And the forests will echo with laughter

Suhinaa.
Puiden lehdet nauroivat ja kuiskivat tuulen niitä tempoessa. Kuivina ja kellastuneina ne rapisivat kavioiden alla. Jatkuvaa suhinaa. Muuta ne eivät nähtävästi osanneet.
Hieman tavallisesta puputtajasta ulkonäöllisesti poikkeava Jänis oli silminnähden kyllästynyt sademetsän jatkuvaan, yksitoikkoiseen lauluun ja sammaleeseen, joka myöhäiskesän helteessäkin oli niljakasta ja kosteaa. Se vihasi tätä ryteikköä -- tuota rumaa pensasta josta se oli saanut piikin kavioonsa ja jonka marjoista sen vatsa oli taipunut kuudelle tunnetuimmalle ja kolmelle vain itäisen Mongolian tulitikkumunkkien hallitsemalle solmulle. Tuota liaanintapaista juttua tuossa noin, joka sulki muuten niin helppokulkuiset reitit ja takertui jalkoihin. Ja tuota isoa harmaata kiveä, joka näytti pirullisen ärsyttävältä ihan muuten vain.

Jänis mulkaisi kiveä myrkyllisesti ja puhalsi silmiltään otsaharjansa. Sen oli myönnettävä olevansa auttamattomasti eksyksissä. Puiden runkojen epämääräinen rivistö levittäytyi oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Välillä metsä oli niin sankka, että kaikki vaikutti kasvavan päällekkäin kolmessa kerroksessa. Yritä tästä nyt sitten nousta lentoon, niin. Sikäli kun taskukokoiset siivet kantaisivat muutenkaan.
Ori tuhahti itsekseen elämänsä traagisuuden turruttamana ja istahti lähimmälle sammalmättäälle kuin sekarotuinen piski. Sen oli kai sitten vain kuoltava tähän, nääntyä nälkään tai joutua oravien elävältä nakertamaksi.

Lehdet jatkoivat pilkkaavaa suhinaansa. Jänis sulki silmänsä unelmoiden lehtien ennennäkemättömästä joukkotuhosta.

Sademetsä rytisi, lähinnä siksi että Ramina harppoi sen uumenissa, ilmeisen kyrpiintyneenä metsän ainaiseen kosteuteen. Sulkainen siipi oli vedetty vasten kehoa, mutta nahkainen siipi sai rauhassa kyntää sademetsän liaaneja ja muita kasveja, se kun kesti kerran enemmän. Välillä tamma nappasi suuhunsa lehden tai pari, sellaisista kasveista joita ötökät olivat syöneet, hyönteiset kun tuntuivat tietävän mitä kannatti syödä ja mitä ei.

Oli tamman kyrpiintymiseen muukin syy, nimittäin itseään täynnä oleva ori joka oli riepotellut pientä värikästä tammaa rannalla ja sitten vielä nöyryyttänyt tätä hiplailemalla! Juuri sillä hetkellä hylkiön mieli oli sen verran sekasortoisessa tilassa, ettei se edes miettinyt eksymistä, asteli vain suoraan, olihan tämän metsän johonkin loputtava! Pieni metsäpalo ei olisi ollut tälle paikalle pahaksi, jos näin kostea paikka ikinä kipinää ottaisikaan. Tamman karva oli korteudesta pörröinen, mikä vain korosti tämän äksyä olotilaa, nahkainen siipi näytti hikoilevan ja oli erinnäisten kasvien ympäröimä tamman taivallettua metsää jo hyvän matkaa, antaen juuri kyseisen siiven halkoa kasvistoa. Sulkasiivestä ei kannattanut edes puhua, se oli litimärkä ja hiekkainen.

Tarvottuaan jo hyvän tovin Ramina seisahtui, miettien ottaisiko uuden suunnan vai jatkaisiko harppomistaan. Tässä samperin kasvillisuudessa kun ei ilmaan nousukaan onnistunut!

