisi mennä suon yli jos se meinaisi päästä joskus eteenkin päin.
Varoen sulkasiipi astahti lissahtavalle sammaleelle. Se oli jännittynyt, ja tarkkaili vain jalkojaan ja maastoa, käveli hitaasti kohti raidallista tammaa jota ei edes huomannut.

Äkkiä valkea tamma kuuli ääniä. Joskin hiljaisia, ne tulivat kaukaa. lisahdus. Sammalta. Vettä. Suo. Tuhka kohotti katseensa. Se oli suolla. Muttei yksin. Suon reunalla oli toinen, valkea tamma. Kaukaa ei vielä erottanut siipiä, tai muutakaan. Tuskinpä tulija nyt ihan rodi oli, mutta miten saattoikaan olla varma ? Joku uhkarohkea, seikkailunhaluinen hölmö ? No oikeastaan, ei Tuhka paljoa tekisi, tuskin edes juttelisi rodin kanssa. Tai sitten tuo tuolla, suon reunalla varovasti tepasteleva otus olikin chadra. Niin, mitäs hätää tässä silloin olisi ? Tuhka nosti päätään vielä lisää ja haistoi ilmaa. Kaukaisen tamman haju hukuttautui suon rämeiseen hajuun. Tamma katsahti jalkoihinsa ja nosti ne nopeasti ylös. Tamma oli vajonut hetkeksi jo vuohisia myöten suohn. Onneksi mitään ei ollut tapahtunut, ainakaan vielä. Tuhka astahti viitisen metriä eteenpäin, epäluuloinen katse tulijassa. Se leyhäytti siipensä auki katsellen edelleen tulijaa. Mitköhän tuo halusi suolta ? Ei kukaan viihtynyt suolla. Suo oli pelottava ja vaarallinen.
Se oli ainoa paikka, jossa Tuhka viihtyi.

//Ruuuusiiiinaaaa, missie oot ? //

//Anteeksianteeksi, meidän "nettivelhot" hävitti meiltä netin ja toinen kone lagaa, olin jo kerran just lähtettämässä viestin kun kone junnas. Vielä Anteeksi kun oon viivyttänyt peliä. Just kun itte sanoin että "ei himopitkiä taukoja." :') Sori//

Sulkasiipinen mittaili maata ennen jokaista askelta, lähes pidättäen henkeään. Miksi minä aina eksyn vääriin paikkoihin..., se manasi. Takaisin ei kuitenkaan kannattanut kääntyä, jos tamma meinasi päästä eteenpäin epämääräisellä vaelluksellaan sen piti ylittää suo.

Tiikeriraitaisen tamman ottaessa askelia Varenne vetäisi terävästi henkeä. Sen pää kohosi korkealle ja säikähdyksissään se polkaisi toisella takajalallaan maata. Se oli virheliike, kuului vain plumps ja vasemmanpuoleinen takajalka oli miltei kinnertä myöten suossa.

Hento tamma hätääntyi ja alkoi riuhtoa jalkaa irti suosta, se paukutti siipiään ja muut jalat nousivat maasta. Muttei se joka oli uppeluksissa.
Paniikki alkoi jo hiipiä tamman silmiin. Sen täytyi levähtää ja laskeutua takaisin suon pinnalle, onneksi se tajusi tehdä sen kevyesti ja varovasti.
Valkea nosteli jalkojaan ja laski ne aina varoen, etteivät nekin uppoaisi. Sitten se muisti näkemänsä hahmon.

Varenne nosti katseensa ja huomasi toisen tamman jonkin matkan päässä. Chadra, hieman sulkeutunut ilme... Erikoiset värit, rekisteröityi aivoihin.
"Auta minua" Äänessä oli jo epätoivoa. Kun tuo vieras nyt auttaisi...

