Like two ghosts

Jaromir

Kuljin hiljaa emäni perässä metsässä, jossa en ollut ennen käynyt. Tarkkailin valppaana ympäristöäni, sillä kuulin jatkuvasti outoja, uusia ääniä, jotka pelottivat minua. Otin muutaman juoksuaskeleen päästäkseni emäni rinnalle, vaikka niinkin lyhyt matka hengästytti ja sai pulssini kohoamaan. Olisin halunnut mennä valkeaan kylkeen kiinni, mutta pelkäsin, että emäni olisi työntänyt minut pois. Laiha ruumiini tärisi, minun oli kylmä ja nälkä ja minua pelotti.

Kohotin katseeni emääni ja yritin saada tämän katseesta kiinni, mutta tämä katsoi eteenpäin. Kuuntelin emäni askelia, ne olivat hitaat ja vaimeat, voimattomat, painuessaan toinen toisensa jälkeen sademetsän pehmeään pohjaan. Painoin pääni alas ja puristin huuleni yhteen, vaikka mieleni teki kiljua. Minulla oli nälkä ja jano, niin kova nälkä ja jano. Minua väsytti, halusin pysähtyä lepäämään. Yhtäkkiä emäni pysähtyi. Minä jatkoin muutaman askeleen eteenpäin, mutta käännyin sitten, pieni toivonkipinä silmissäni. "Mennäänkö nyt syömään?", kysyin toiveikkaalla äänellä ja otin varovaisen askeleen lähemmäs. Emäni oli hiljaa ja katsoi lasittuneesti ohitseni. Sitten tämä kääntyi ja lähti kävelemään takaisin sinne, mistä olimme hetkeä sitten tulleet.

"Onko siellä ruokaa?", kysyin yhä toiveikkaana, nyt hieman epäröiden, lähtiessäni seuraamaan valkeaa hahmoa. En kuullut vastausta. Huokaisin ja annoin kaulani valua pitkäksi eteeni. Laskin katseeni maahan ja koetin pitää vatsani murinan poissa mielestäni, sillä sen ajattelusta tuli vain kovempi nälkä. Äkkiä läheltäni kuului voimakas rasahdus ja säntäsin emäni kylkeen. "Pysy erossa minusta", emäni sähähti, kähellä äänellä, tönäisten minut kauemmas. Kaaduin, mutta kompuroin jaloilleni, sillä pimentyvä metsä oli uhkaava enkä halunnut jäädä sinne yksin. Kirin emäni kiinni, mutta jäin kävelemään tämän taakse, kosken uskaltanut mennä lähemmäs. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, rasahdukset ja äänet saivat hien kirpoamaan karvalleni.

Matkamme jatkui hiljaisuudessa, en edelleenkään tiennyt minne emäni ja minä olimme menossa. Toivoin salaisesti paikkaa, jossa olisi ollut ruokaa ja lämmin. Kun emäni lopulta pysähtyi, juoksin innokkaana tämän eteen. Mutta ennen kuin ehdin avata suutani, emäni avasi omansa, katsoen suoraan silmiini. "Jää tähän odottamaan." Luimistin epävarmana korviani, pyyntö kerrassaan kauhistutti minua. En halunnut jäädä yksin, en sitten missään nimessä! "Miksi?" kysymys lipsahti huuliltani, ennen kuin tajusin edes miettiä mitä suustani päästin. "Koska minä sanon niin typerys!" Emäni kähisi ja luimisti korviaan, kääntyen sitten huojuen. "Älä seuraa minua tai tee mitään muutakaan. Pysy vain aloillasi. Ymmärsitkö?"

Katsoin epävarmana emääni, sitten ympärilleni ja taas emääni. Lopulta nyökkäsin eleettömästi päätäni. "No. Vastaa!" Emä tivasi, kääntäen päänsä vain puoliksi puoleeni. "Kyllä", sanoin hiljaa ja jäin seuraamaan valkean hahmon katoamista mustien puiden joukkoon. Lopulta jäin yksin. Vilkuilin ympärilleni ja olin astumaisillani askeleen, kunnes tajusin, että olin juuri luvannut olevani liikkumatta. Niinpä seisoin aloillani ja odotin. Kuulin heinäsirkkojen sirkutusta ja mitä erikoisempia lintujen ääniä. Uskalsin rentoutua hieman, mitään pahaa ei ollut ainakaan välittömästi tapahtumassa.

Äkkiä äänet kuitenkin lakkasivat. Kokonaan. Muutamassa sekunnissa koko metsästä tuli kuolemanhiljainen. Nielaisin vaivihkaa ja käänsin päätäni hitaasti puolelta toiselle. Sydämeni pamppaili ja hengitykseni kiivastui jo pelkästään ajatellessani, mikä pimeydessä vaani. Ehdin kuulla vain oksan katkeaman, kun olin jo laukassa. Räpyttelin siipiäni vimmatusti, vaikkei siitä apua ollutkaan. Lujensin askeliani ja laukkasin niin nopeasti kuin ikinä vain pystyin. Kannot ja juuret saivat minut kompuroimaan, koska jalkani olivat väsyneet, mutta jatkoin itsepintaisesti pakoani. Lopulta erotin valkoisen silhuetin pimeydessä ja tunnistin sen emäkseni. Huojennus valtasi mieleni ja raskaasti huohottaen juoksin emäni kiinni.

"Mitä minä juuri sanoin sinulle!" Emäni karjaisi, hetken pelkäsin tämän hyökkäävän kimppuuni ja peräännyin. Mutta emäni ei hyökännytkään vaan pysähtyi raskaasti huokaisten. "Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Tämä sanoi sitten murtuneeksi, ruveten hitaasti nyyhkyttämään. "Olen kirottu.. Kirottu metsä ja kakara.. Tässä ei ole mitään armeliasta!" Otin muutaman askeleen emääni lähemmäs. En ymmärtänyt tämän sanoja. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain? Katsoin emääni, joka tuijotti sameilla, lasittuneilla silmillään jonnekin kauas. "Elämän tie on pitkä tie", emä sanoi hiljaa ja kohotti hyvin pienen, huomaamattoman hymyn huulilleen. Rohkaistuin hieman ja kohotin olemattomaa ryhtiäni. "Voidaanko nyt syödä? Minulla on nälkä." "Sinä ja sinun ruokasi!" Hetkessä hurmio oli rikkoutunut ja emäni tuijotti minua vihaisesti, puristaen hampaitaan yhteen. "Aina se perkeleen ruoka." Tämä murahti vielä ja rupesi kävelemään pois. Menetin taas toivoni ja hetken emmittyäni lähdin seuraamaan.


// Agilah ja Romi poistuvat.