Jänis hätkähti hereille unelmistaan. Se räpytteli silmistään kuvan veren peittämästä tantereesta ja lehtien ruumiita verhoavasta savusta yrittäen samalla vaimentaa korvissaan soivan epämääräisen kirkunan kaiun. Jokin oli keskeyttänyt sen päiväunet. Ori antoi itselleen aikaa palautua aineelliseen maailmaan, harmaaseen arkeensa, ja setvi ajatuksiaan selkeämmiksi. Mikä oli herättänyt sen huomion? Jokin ääni? Oli se mikä hyvänsä, sitä ei ollut enää. Metsä oli hiljainen.
...no, sitä suhinaa lukuun ottamatta.
Kankeasti pörröpää kampesi itsensä jaloilleen. Herätyksen syy oli palautumassa sen mieleen niin kuin flashbackit Lostissa. Sillä erotuksella, että tämä takautuma ei sentään ollut kuolettavan tylsä. Jokin oli rymistellyt lähistöllä. Jokin oravaa isompi. Metelistä päätellen mammutti, joka oli noussut vuoteesta väärällä jalalla.

Ehkä se oli tämä ajatus, joka sai Jäniksen miettimään kiljahtaisiko tavanomaisen tervehdyksensä. Ei, se sen sijaan kurotti kaulaansa nähdäkseen syvemmälle ryteikköön, yritti paikantaa vieraan elämänmuodon olinpaikan ja huikkasi huolettomuutta ääneensä hakien:
"Huhuu?"

Jos Ramina olisi tiennyt jonkun sillä samaisella hetkellä miettineen tamman aiheuttamaa melua äkäisen mammutin aiheuttamiseksi, se olisi luultavasti saanut vain hyvän syyn väläytellä tempperamenttisuuttaan ja purkaa samalla sitä sekasortoa joka myllersi sen päässä. Väkivaltahan auttoi aina, eikö vain? Kirjava päästi muutaman, hyvin räikeän ja neidin suuhun sopimattoman kirouksen suustaan, vilkuillen ympärilleen. Olisi ollut parempi vain jatkaa harppomista, nyt se ei enää tiennyt oliko se järkevää. Eihän tamma edes tiennyt kuinka helkatin suuri sademetsä edes oli, entäpä jos se suurenisi sitä mukaa kun hylkiö harppoisi? Askel askeleelta enemmän metsää, eikä ulospääsyä.

Ärsyttävä huikkaus sai Raminan kieltämättä melko vainoharhaisiksi muuttuneet ajatukset hetkeksi tauolle, erätaukoa tässä tarvittiinkin, mielikuvitus kun oli voitolla. Se vei rationaalista ajattelua kuusi-nolla.
"Kappas, täällä on nykyisin pöllöjäkin." tamma totesi ironisuuden kyllästämällä äänellä.

Sen lyhyen hetken, joka sijoittui Jäniksen huhuilun ja vieraan vastauksen välille, ori ehti käydä uuvuttavan sisäisen kamppailun siitä, pitäisikö sen liueta nopeasti paikalta vai jäädä esihistoriallisen elefantin armoille. Se ei ehtinyt tehdä päätöstä: kyyninen kommentti lausuttiin jo, lähempää kuin Jänö oli kuvitellut ja äänellä, jonka ei voinut kuvitella kuuluvan millekään ihan hirviömäiselle. Se kuulosti enemmänkin...
hevoselta.

"Joo", kävi harmaavalkoisen poninpahasen vastaus kuultaen helpotusta, mutta vanhan kunnon näsäviisauden se löysi äänensävyynsä vasta avatessaan uudestaan suunsa. "Nyt ennen kuin tulen ja esittäydyn ja valloitan sinut karismallani ja huikaisevalla ulkonäölläni, tekisi mieli vielä varmistaa; eihän sinul ole varsinaista aikomusta tintata minnuu tai tehdä mitään ovelaa... syöksyhampailla tai millään?"

Kappas, ilmeisesti pöllöt eivät välittäneet märistä siipisulista ja kasvien paljoudesta, tai sitten tämä yksilö oli yksinkertaisesti liian pölhö tajutakseen moista. Toinen kuulosti helpottuneelta, liekö oli luullut joksikin pedoksi, tosin liekö tämä nyt niin erehtynyt, eikös ollut ihan julkinen fakta että äkäinen tamma oli jaguaariakin pahempi?