hautalintu katseli kummissaan, hiljakseen toisen, kimon ilmestyksen tekemisiä. Näytti siltä ettei toinen paljoakaan vieraillut suolla, ei osannut liikkua. Eikö toinen tiennyt, että suolla piti kulkea pehmein askelin, rivakasti, muttei tömistäen ? Juosta ei saanut, nopea kävely oli ainoa tapa miten edetä nopeasti. Ellei sitten ottanut siipiä alleen. Epäluuloinen kulmien kohotus tuli tiikeriraitaisen tamman suunnalta tuon huomatessa reagoinnin, joka toisessa heräsi heti kun se huomasi Tuhkan. Tamma kallisti päätään itsekseen. Kun valkea alkoi riuhtomaan itseään, tajusi vihdoin Tuhkakin, että se oli jo onnistunut uppoamaan.
Hautalintu ei rientänyt auttamaan kuin päivän pelastava sankari. Se menisi jonkun luo, vasta kun joku niin pyytäisi. Eikä välttämättä silloinkaan. Tuo toinen oli kintereitä myöten suossa, mutta Hautalintu katseli vain etäämmältä sulkeutunut ja mitäänsanomaton posliini-ilme kasvoillaan.
Kaukaisen tamman ääni kuului kaukaa ja hyvin hiljaa. Auta. Käsky. Tamman korvat kääntyivät takakenoon ja se katslei mittailevasti räpiköivää tammaa. Kai sitä piti.
Tamma lähti kevyin askeli etenemään määrätietoisesti toista valkeaa tammaa. Se kiersi pahimmat silmäkkeet, mutta välillä astahti osaan niistä. Se kahlasi hetken vedessä, kunnes tuli hieman kiinteämmälle maalle. Kiinteälle ja kiinteälle. koko suo oli yhtä isoa hyllyvää sammallauttaa. Kun Hautalintu oli vain kymmenen metrin päässä toisesta tammasta se vihdoin aukaisi suunsa.
"Ole paikallasi, äläkä liiku. Vajoat hitaammin."
Tamma lausahti ja käveli loput matkat kiinni. tuhka ei voinut tulla aivan toisen tamman viereen, joten se kurotti noin metrin päästä toisen tamman puoleen.
"No niin. Astu mahdollisimman kauas tuosta uppoamiskohdastasi."
Tamma tokaisi hiljaa värittömällä äänellä.
"Ja sitten."
tamma jatkoi kohdistaen katseensa toiseen.
"Ole heittävinäsi kuperkeikka. Mutta älä ihan sentään."

No? Vieraan ilme ei ollut erityisen lupaava... Jättäisikö raidallinen laumatoverinsa uppoamaan?

Ei sentään. Varenne muisti taas hengittää tamman lähtiessä lähestymään omaa juuttumiskohtaansa.
Jalka oli lipunut pyristelyiden tuloksena hieman syvemmälle, muttai kuitenkaan estänyt muiden jalkojen liikettä.
Valko-oranssi näytti itsevarmalta suon suhteen. Rohkeasti se kahlasi silmäkkeissä, ja kohta se oli jo lähellä... ja puhui vihdoin.
Ohjeen kuultuaan Varenne totteli sitä välittömästi. Tamma jäykistyi paikalleen. Seuraavan lisäyksen kuultuaan sulkasiipi alkoi mielessään taistella paniikki vastaan. Nyt ei saisi saada kohtausta, hengitä, hengitä...

Lisää käskyjä. Varenne ehti mielessään kummastella neuvoa: kuperkeikka? Se kuitenkin teki työtä käskettyä, astui muut jalkansa pitkälle niin että näytti peräti huvittavalta juuttunut jalka kaukana takana. Nyt ei kuitenkaan naurettu.

Tamma ponkaisi eteen-, ja alaspäin, sen turpa kosketti märkää sammalta ja plups---
Jalka irtosi suosta. Nyt valkoinen huomasi kuinka lujaa suo olikaan kiristänyt sen jalkaa.
"Kiitos, kiitos aivan hirveästi, kiitos." tamma sopersi. Varenne käänsi katseensa taas vieraaseen ja hymyili väsyneen ja hyvin kiitollisen ja helpottuneen näköisenä. Muuta se ei osannut vielä sanoa.

Hautalintu tiesi kuinka typerältä ja oudolta neuvo kuulosti. Heitä kuperkeikka. Samantien tamma olisi voinut sanoa, että tanssi piirileikkiä ja laula jotain mukavaa. Onneksi toisella oli sen verta älliä päässään, että tajusi totella, eikä jäänyt ihmeteelemään outoa neuvoa. Pahin tilanne olisi ollut, jos toinen olisi ollut niin ylpeä, ettei voinut alistua 'heittelemään kuperkeikkoja' oranssiraidallisen nähden.
Hatualintu peruutti pari askelta, että toisella oli tilaa vetää jalkansa suosta. Kuului vetinen muiskahdus ja jalka oli irti. Tamma katosi toiseen ilmeettömänä.
Tamma tanssahteli kevyesti paikallaan, sillä suolla ei saanut pysähtyä. Kun Tuhka kuuli toisen kiitoksen sanat, tamma käänsi katseensa pois, tamma katseli ympärillään aukeutuvaa suota. Taivas oli tasaisen harmaa, se kuvasi kai osuvasti tamman sisusta. Mitäänsanomaton, tasapaksu pötkylä, josta ei ollut mitään hyötyä, muttei haittaakaan.
Tuhka käänsi taas katseensa toiseen tammaan, joka oli imiselvän helpottunut ja väsyneen näköinen. Tamman posliininen, taitavasti muotoiltu maski ei ottanut sulaakseen, ja Hautalintu katsoi toiseen.
"Olkaa hyvä."
tamma vastasi kohteliaasti, kuin nukke, jonka mieltä hallitsi sen tanssittaja. Eihän sitä sopinut olla vastaamatta, sehän olisi ollut epäkohteliasta, ei nukentanssittaja halunnut että hänen pieni lemmikkinsä olisi epäkohtelias.

