Boulevard of Broken Dreams

Selvä, Sixella ei alkuunkaan tajunnut miksi Kairou pyysi siltä anteeksi, tammahan sinne suohon oli tippunut, kömpelö ja kaikin tavoin hieman hutera kun oli.
"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää." sulkasiipi vastasi hymyillen hieman hämillään, ei se ennen tälläistä keskustelua ollut käynyt. Enää ori ei epäillyttänyt sitä, lähinnä hämmästytti, toinen oli perin eriskummallinen tapaus, ainakin verrattuna niihin joihin kirjava oli aiemmin törmännyt.

"Se voisi säästää aikaa." Sixella vastasi virnistäen nopeasti, automaattisesti tamma ajatteli toisen vitsailevan, se ei hetkeäkään ajatellut toisen olevan tosissaan. Jos olisi, siro sulkasiipi olisi taatusti kieltäytynyt, kauhistunut ja yllättynyt katse kultaisissa silmissään.

"Ai."
Kairou totesi ja hymyili perään jatkaen tasaista askellustaan, vilkaisten välillä taivaalle ja ympärilleen varmistuakseen suunnasta. Suolla oli niin helppo eksyä, vaikka tunsi paikat, jos ei muistanut olla tarkkana. Lentäen olisi tietysti päässyt nopeammin ja tarkemmin pois, mutta ei maata pitkin vaelluskaan tuntunut orista pahalta. Ei, kun oli hyvää seuraa. Valkoinen hymähti ajatukselle, yleensä tuo ei pitänyt yhden seurasta sen enempää kuin toisen. Mutta Sixellan kanssa tämä viihtyi. Silti tuo piti ajatusta höperönä, eihän ori viihtynyt edelleen toisen seurassa paremmin kuin toisen. Samaa harmaata massaa kansa oli noin suurin piirtein.

Valkoinen vilkaisi Sixellaa hivenen yllättyneenä ja naurahti iloisesti. Tämä levitti violetin ja mustan kirjomia siipiään selästään, aivan vaakasuoriksi ja niin pitkälle kuin mahdollista.
"Hyppää sitten kyytiin vain."
Kairou sanoi nauraen ja silmät välkkyen iloisesti.

Sixellan askellus ei ollut läheskään yhtä varmaa ja tasaista kuin Kairoun, tamma ei voinut kuin ihailla sitä kuinka helpoksi toinen sai suolla kulkemisen näyttämään. Eikä toinen vaikuttanut olevan yhtä avuttomasti eksyksissä kuin punakirjava sulkasiipi, ainakin suolla kulkiessaan.

Tamma ei edes aluksi tajunnut mitä ori teki, ei ennen kuin tämä kehotti hyppäämään kyytiin.
"Mitäh?" Sixella kysyi hämmästyneenä, tajuamatta aluksi edes kauhistua ajatusta siitä kuinka lähelle joutuisi oria. Kosketus oli kynnys, jota ainakaan nuoren tamman ollut helppo ylittää.
"Ethän sinä jaksa, minä painan hirmuisesti ja tämä on suo, ties vaikka uppoamme molemmat sitten." tamma vastasi, sanojen puuroutuessa yhteen tämän puhuessa niin nopeasti. Kultaiset silmät olivat laajenneet hämmennyksestä ja jopa hienoisesta järkytyksestä, ei Ella ollut osannut ajatellakkaan toisen olevan tosissaan. Ja Kairou vaikutti vielä iloiselta.

Orin hymy ei missään vaiheessa kasvoilta ollut haihtunut, muuttanut vain muotoaan ja nyt se oli hilpeä. Hilpeys aiheutui lähinnä Sixellan reaktiosta, tamma kun puhui niin nopeasti ja hivenen hämmentyneeseen sävyyn. Kairou heilautti toista aukilevitettyä siipeään, sitä jonka sulat olivat vähän kärsineet, kutsuvasti ja katseli lempeästi kullalla ja punaisella kirjottua tammaa. Ei, tämä ei pilaillut.
"Mitä, eikö kyyti enää kelpaa ?"
Chadra kysyi ja mutristi huuliaan teeskennellen loukkaantunutta. Tehostaakseen vaikutelmaa tämä painoi korviaan lähemmäs niskaa, ei luimuun mutta silti ja veti siivet lähemmäs kylkiä, laskostamatta niitä kuitenkaan.
"Tai ehkä minä olenkin niin ruma ja inhottava ettet halua ?"
Kairou tosin toivoi sydämensä pohjasta, ettei tamma ottaisi tuon puheita tosissaan ja loihti kasvoilleen jälleen lämpimän hymyn, lähinnä viestittääkseen että oli pilaillut, ei tarkoittanut mitä sanoi.