Vieraan seuraavat kommentit saivatkin Raminan pyöräyttämään silmiään, olivatko kaikki tämän puolen asukkaat yhtä harhaluuloisia, aivan kuin kaikille olisi uskolteltui kuinka upeita sulkasiipiset oikein olivat. Herran enkeleitä, hallelujaa!
"Herralla on kovat luulot itsestään, katsotaan tinttaanko, se riippuu täysin sinusta." hylkiö ilmoitti, näsäviisasteleva renttu vieläpä.

Synnynnäinen uteliaisuus nielaisi epäröinnin rippeet -- niin se teki aina, söi kaiken huolen ja kiusan loppumattomaan nälkäänsä säästäen vain huonon huumorin ja teennäisen itsevarmuuden. Orin jäniksenkorvat taipuivat etukenoon, toinen ennen toista, se otti askeleen eteenpäin mutta jäi paikoilleen kuuntelemaan: vieras puhui jälleen. Tällä kertaa eläin sivuutti toisen kommentit kuunnellen vain puolella korvalla, se tassutteli lyhyin askelin äänen suuntaan, yks, kaks, kolme, kumartui matalalla riippuvien oksien alta, ja saadessaan viimein lajitoverinsa hahmon näköpiiriinsä sen huulille läikähti silmänräpäyksessä pyhimysmäinen hymy. Nopea ja pinnallinen, mutta hilpeä yhtä kaikki.
"Terrrrrrrrve", ori lausui venyttelevästi kuin suoraan Teksasin sydämestä pusertaen näin muutaman sekunnin aikaa tarkastella tammaa. Hassun näköinen kaveri, värikkäämpi kuin kevätsalaatti. "Olet kadottanut kaikki sulat vasemmasta siivestäsi. Oletko huomannut?"

Hetken oli hiljaista, mutta sitten ryteikkö alkoi pitää sellaista ääntä, että sieltä oli selvästi lähestymässä jokin elukka, liekö sitten pöllö vaiko hevonen. Ärsyttävä ensivaikutelma lupaili itseään täynnä olevaa chadraoria, ja auta armias jos tämä yrittäisi samaa kuin Jacko! Pöllö saisi kokea pahemman kerran hylkiön tempperamentin, jota edellytettiin jokaiselta tammalta.
Tässä yksilössä sitä vain olisi riittänyt jakaa vaikka kokonaiselle haaremille.

"Sairaalta sinä enemmänkin vaikutat." Ramina totesi virnistäen väkinäisesti, olipas tamma vajonnut alas, laukoi noin huonoja puujalka vitsejä jo. Ehkä se johtui seurasta, joka ei ollu viime aikoina tehnyt alkuunkaan hyvää eriparisiipiselle otukselle. Tosin eivät toisenkaan kommentit sen kummoisempia olleet.
"Ja sinun siipesi ovat kutistuneet, ellet ole sattunut huomaamaan." Ramina huomautti kohottaen kulmaansa, lähes rypien itseironiassa, tässä sitä sitten heiteltiin melkoisia kommentteja vasten klaanilaisen kasvoja. Hylkiönhän olisi pitänyt suurinpiirtein suudella toisen kavioita ja pyydellä anteeksi täällä oloaan.

Lapsekas pilke verhotuissa silmissään ori puri huultaan melkeinpä huumaantuneena ovelasta kommentistaan, ja toisen jatkaessa samalla sarkastisella sävyllään se hymyili autuaana ikään kuin olisi juuri kuullut suurimman mahdollisen kohteliaisuuden. Osaamatta juurikaan tulkita tamman kulmien kohottelua se päätti siirtää suuremmalle vaihteelle. Jos se ei olisi varovainen, näiden lohkaisujen vuorottainen linkoaminen jatkuisi yönkin yli. Ja Jäniksellä oli sellainen tunne, ettei se selviäisi sellaisen kilvan voittajana.
"Satuin pesemään ne kerran vahingossa yhdeksässäkymmenessä asteessa", se vastasi ja kallisti päätään. Etuharja oli vähällä onnistua heilahtamaan kahdelta hyväntuuliselta nappisilmältä ohimolle.

Toinen oli todellakin outo, näytti suorastaan ilahtuvan siitä että Ramina laukoi kommenttejaan, outo otus. Ensin on kuin mikäkin jumalan lahja naisille ja nyt yhtäkkiä ei äksyillytkään kun tämä tamma ei taipunutkaan heti jalkojen juureen palvomaan. Oliko mahdollista että tammalla oli liiankin huono kuva kaikista chadraoreista? Ei, ei ollut, kaikki olivat samallaisia.