Toisen nostellessa kavioitaan alkoi valkea vaistomaisesti peilata toisen liikettä. Itsensä onneksi, ei se olisi helpotukseltaan muuten tajunnut lähteä liikkeelle.
Raidallisen ilme ei ollut varsinaisesti tyly tai torjuva, mutta valkeaa häiritsi hieman, etteivät pelastajan kasvot heijastaneet ollenkaan tunteita. Vieras kuitenkin vastasi kohteliaasti.
"Minä... Minä en varmasti olisi päässyt itse ylös, kiitos vielä kovasti. Olen muuten Varenne."
Tamma vilkaisi ympärilleen. Suo oli tumma eikä edelleenkään kovinkaan kutsuva. Varoen Varenne otti muutaman askeleen eteenpäin, kuitenkin pitäen kontaktia toisessa, jos kirjava vielä vastaisi jotain.

Suota ei ollut enää pitkälti jäljellä, ja se sai valkean rentoutumaan vielä vähän. Kohta tämä inha paikka jäisi taakse.

Tamma nosti katseensa jälleen taivaallle. Ilta alkoi laskeutua jo yöhön. Muutama tunti vielä auringonlaskuun, näillä main auringon lasku kesti kauan, mutta nousu oli verrattain nopeaa. Hautalintu katsoi aukeaa, tummaa suota. Rauha, joka siitä nousi tuntui tammankin sisällä. Vaikka paikka olikin vaarallinen, petollinen, oli se ystävä, jos tiesi mitä tahdä. Täältä tamma löysi mielenrauhan. Rauhan, kukaan ei tullut häiritsemään. Kukaan ei tullut utelemaan menneitä, kukaan ei tullut sääimään. Oli vain räme, joka oli paikallaan.
Tamma nyökkäsi ja sulki silmänsä, avaten ne kuitenkin uudelleen. Vai esittäytyi toinen. Sehän kohteliasta. Tamma pysyi silti vaiti. Nimi kuitenkin järkyttäisi, saisi toisen kysymään, että miksi ? Ja kaikki lähtisi rullaamaan.

Hautalintu peruutti parisen askeltaa sivuviistoon huomatessaan että varenneksi esittäytynyt valkea otti muutaman askeleen, ilmeisesti jatkaakseen matkaansa. Pois suolta. Pois tamman luota.
Ilmeisesti toinen odotti tamman sanovan vielä jotain. Ei tammalla varsinaisesti mitään sanottavaa ollut.
"Olkaa varovainen. Suo on petollista."
tamma sanoi. Tuskinpa toinen piti suosta, ja tulisi vain tyytyväiseksi kun sitä sanottaisiin petolliseksi. Niinhän se oli. Ellei tuntenut suon luonnetta.

Violetinvivahteiset kaviot takoivat pehmeää suon pintaa pysähtymättä. Suon ominaishaju oli ympäröinyt tammat. Toinen niistä rakasti rämettä, toinen pelkäsi.
Mutta Varennea ei haitannut vaikka hevoset olisivat olleet kuinka erilaisia, raidallinen oli auttanut valkean pinteestä, ja se oli nyt ainoa millä oli väliä.

Kohteliaasti chadratar piti katseensa toisessa, yrittäen pysyä kuitenkin hienovaraisena eikä toljottavana.
Vieras ei kuitenkaan esittäytynyt, sen sijaan antoi varoituksella kuin luvan lähteä.
"Ilman muuta. Ja kiitoksia vielä oikein kovasti, olisin voinut ilman teitä vaikka hukkua..." Valkoinen värähti.
"Näkemiin!" se toivotti vielä lähtien sitten käymään kohti suon reunaa. se oli helpottavan lähellä, pian tämä suuri, kostea sammalmätäs jäisi taakse.

//Varenne poistuu, kiitos pelistä =) //

Ilan hämu ja pehmeä sumu alkoi jo ympäröidä kahta tammaa. Leppymätön katse toisessa tamma astui vielä askeleen sivulle, antaen tilaa toiselle lähteä. uo Varenneksi esittäytynyt oli tosiaan vallan erilainen kuin oranssiraidallinen Hautalintu. Ehkä toisella vielä oli jotain, mistä pitää kiinni, huolehtia.

Tamma nyökkäsi toisen sanoille, ja jäi seistä tönöttämään paikoilleen kun Varenne astahti ohi. Hautalintu väräytti toista siipeään, ja lähti pitkin, kevyin askelin vastakkaiseen suuntaan, kohti suon keskusta, sen silmäkkeitä ja usvaa. Tamma tiesi, ettei se vahingoittaisi raidallista. Ja kohta Hautalintu oli jo kadonnut illan hämyyn.

//Kiitos itsellesi n,n //