Sixellan ilmeesta takuulla näki että tämä ei alkuunkaan tiennyt mitä olisi sanonut, taikka sitten tehnyt. Kairoun ele oli ollut kutsuva ja hetken tamma oli jopa tarttumassa tarjoukseen, täysin tosissaan, mutta sitten se muisti olevansa suon likaama ja että likaisi samalla myös oriin kauniit höyhenet ja ties mitä. Tamma myös hämmästyi todellakin harkitessaan tarjousta.
"Kelpaa se, mutta.. Olen yltä päältä kurassa." Ella vastasi kauhistuen aluksi loukanneensa seuralaistaan, sitä se viimeiseksi halusi.

"Etkä sinä ole ruma taikka.." kesken lauseensa Sixella punaistui ja tajusi toisen kiusoittelevan, enää tamma ei tiennyt miten olisi lausettaan jatkanut, se oli liian helpottunut siitä ettei ollut loukannut Kairouta.

Kairoun suupieli nyki kun tämä meinasi purskahtaa nauruun katsellessaan tamman hämmentynyttä olemusta. Ihan kuin ori olisi välittänyt pienestä kuraläikästä karvassaan tai isommastakaan, ei, vaikka Sixella oli suossa käynytkin. Olivathan tämänkin jalat aivan suomudassa, tai eivät aivan mutta roiskeita näkyi oikein mukavasti mustavioleteissa jaloissa.

Ori huokaisi muka ärtyneesti ja levitti jälleen siipensä.
"Tässä ei nyt päästä puusta pitkään. Hyppää kyytiin tai sano ettet halua, kummin vain."
Kairou sanoi ystävällisesti hymyillen. Ei siinä mitään, kyllähän tuo olisi samaa peliä jaksanut pelata vaikka maailman ääriin, kiusoitella tammaa ja sillä lailla, mutta matkanteko oli valitettavan hidasta sillä tyylillä. Eikä orikaan nyt varsinaisesti suota rakastanut, joten olisi hauskempaa jossain muualla. Vaikka siellä niityllä.

Sixella puraisi hermostuneesti huultaan, se ei voinut uskoa että todella harkitsi koko asiaa, kieltämättä tamma halusi nopeasti ja mahdollisimman turvallisesti pois suolta. Eikä Kairoukaan vaikuttanut miltään hullulta joka olisi halukas tappamaan itsensä, vain saadakseen siron chardatammankin pois päiviltä. Joten miksi kirjava edes epäröi?

"Hyvä on, mutta sanot heti jos et jaksa." Ella lopulta myöntyi, tarkasteltuaan suota ja omia jalkojaan, joiden kömpelyyden tiesi varsin hyvin. Ehkä tamma olisikin ollut se sulava ja hurmaava olento jos olisi omistanut hieman enemmän itsevarmuutta. Mutta minkäs teet aina eivät menneet onnen lahjatkaan tasan. Sixella tutkaili oria hieman hämmentyneenä, tietämättä oikein miten toinen ajatteli tamman pääsevän toisen selkään.

Kairou hymyili iloisesti saadessaan tahtonsa vihdoin läpi. Ori oli kyllä ollut aika varma Sixellan suostumisesta, mutta oli kyllä pyöritellyt mielessään mahdollisuutta tamman kieltäytymisestä. Sitten oltaisiin alettu leikkiä neidonryöstöä. Ehkä. Ajatus sai chadran virnuilemaan entistä leveämmin. Ilme palasi vakavaksi kun Kairou mietti hetken. Olihan tuo kanniskellut toisinaan tapaamiaan varsojakin selässään, lähinnä aiheuttaakseen pikkuisissa hilpeyttä, mutta Sixella oli kyllä hivenen suurempi kuin ne varsat. Ori kuitenkin luotti itseensä ja voimiinsa. Olihan siinä rodworia kuitenkin enemmän kuin chadraa.