"Et yrittänyt sitten liottaa jäisessä vedessä?" hylkiö kysyi sarkastisella äänellä, toinen oli melko hupaisankin näköinen nyt kun tamma tätä tutkaili paremmin, mutta sitähän kirjava ei näyttänyt vieraalle.
"Et sinä näytä pöllöltä." Ramina huomautti saadakseen edes jonkin syyn soittaa suutaan.

Joko ori ei ymmärtänyt ironiaa tai sitten se viis veisasi siitä. Se suipisti suutaan mietteliäänä ja vitkasteli vastauksessaan. "Jäisessä vedessä? Tällaisesta niksistä en ole kuullutkaan. Mutta minkäs teet, vahinko on jo tapahtunut." Uusi herttainen hymy, joka katosi jälkeäkään jättämättä teatraalisen ällistyneen olemuksen tieltä. Se oli äänetön reaktio tamman sanoille siitä, miltä pörröpää näytti; tai pikemminkin miltä se ei näyttänyt.
"Enkö?" vastasi Jänis lyhyesti, kummastellen, huomasi kuitenkin uusien sanojen kutittelevan jo kielellään ja jatkoi hetimiten, nojautuen eteenpäin ja alentaen luottamuksellisesti ääntään: "Se ehkä johtuu siitä, etten ole pöllö, olen... hevonen."

Ori siirsi painonsa takaisin kannoilleen teksasinmiehen tyyliinsä tyytyväisyys kasvoiltaan paistaen.

Herra ei tainnut ymmärtää alkuunkaan ironiaa, ainakin Ramina tuli siihen loppu tulokseen, joku muu olisi jo käynyt tammaan kiinni hampaat irvessä koska tämä oli uskaltautunut saattamaan heidän miehisyytensä vaakalaudalle. Paljompa sekin oli.
"No eikös se ole melko looginen vaihtoehto sen jälkeen kun käyttää liian kuumaa vettä?" hylkiö huomautti hymyillen teeskennellyn viattomasti.

"Ihanko tosin, en olisi uskonut." Ramina vastasi näytellen kauhistunutta toisen niin sanotusta paljastuksesta. Miksipä tamma ei nyt leikiin ryhtyisi? Saisipahan piikitellä toista sydämmensä kyllyydestä. Mitä herra pöllön eleisiin tuli, tämä oli melkoisen suurpiirteinen, vain cowboy-hattu puuttui.

Välistä sitä ihmetteli, kuluiko Jäniksen aika koskaan mihinkään muuhun kuin tällaisiin mielekkäisiin keskusteluihin, mutta sellaista sen elämä oli. Sen tehtävä oli taapertaa ympäriinsä, törmäillä muihin, aloittaa päämäärätön juttutuokio ja jatkaa sitä kunnes toinen kyllästyi ja ampaisi tiehensä hyvästejä jättämättä. Silti ori vaikutti aina sen jälkeen tavallista tyytyväisemmältä, kuin olisi suorittanut hyvän työn tai tehnyt jotain sellaista, josta laupias samarialainenkin tuli niin hirveän kuuluisaksi. Mutta mikäs siinä, ilmeisesti siipiveikon työ oli kannattavaa, ja ainahan se toimistoduunin voitti.
"Oikeastaan loogisempaa olisi olla käyttämättä jääkylmää tulta", se mutisi kapinallisesti ja oli jo heti perään innokkaasti vastaamassa uuteen toteamukseen, joka sekin oli jo löytänyt leikillisen sävyn: "Tosi kun ve --"
Sanat katkesivat kuin kalkkunan kaula: muutos harmaaharjan olemuksessa oli käsinkosketeltava. Sen katseen oli kiinnittänyt jokin kirjavan vierellä, jokin vaaniva, jokin uhkaava, jokin...!
Se jännittyi viulunkieltä kireämmäksi, päästi huuliltaan veret seisauttavan sotahuudon, loikkasi kirjavaa tammaa kohti
-- ei, ei sitä kohti, vaan sen viereen, ja iski etukavionsa tömähdyksen saattelemana vierekkäin metsämaahan saalistavan ketun lailla.

