Aftershock

// Dreamer + Oliver

Harmaa tamma lensi ilman halki uupuneesti, shokissa. Kaikki Even ympärillä oli vain harmaata sumua, eikä tammalla ollut täyttä selkoa edes, että missä oli. Vasta, kun tamma tunsi osuvansa johonkin ja sen jälkeen tippuvansa roimalla vauhdilla, tamma tajusi saapuneensa sademetsään.

Eve humpsahti kosteaan ruohikkoon selälleen, siivet täysin levällään. Tamma tuijotti tuuheaan lehtikattoon ja huohotti. Koskaan eläessään ei tamma ollut lentänyt niin nopeasti. Harmaa tamma kääntyi varovasti vatsalleen, irvistäen hieman. Oliko se haavoittunut? Tamma ei jaksanut keskittyä etsimään vammautumia siivistään. Se tuijotti eteenpäin. Minulla on veli.

Ties kuinka kauan tamma oli elänyt siinä uskossa, että Siaghet oli tämän ainoa perhe. Ja nyt, yht'äkkiä sen eteen saapui sen oma veli! Tamma ei uskonut sitä. Siinä täytyi olla jotain mätää. Sen täytyi olla vain puhdas yhteensattuma... Eve pudisti päätään, heijasi itsensä ylös ja antoi siipiensä valahtaa maalle. Tamma käveli eteenpäin, kompuroiden lukemattomiin juuriin. Lopulta tamma pysähtyi, juuri ennen kuin kaatui. Tamma haki epätoivoisesti tasapainoaan.

Miksei joku vain herätä minua tästä unesta?

Sademetsä näytti niin mukavalta ilmasta käsin, mutta Oliver tiesi sen olevan ruohonjuuritasolla eksyttävä labyrintti, jonne ori nyt aikoi. Se halusi kokea mahdollisimman paljon ja mikä piristikään päivää paremmin kuin eksyminen. Vain silloin saattio löytyä uudelleen.

Orin mielenkiinto kuitenkin kiinnittyi tammaan, jonka vauhti oli päätä huimaava ja joka, voikon suureksi ihmetykseksi, lensi suoraa päin puuta. Oliver älähti ja aloitti hallityn syöksylaskun, laskeutuen metsään, näköetäisyydelle tammasta. Joka ainakin näytti kokonaiselta.

Voikko raivasi tiensä toisen luo, miettien samalla huvittuneena kuinka elämällä olikaan keinonsa tehdä päivistä hieman kiinnostavampia. "Sattuiko?"

Eve sai näkökenttäänsä vaalean orin. Tamma nosti siipensä puolustavasti, aavistuksen uhkaavastikin ylös, mutta toinen siipi totteli hyvin vastahakoisesti. Harmaa onnistui jollain tapaa saamaan kohotetun siipensä kiinni liaaneihin, ja rykiessään siipeään irti sai toisen etujalkansakin sotkettua liaaneihin. Tamma tempoi hetken, kunnes luovutti ja pudisti päätään, hakien sitten taas näkökenttäänsä tuon vaalean orin. Tamma ei noteerannut oria sen kummemmin, vaan ravisti päätään jälleen. Miksi veljen kuva häilyi näkökentällä?

- Minulla... Minulla on veli, tamma takelteli shokissaan, siirtäen jälleen lähes valkoisten silmiensä katseen voikkoon. Oliko tämä kaikki loppujen lopuksi sittenkään unta?

Eve ei tiennyt.

Toinen oli sekaisin, Oliver ei voinut kuin todeta sen, se katsoi kummissaan tamman toimia, harmahtava tamma näytti sokealta, mutta silmien eloisa liike väitti toista.

"Sinulla on veli ja... sinuun sattuu? Ei satu?" voikko jatkoi, kuin olisi puhunut hieman vajakille tapaukselle, eikä niin vähäiselle sellaiselle.
Ori asteli hieman lähemmäs harmaata ja irrotteli tätä varovasti köynnöksistä, valmiina hyppäämään kauemmas jos tamma sattuisi sekoamaan.

Eve vavahti, kuullessaan orin äänen. Toinen vain todisti tamman veljen olemassaolon sanomalla sen. Tamma riuhtaisi jälleen siipeään, joka ei irronnut vielä. Etujalka oli sentään irti.

Tamma katsoi levottomin silmin oriin ja korskahti.
- En minä tiedä sattuuko minuun! Toinen siipeni ei vain tottele, tamma tiuskahti ja katsoi toiseen. Eve ravisti päätään, sulki silmänsä ja koetti tasata kiihtynyttä hengitystään. Tamma yritti liikauttaa vapaata siipeään ja älähti.