Valkoinen laskeutui polvilleen etsittyään tarpeeksi lujan kohtan suosta.
"Siihen siipien ja kaulan väliin poikittain seisomaan, ettet tipahda kun minä nousen tai teen jotain muuta."
Kairou ohjeisti. Niin se olisi paras tehdä, koska muuten tamma olisi vaarassa pudota tai ori kaatua. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut kovin miellyttävä.
"Äläkä kiljaise tai räpiköi kun minä nousen, tai voin kaatua."
Chadra vielä lisäsi mietittyään hetken. Varsoilla oli paha tapa toisinaan räpistellä kun niiden jalat tempautuivat irti maasta. Sellaisten keveiden otusten räpiköinti ei saanut vielä Kairoun tasapainoa horjumaan, mutta Sixellan kanssa olisi vähän eri asia. Kaikella kunnioituksella, olihan tammalla enemmän elopainoa kuin muutaman kuukauden ikäisillä.

Sixella puri huultaan toistamiseen, tutkaillen Kairoun tekemisiä hieman varautuneena, mihin ihmeeseen tamma oli oikein mennyt lupautumaan? Se kuunteli tarkasti oriin ohjeistusta, astellen varovasti lähemmäs violetinkirjavaa, tutkaillen tätä ulkoisesti paremmin. Oli ori kieltämättä vahvan näköinen, mutta silti, ei sulkasiipi mikään pikkuvarsa ollut vaikka siro ja nuori olikin.

"En, en." Sixella vastasi, asettuen ylivarovaisesti paikalleen johon Kairou oli sen ohjeistanut. Hetken tamma asetteli siipiään, yrittäen saada ne pois oriin tieltä, sehän siitä puuttuisikin! Toisen lämpö tuntui oudolta ja jollei ori olisi juuri hetkeä aiemmin pyytänyt olemaan räpiköimättä, olisi Ella melko varmasti kavahtanut tuota läheisyyttä.
"Valmis." tamma lopulta ilmoitti, valmistautuen kaikkeen mahdolliseen.

Kairou nyökkäsi ja ponnisti pystyyn. Ihan niin helposti se ei ollut käynyt kuin ori oli olettanut ja hetken tuo joutui hakemaan tasapainoa. Loppujen lopuksi sekin onnistui. Valkoinen katsahti Sixellaan ja hymyili vähän sillä tavalla, että kujeilisi tai aikoisi pian aloittaa. Kairou asetteli pitkäsulkaiset siipensä niin, että jos tamma horjahtaisi ei tuo sentään päistikkaa mätkähtäisi mihinkään vaan saisi aikaa reagoida. Ei hukkuisi suonsilmään, näin yksinkertaistettuna. Vasta sen jälkeen tämä otti ensimmäisen varovaisen askeleen, koetellen hivenen maaperää ja hakien nyt toisenlaista tasapainoa. Liikkeellelähtö oli aina hankalin, kun ruumis ei halunnut liikkua vaan vastusti liikettä, halusi pysyä paikallaan. Ja kun tasapainokin oli seisoessa hieman erilainen, mutta yleensä sen huomasi vasta kun kantoi jotain.

Ori ravisti otsaharjan silmiltään. Normaalisti se ei haitannut mutta nyt Kairou tarvitsi myös silmiään etenemiseen. Ei olisi hauska löytää itseään kaninkoloon jumittuneena. Hiljalleen askeltaessaan ori melkein hyräili. Ei se pahalta tuntunut, vaikka tamma hippusen - no isohkon hippusen - verran painoi enemmän kuin varsat ja vaikka valkoinen joutuikin hivenen ponnistelemaan ajoittain.
"No, uskotko vielä että kaadun ?"
Kairou kysäisi leikkisästi katsahtaessaan taivaalle.

Sixella sai todenteolla purra huultaan ettei olisi päästänyt ääntä Kairoun noustessa, siltikkin se päästi jonkin ynähdystä muistuttavan äänen, olihan se parempi kuin kiljaisu, eikä orikaan tuntunut sitä hätkähtävän. Mitä tammaan tuli, se yritti epätoivoisesti pysytellä mahdollisimman tukevasti selässä ja olla häiritsemättä oria, josta ei oikeastaan tiennyt yhtään mitään kun ajatteli asiaa.