Muutaman sekunnin liikkumattomuus.
Sitten, äärimmäisen varovasti, ori kohotti toista kaviotaan, nappasi sen alta jotain hampaisiinsa ja sylkäisi halveksivasti sammalmättäikköön.
"Perhonen", se sanoi, ja sanoihin sekoittui hengästys. "Se yritti tappaa sinut."

Ramina kohotti kulmiaan toisen lähes kapinalliselle mutinalle, eihän orin mutinoissa nyt ollut yhtään mitään järkeä. Tamma olisi kaivannut edes hieman rationaalista ajattelua koko keskusteluun, mutta kävihän se näinkin, ainakaan kirjavan ei tarvinnut turhaan miettiä mitä suustaan päästäisi. Oli se kuinka outoa tahansa tuo otus laittaisi paremmaksi, tai huonommaksi, riippui siitä miten asiaa katsoi.
"Ahaa, mutta mistäs löydät jääkylmää tulta?" hylkiö huomautti jäljitellen toisen näsäviisasta äänensävyä.

Selvä, toinen oli seinähullu. Ramina vilkaisi kieltämättä hölmistyneenä oriiseen joka oli loikannut kohti kuin olisi nähnyt vähintäänkin puuman taikka oli käymässä kiinni hylkiöön. Ohikiitävän hetken ajan tamma oli ehtinyt jo kuvitella toisen olevan skitso, joka nyt hyppäisi sen päälle ja vähintäänkin pureskelisi tämän korvat. Sen sijaan tuo outo texasilainen pupujussi hyppäsikin kirjavan ohi.
"Perhonen." Ramina toisti, "Tuollainen esitys perhosen takia?" tamma oli kieltämättä melko hölmistynyt oudon oriin loikkimisesta yhden perhosen takia.
"Olipa hyvä että nappasit sen, sehän olisi voinut yrittää varastaa siipeni." hylkiö lopulta totesi virnistäen sarkastiseen sävyyn. Seinähullu.

Tosielämän Rambo oli yhä roolisuorituksensa lumoissa: se irvisteli ja syljeskeli kohti saastaista saalistaan, pyöritteli silmiään ja jännitti (vaatimattomia) lihaksiaan. Luimuun painuneet korvat taipuivat kuitenkin yhtä vilkkaasti kuin ennenkin tamman äänen suuntaan tämän puhuessa. Kauhistus hiipi sen kasvoille hylkiön väheksyvän toteamuksen herättämänä, mutta se pysyi vaiti kunnes toinen päätti puheensa huolettomaan vitsiin.
"Hei, älä väheksy perhosten voimaa! Perhonen vei äitini. Kun olet joutunut sellaisenkin kuin etelänviuhkayökkösen kynsiin, toivot sen varastavan siipesi jotta pääsisit helpolla." Onnistumatta löytämään ääneensä haluamaansa rasitusta se piti tehotauon ennen kuin jatkoi, vallan huolettomammalla sävyllä. "Tuo kyllä tosiaan on kummallinen pari siipiä. Et varmaan ole hyväksytty kumpaankaan laumaan?"

Ori silmäili kirjavan värikkäitä siipiä arvioivasti mutta hyväksyvästi. Sillä oli vain epäselvä käsitys laumoista, niiden rajoista tai kriteereistä, mutta mihinkään näin erikoiseen se ei vielä ollut törmännyt. Hylkiöt olivat olleet sille vain etäisiä, puoliksi epätodellisia olentoja, johon ajatukset siirtyivät vain muutamaan otteeseen vuoden aikana. Niin kuin joulupukki tai hammaskeiju. Jänistä toisen kuviointi ja parittomat siivet huvittivat jopa enemmän kuin nahkasiivellisten rodworien synkkä väritys. Niiden seurassa sitä käyttäytyi tavallista varovaisemmin -- no, ainakin sillöin tällöin -- mutta hylkiö? Miten sellaiseen törmätessä tulisi toimia? Olivatko ne itsenäisiä vaeltajia, joilla oli valtuudet kaikkeen, joita säännöt eivät koskeneet, jotka elivät vaarallisesti ja kuolivat nuorina? Sellainen elämäntapa oli aina kiehtonut Jänistä. Ei ehkä aivan kirjaimellisesti: tosiasiassa se halusi elää melko rauhallisesti ja kohdata Kuoleman mieluiten kaukopuhelun kautta. Mutta se ajatus!

Eittämättä toisen esitys oli huvittava, ori pullisteli kuin mikäkin Tarzan, lyhyt kikatus joka pääsi karkaamaan Raminan huulilta yllätti tamman itsensäkkin. Senhän piti olla pahalla tuulella, ei minkään tuollaisen oman elämänsä sankarin pitänyt saada edes hymyä osakseen tammalta. Toinen taas lähinnä näytti järkyttyneeltä kun hylkiö ei kirkunutkaan pelosta, vaan pisti asian leikiksi.
"On se varmaan valla pelottava vastus, mutta ei moisesta jaksa huolestua." tamma totesi virnistäen lyhyesti ja asetellen ilmeensä takaisin etäisen viileäksi, josta hylkiö oli kieltämättä lipsunut melkoisesti.

Orin silmäily ei juuri häirinnyt kirjavaa, päin vastoin sekin silmäili sulkasiipeä kiinnostuneena, melkoiseen otukseen se oli törmänny. Miksi tuotakin nyt kutsuisi? Muu kuin seinähullu ei tuntunut sopivan alkuunkaan. Kiltimpi olisi luultavasti sanonut erityiseksi.
"Riippuu siitä kumpi kylki katsojaan seison, vaikka väritys ei nyt aivan rodista menekkään." Ramina vastasi räpyttäen siipiään muutamaan otteeseen.
"Mutta kerros miksi sinun kaltaista otusta pitäisi kutsua?"

Auringonvalo hiipi puiden latvustojen läpi vain silloin tällöin, mutta nyt se maalasi maan hymyllään ja sai orin siristelemään silmiään otsaharjansa alla. Haaveilu hylkiöiden villeistä bailuista oli saanut sen niin valtaansa, että se oli unohtaa kysyneensä tammalta sen laumasta, ja vastauksen myötä se hätkähti. Toisen leyhytellessä havainnollistavasti siipiään ilmavirta pörrötti harmaavalkoisen jouhet sekasotkuun, mutta se vain ravisteli päätään ja sotki kampauksensa entisestään.
"Mm. Mutta eikö hylkiönä olo ole aika hieno juttu?" sulkasiipi uteli -- tamman vastaus ihmetytti sitä. Rokkari olisi sanonut jotain siihen malliin, että minäpä olen hylkiö, kumarru jalkoihini. Mutta tuossa vitsinä ilmaistussa reaktiossa ei ollut sellaista uhmaa. Ehkä hylkiön elämä ei ollutkaan ihan helppo juttu.
Melkein loukkaukseksi muovaillun kysymyksen perään kajahti lyhyt lausahdus automaattisesti.
"Naiset ensin!"

Poikaparka taisi hourailla, hylkiönä olo hieno juttu? Olihan se tavallaan, jos sota syttyisi hylkiöt siitä eniten hyötyisivät, laumojen säännötkään eivät koskeneet hylkiöitä, mutta eivät myöskään johtajien suoma turva ja suoja. Kuka tahansa saattoi käydä potkimassa päähän halutessaan, ja niin myös kävi.
"Aika ajoin, eipä ainakaan tarvi liittyä armeijaan." Ramina vastasi virnistäen huolettomasti, aika ajoin hylkiönä olo oli myös yhtä paskassa tarpomista. Tosin kun imago oli tarpeeksi kova, sai myös olla rauhassa ja nauttia elämästä ilman sääntöjä.
"Jos on kova tyyppi, kyllä tätä elämää elää." tamma lisäsi kohauttaen kulmiaan.

"Nytkö sitten yhtäkkiä oletkin kohtelias?" hylkiö kysyi lähes huvittuneena, lausahdus oli kuulostanut lähinnä automaattiselta vastaukselta, aivan kuin se olisi ohjelmoitu tulemaan ulos tietyn ajan välein.
"Ramina."