"En ole vielä varma, on kaikki ainakin vielä hyvin.." sulkasiipi vastasi, kyllä se Kairoun liikkeistä jo tajusi että painoi melkoisesti, mutta ei tamma tiennyt miten olisi keventänytkään toisen taakkaa. Ilman että olisi ollut mahdollisuutta kampata tätä ja toimittaa kumpikin suohon.
"Et kaiketi." Ella lopulta myönsi, yrittäen rentoutua ja hymyili hieman Kairoulle.

"Hyvä hyvä."
Kairou hymyili ystävällisesti askeltaessaan tasaisesti upottavan suomaan poikki, varoen tarkasti edelleen sitä, mihin kavionsa asetti. Toisinaan ori vilkaisi, ehkä hivenen huolestuneestikin etenemissuuntaansa kohti, arvioiden matkan pituutta. Chadra toivoi jaksavansa koko matkan, olisi vähän noloa tarjota kyyti ja sitten jättää kesken matkaa tamma kyydistä. Kairou tuntisi itsensä hirvittäväksi valehtelijaksi ja varmasti Sixellakin nauraisi tai sanoisi jotain ilkeää tai jotain vastaavaa. Ei sillä, että ori ylitsevuotavan paljon olisi nolostumista pelännyt tai ilkeitä juoruja ja muuta, mutta kultapunaisella kirjailtu tamma oli vain niin mukava, että tuo toivoi ettei toinen sen vuoksi alkaisi inhota tai jotain. Kairou halusi säilyttää hyvät suhteet ylipäänsä kaikkiin tapaamiinsa laumalaisiin, mutta erityisesti niihin joista piti.

"Sopiiko udella perheenjäsentesi nimiä, myös poismenneiden ?"
Valkoinen kysyi hyvin kohteliaasti, mutta edelleen samaan ystävälliseen sävyyn kuin aiemmin. Tietyissä tilanteissa oli hyvä vielä olla huolitellumpi, esimerkiksi kuolleista puhuessa vaikka Sixella tuntuikin asiaan suhtautuvan varsin positiivisella ajattelutavalla, ei alkanut parkua puhuessaan vanhemmistaan tai muuta. Toisaalta Kairou olisi kyllä järkyttynyt siitäkin, jos tamma olisi ilkkunut vanhempiaan tai jotain. Orin mielestä vanhempiin piti olla hyvät, jos ei nyt lämpimät niin ainakin jollakin tavalla hyvät suhteet. Itse asiassa jos totta puhuttiin, Kairou ikävöi molempia vanhempiaan. Ja paljon.

Sixella ei voinut uskoa että todellakin sillä hetkellä retkotti, sillä juuri siten tamman sen hetkistä asentoa saattoi kutsua, Kairoun selässä orin astellessa tasaisin ja varman tuntuisin askelin.
"Sano vain, jos väsyt, onhan minulla jalat joilla toivottavasti pystyn tarpomaan itsekkin täältä." tamma huomautti tarkoittaen sitä, tottahan toki se ymmärsi ettei ollut mikään pulmunen joka painoi vähemmän kuin höyhen.

"Öh, kai se sopii. Minulla on sisko Darling ja veli Daregon. Äidin nimi oli Damina ja isän.." Ellan puhe lakasi kesken lauseen, kauhistuen todenteolla tajutessaan ettei muistanut isänsä nimeä enää. Se henkäisi surumielisesti, nieleskeli hetken.
"Äiti Damina ja isä.." edes toinen yritys ei tuonut tulosta, kullanvärjäämät silmät olivat täynnä hämmennystä, häpeää ja surua, oli toki totta ettei se ollut paljon ajatellut vanhempiaan. Mutta tämä tuntui Sixellasta pyhäinhäväistykseltä, pitihän kunnon tyttären muistaa isänsä nimi!