Armeijaan? Jänis kuunteli toisen sanoja, niin kuin pikkupoika kuuntelee vanhan viisaan mummon tarinaa, kiinnitti huomiota sen virnistykseen ja leppoisaan lisäykseen. Tamman rento ja retee huolettomuus teki siihen vaikutuksen. Tietysti se oli vain kuvitellut epäillessään hylkiöelämän mielekkyyttä. Katso nyt tuotakin! Selvästikään tuolla tammalla ei ollut mitään huolen häivää, ja sitä paitsi sehän sai olla niin psykedeelisen värinen kuin itse halusi. Chadrana Jänis oli vangittu laimeisiin väreihin. Mistä vetoa, että jos se tuikkaisi jotain puolukkaa turkkiinsa, niin kaikki isot herrat olisivat ihan että uu. Älä tee noin. Sehän on VÄRIÄ!

Ori nyökytti päätään innokkaasti kuin sanoakseen, että kyllä minäkin olen kova tyyppi. Tosi kova. Kova kuin kivi. Kuitenkaan se ei sanonut niin, vaan kallisti päätään uuden kysymyksen lyödessä ja hymyili sen kaikuna.
"Aina minä olen, Ramina", se vastasi ja päristeli hilpeästi kirjavan nimen ärrää, ihan kokeilumielessä. Niin keskittynyt se oli tähän uuteen harrastukseensa, että kului hetki ennen kuin se muisti, millainen siirto seuraavaksi sitten pitäisi tehdä.
"...rrrrr... Robert Jimmy John-John Paul!" se melkein huudahti nimensä herätessään artikulaatioihmeiden salaisesta maailmasta. "Enkä suvaitse minkäänlaisia lempinimiä."

Toinen alkoi muistuttaa innokasta pikku poikaa, tämä näytti viattoman kiinnostuneelta ja uteliaalta hylkiöiden suhteen, mikä oli melko vakuuttavaa, sen jälkeen minkälaisia sulkasiipisiä kanoja Ramina oli siihen mennessä ehtinyt tavata. Itse asiassa tämä ori alkoi olla melkoisen virkistävä tapaus, kuin olisi saanut aluksi kasan sitruunoita ja saanut sitten siitä taiottua makeaa limsaa.
"En nyt menisi takuuseen." hylkiö totesi kohottaen kulmaansa, herrä Robert Jimmy John-John Paulilla taisi olla hauskaa leikitellä kirjavan nimen kanssa.

"Et ehkä suvaitse, mutta minä en moista nimeä ala suoltamaan kukko." hylkiö ilmoitti vakavasti, silmääkään räväyttämättä. Nyt se oli siirtynyt testaamaan kuinka pitkälle uskalsi tämän herran kanssa mennä kurittoman kielensä kanssa. Raminahan voisi puhua ties mitä, heittää millaisia loukkausia tahansa, piti vain tietää milloin tulisi turpaan. Ja valmistautua.

Mainittu Robert Jimmy John-John Paul jäi nimensä paljastettuaan odottamaan ja tarkkailemaan Raminan reaktiota. Se keinui hiljakseen puolelta toiselle: jos sademetsän läpi olisi puhaltanut tuuli, olisi voinut luulla että kääpiökokoinen olento huojui sen kourissa. Se oli sulkenut silmänsä puolittain ja avasi toisen niistä laiskasti vasta tamman päättäessä vakaasti totisen ilmoituksensa. Tosiaan, kyllähän se voisi syyttää tätä kunnianloukkauksesta, se ajatteli raukeasti, puida nyrkkiään ja käydä kurkkuun. Tammahan oli melkein yhtä lyhyenläntä kuin se. Sillä olisi mahdollisuus. Itsekseen ori hymyili, jatkoi huojumistaan.
Unissaan! Kyllä Jänis tiesi millaisia tammat olivat. Ei ettäkö sillä olisi mitään kokemusta vihamielisemmästä sellaisesta, mutta kaverit olivat kertoneet juttuja. Naiset pystyivät pahoihin, pahoihin asioihin. Jos Jänis toteuttaisi lausumattoman uhkauksensa ja tinttaisi toista päin näköä, se luultavasti makaisi neljän sekunnin sisällä taklattuna maassa etujalka selän taakse väännettynä.

"No kutsu sitten Jänikseksi", se luovutti ja yritti kuumeisesti keksiä vastasolvausta. "...hullu nainen!"