Kairou vain nyökäytti päätään. Totta kai, totta kai. Ei orin ylpeys siitä kolhiintuisi, eikä ylpeydellä edes ollut niin väliä. Mitä nyt vain oli osoittanut huimaa ritarillisuutta tarjoutumalla kyyditsemään Sixellan petolliselta suolta. Kertaakaan keskeyttämättä tuo kuunteli lyhykäisen nimilitanian. Ei mikään kuulostanu tutulta, mutta sen keskeytyessä äkkiä valkoinen kääntyi taas kysyvästi katsomaan retkottavaista tammaa. Mahtoi näin sivumennen ajatellen olla huvittava näky tuollainen kaksikko. Kairou odotti hetken. Toisen. Kolmannen. Oikeastaan aika monta hetkeä, monta askelta, töps töps töps, märkään suomaahan.
"Etkö muista ?"
Ori kysyi pehmeästi, hiljaa, hivenen lohduttaenkin. Ei mitään hävettävää, ei mitään pahaa. Unohtaminen ei ollut huono asia, ei, joskus vain kiusallinen. Mutta tuollaiset asiat, tärkeät asiat yleensä pystyi uudelleen palauttamaan mieleensä. Tai eihän Kairou siitä tiennyt muiden osalta, kaikki olivat erilaisia.

Hetken ori mietti omia vanhempiaan. Epätodennäköinen pari, epätodennäköinen varsa. Joskus Kairou tunsi itsensä vain sattuman harhaloikaksi, ylimääräiseksi poksahdukseksi, mutta tunne hälveni pian. Kaikella oli tarkoitus, myös sellaisella kuin Kairou. Mietti, voisiko paljastaa jomman kumman. Molemmat ? Ehei. Sellaista vaaraa ori ei ikinä aiheuttaisi rakkaille vanhemmilleen. Jos jokus tietäisi Sharazelin... Evorinhan tiesivät kaikki, laumalaiset nyt ainakin olivat kai kuulleet chadrojen neuvonantajasta. Ja jos tuntisivat vielä Sharazelin. Ja sitten saisivat tietää Kairoun olevan näiden poika. Orin oli pakko vilkauilla hermostuneesti hetki, kuin joku olisi voinut nähdä ajatukset.

Vaikka Sixella kuinka pinnisti muistiaan, palautti isänsä kasvoja mieleensä kaikessa komeudessaan, ei nimi suostunut palaamaan tamman mieleen. Ehkä se johtui siitä että tämä oli aina kutsunut isää.. No isäksi, ei oikeaa nimeä oltu juuri käytetty. Siitä sen täytyi johtua, eihän nimen muistamattomuus nyt rakkaudettomuutta tarkoittanut, tottakai sulkasiipi oli isäänsä rakastanut ja rakasti yhä muistoa tästä.
".. En muista, vaikka kuinka yritänkin muistella nimi ei vain tule mieleeni." Ella myönsi lopulta Kairoulle, vilkaisten tätä nopeasti kuin tarkistaakseen paheksuiko toinen moista sattumusta.

"Älä ymmärrä väärin, hän oli silti rakas minulle. En voi ymmärtää miten en voi muistaa hänen nimeään." Sixella selitti, ehkä hieman hätäisesti, kuin tarkkaillen omia tuntemuksiaan, haluten varmuutta sanoilleen. Ei Kairoun suunnalta, vain itseltään.
"Isä aina sanoi että olin tullut täysin äitiini." tamma totesi hymyillen hieman.

Kairou vain nyökäytti, ymmärtäen kyllä toisen tarkoituksen. Ori asteli hetken pehmeästi hyräillen hiljaa itsekseen, puoliääneen.
"Minä olen kadottanut vanhempani", valkoinen sanoi surumielisesti, toteavaan sävyyn. Selittämättä asioita sen enempää kuin oli pakko.
Hetkisen matkustuksen jälkeen sumu alkoi hälvetä ja Kairou totesi seisovansa niityn laidassa. Aron, niityn, kummaksi sitä halusikaan nimittää.
"Nonii, lupasin tuoda sinut ehjänä pois ja kaikeksi onneksi jopa onnistuin. En pidä siitä jos rikon antamani lupauksen", ori totesi iloisesti ja käänsi päätään hymyilläkseen aurinkoisesti roikkuvaiselle tammalle. Vähän vaivalloisesti tuo taivutto polvensa alleen, päästääkseen Sixellan epämukavasta asennostaan.
"Toivottavasti kyyti kelpasi."