Ehkä toinen harkitsi kiinni käymistä, ehkä ei, Ramina ei sitä osannut sanoa, tosin ehkä tamma olisi tälle pärjännytkin. Pienien siipiensä kanssa ori oli saanut takuulla elää melkoisen suojattua elämää Riloksen ja sitä ennen tämän isän suojissa, illistellä ilkeille rodworeille joutumatta taittamaan karvaakaan kenenkään nahasta. Kun taas kirjava oli saanut ja oli jakanut paljon iskuja, yleensä vielä oppinutkin aina jotakin.
"Sinusta voisi saada melkoisen sekon kuvan kun huojut ja hymyilet kuin vajaamielinen." kirjava huomautti virnistäen.

"Jänis? Oikeastikko? Et ole pöllö etkä kukko vaan Jänis." hylkiö totesi lähes itsekseen naurahtaen, kaikenlaisia nimiä sitä näille siivekkäille jaeltiinkin. Oli ties millaisia nimiä, tosin tällä hetkellä Jänis oli kieltämättä oudoimmasta päästä.

Ori pisti merkille hylkiön virneen ja röyhisti rintaansa ylpeästi. Se oli jo tämän keskustelun aikana käynyt kaikki tuntemansa roolit jenkkipellestä kylähulluun ja kiitti tamman kommentista venyttäen hymyään entisestään. Mutta sekin ilme kyllästyi asumaan pörröpään huulilla ja majoittui muualle.
"Se tarkoittaa muinaisten chadraesi-isien kielellä suurta ja rohkeaa soturia. En olettanutkaan hylkiön tietävän sitä", Suuri ja Rohkea Soturi vastasi loukkaantunutta ilmettä hakien ja yritti mulkaisulla vaimentaa toisen naurahduksen. Sen korvat kääntyivät mielenosoituksellisesti luimuun ja, päätettyään ettei tämä vielä ollut tarpeeksi, se käänsi takamuksensa toista kohti ja jäi tuijottamaan mielenosoituksellisesti puunrunkoa. Se puristi huulensa yhteen ja keskittyi miettimään eri tapoja, joilla se voisi torjua toisen sydäntä raastavan vilpittömät anteeksipyynnöt ja matelut mahdollisimman kylmästi.

"Ihanko totta, en tiennytkään, hylkiöiden muinaisessa kielessä se kun merkitsee pientä ja pelokasta poikasta." Ramina vastasi, hämmästyen oriin rajusta reaktiosta.
"Kylläpäs sinä muutuit herkkikseksi." kirjava totesi virnuillen, se oli virkistynyt sitä mukaa mitä oli toisen seurassa viettänyt ja alkoi hiljalleen ymmärtää toisen yliteatraalisuutta. Melkoinen diiva kyseessä.

"Jänis, mistä ihmeestä olet saanu sellasen nimen? Ei ihan heti tule toista samallaista kävele vastaan." Ramina uteli virnuillen, anteeksipyynnöistä ja armon aneluista ei ollut tietoakaan. Päin vastoin.

Sarkastiset piikit kaikuivat kuuroille korville. Vanha tuttu virne jäi näkemättä. Jänis yritti parhaansa mukaan keskittyä laskemaan sammalläikkiä puun kuoressa eikä tuskin olisi epäröinyt aloittaa sen kanssa henkevää pikku keskustelua, ellei tamman kysymys oli herättänyt orin mielessä kiinnostuksenpoikasta. Sen rakkauden itsestään puhumiseen ylitti ainoastaan sen rakkaus, no, itseensä.

"No jaa. Ehkä jänöissä ja minus on sitä similariteettia", se vastasi hitaasti ja tarkasti ääntäen. Sillä ei ollut harmainta aavistusta mitä se tarkoitti; joskus kauan sitten joku oli tullut ja sanonut, että hei Robert, jänöissä ja sinussa on similariteettia. Nyt Jänis kiitti onneaan muistaessaan tämän tapauksen ja tunsi itsensä vallan hirveän tietäväiseksi.
Kotvan kuluttua sulkasiipi jatkoi, muttei edelleenkään vaivautunut kääntymään Raminaan päin niin tehdessään. "Kun jotakuta on siunattu pupunkorvilla ja töpöhännällä, niin ei sitä ainakaan Leijonaksi nimitetä."