(( saat hirttää mut kun oon jumittanu näin pitkään ja sen lisäks tuli näin lyhyt. anteeks D: ))

( Ei mitään :'D itelläki tuntuu nyt jumittavan nämä pelit aika pirusti )

"Kadottanut? Kuinka surullista.." Sixella totesi, oli taatusti paljon kauheampaa olla tietämätön vanhemmistaan, kuin tietää näiden kuolleen. Ei tarvinnut pohtia päivästä toiseen mitä oli tapahtunut, jos jotain oli edes tapahtunut. Ei tarvinnut huolehtia turhaan, valvoa öitään vaikkei mitään ollut tapahtunut. Tosin silloin oli myös toivoa, mahdollisuus jälleennäkemisestä ja sen aiheuttamasta ilosta. Kaikkihan tiesivät että kuolema oli lopullinen.

"Kelpasi, kiitos." Ella vastasi taiteillen itsensä pois Kairoun selästä ja venytellen lihaksiaan, ne olivat hieman puutuneet.
"Jaksoit urheasti." tamma kehui, unohtaen hetkeksi ujoutensa oriin edessä.

Kairou nyökkäsi nousten pystyyn venytellen samalla lihaksiaan ja siipiään matkan jäljiltä. Mutta toisaalta, kuten Sixella oli äsken ajatellut, oli silloin ainakin mahdollisuus, että nämä olivat elossa.
"Suren silti usein, samaan tapaan kuin he olisivat kuolleita. He olivat molemmat minulle niin läheisiä, kasvoin ensimmäisen vuoteni äitini luona ja toisen isäni", ori kertoi katsellen taivaanrantaan, hiljentyen jälleen muistelemaan yhteisiä hetkiä vanhempiensa kanssa. Emän kanssa piilossa hylkiöiden alueella. Silloin tuo oli oppinut tuntemaan hylkiöiden maita ja piiloutumaan jos ei halunnut tulla nähdyksi. Vuosi isän kanssa chadrojen mailla, jolloin valkoinen taas oppi käyttäytymään hyvin ja kenties valitettavaa kyllä, myös näyttelemään ja manipuloimaan.

Ori käänsi hymyillen katseensa Sixellan puoleen.
"Totta kai noin kauniin tamman puolesta, Sixella hyvä. Lentäisin vaikka kuuhun jos olisi tarvis", Kairou lausui, tarkoittaen kyllä sanojaan lähes kokonaan. Mutta ei tuo kuuhun lentäisi. Koska ei pystyisi, ja ehkä se muutenkin menisi liian pitkälle.

( no hyvä ettei haittaa, pelkäsin jo pääni puolesta 8> )

"Eivätkö he tulleet toimeen vai oliko kyse jostakin mikä seurasi laumajakoa?" Sixella kysyi hieman hämillään, se ei voinut ymmärtää miksi ori ei ollut elänyt kahden yhdessä olevan vanhemman kanssa. Siksi tamma nyt sortuikin uteliaisuuteen, vaikkei asia tälle edes kuulunut.
"Ei sinun ole pakko kertoa jollet halua, ymmärrän kyllä." Ella lisäsi nopeasti, häveten turhaa utealiaisuuttaan, kuinka helppoa elämä olisikaan ollut ilman utealiaisuuden sitkasta peikkoa.

Kairoun sanat saivat kultasilmäisen tamman punastelemaan, ei sitä kukaan ollut kehunut kauniiksi, ei ainakaan siten että tämä olisi hetkeäkään uskonut kehua.
"Ah.. Kiitos." Ella lopulta sai edes jotakin sanotuksi ja soi oriille hienoisen ujon hymyn. Kaiketi sekin oli edistystä.

"En muista enää, miksi he erosivat", Kairou vastasi surullisesti hymyillen. Täyttä valettahan se oli, mutta tuo ei halunnut todellista syytä paljastaa, ei halunnut eikä uskaltanut.
Ori väläytti loistavan hymyn toiselle.
"Olen täyttänyt lupaukseni, mutta viettäisin mielelläni lisää aikaaa kanssasi. Pelkäänpä kuitenkin pahoin, että toiset asiat kutsuvat minua", Kairou lausui hivenen pahoitellen ja leyhäytti violetin- ja mustankirjavia siipiään.
"Näkemisiin, kaunokainen", valkoinen vielä hyvästeli, ennen kuin ravasi kaksi jäntevää akelta ja loikkasi lentoon, lyöden vahvoin siivin itseään korkeammalle.

( inspis loppuu ja Kairoo kaivataan ja muuta sössöä, eikä tässä kai muutenkaan paljoa enää olisi. kiitosta mielenkiintoisesta pelistä :> )