- Okei, au, hyvä on, sattuu ehkä vähän, tamma tuhahti ja katsoi oriin, alkaen vasta heräämään shokistaan. Miten se oli sademetsään ajautunut?

Toinen ei ollutkaan sekaisin, tai no saattoi ollakkin, mutta sillä hetkellä tamma oli shokissa. Oliver irrotti harmaan lopuistakin köynnöksistä, valmiina varomaan jos toinen virkoaisikin ja osoittautuisikin oikeaksi psykopaatiksi.

"Siipesi on nyt vapaa, sen pitäisi toimia." voikko ilmoitti, tutkaillen tammaa lähietäisyydeltä. Siro kaunis tamma, ori toivoi ettei tämä tapaus osoittautuisi psykoksi.

"Toiseen siipeen? En ihmettele, osuit ensin siihen puuhun, eikä maahan tulokaan varmaan pehmää kyytiä ollut." Oliver huomautti.

Eve katsoi, kuinka ori irrotti tamman siiven kaikista köynnöksistä irti. Tamma hymyili orille, tasaten edelleen hengitystään. Harmaa taitteli varovasti nyt vapautuneen siipensä kehoaan vasten. Tämän jälkeen tamma naurahti vaivaantuneesti orin sanoille, katsoen maahan.

- No, rehellisesti sanottuna en katsonut minne menin, tamma myönsi ja ravisti varovasti itsensä, vasen siipi roikkuen edelleen maassa. Eve ei uskaltanut liikutella sitä liikaa. Kosteus takertui voimakkaasti tamman karvapeitteeseen, värjäten sen aavistuksen tummemmaksi. Tamma henkäisi syvään ja hymyili sitten uudelleen orille.

- Kiitos, että vapautit minut noista köynnöksistä. Pahoittelen äskeistä käytöstäni syvästi, se oli hyvin epäasiallista, tamma sanoi kohteliaasti. Todellakin epäasiallista - antaa nyt itsestään sekopään kuva ventovieraan edessä!
- Nimeni on muuten Eve, tamma lisäsi vielä ja hymyili vielä kerran.

"Sen kyllä huomasit, puu oli aika iso ja osuit aivan keskelle sitä." Oliver vastasi virnistäen, "Miksi ihmeessä et katsonut eteesi? Näitkö jotain poikkeuksellisen sokaisevaa?" ori uteli huvittuneena, tamma näytti olevan suht' koht' järjissään. Hyvä niin, eipä ainakaan kävisi kimppuun.

"Ollos hyvä, pakkohan neitoa pulassa on auttaa." voikko vastasi hymyillen poikamaisesti, "Ja minä pahoittelen että ehdin jo tuomita sinut täydelliseksi sekopääksi.. Tai ainakin vajakiksi." ori jatkoi hieman ilkikurinen pilke silmissään.

"Hauska tavata Eve." Oliver tervehti, aloittaen koko kohtaamisen omassa mielessään alusta, "Minä, uljas ritarisi.. ööh, kultaa muistuttavassa haarniskassani olen Oliver." voikko jatkoi virnistäen.

Eve irvisti vaivautuneesti orin sanoille. Miksi tämän piti udella? Ei tamma halunnut jättää toista täysin informoimatta, olihan tamma käyttäytynyt kuin mikäkin mielisairas!

- En nähnyt mitään poikkeuksellisen sokaisevaa. Tapasin vain ensimmäistä kertaa ja se sattui olemaan puoliveljeni. Eihän siinä mitään, kun elänyt yksivuotiaasta asti siinä uskossa ettei omista mitään perhettä! Harmaa väänsi naamaansa, tuntien olonsa epämukavaksi. Tamma vaihtoi hieman asentoaan ja katsoi jälleen maahan. Tamma kuitenkin naurahti epäuskoisesti orin viimeisille sanoille ja kohotti katseensa tähän.

- Uljas ritarini? En nyt sanoisi niinkään, Eve sanoi ja virnisti ilkikurisesti. Hurmuripoika? Ehkäpä. Tamma antoi kuitenkin vaaleiden silmiensä katseen vaeltaa orissa. Ei paha, loppujen lopuksi. Jos ei otettu huomioon itsevarmuutta ja suurehkoa egoa.

"No se on jo jotakin, sama kuin minä törmäisin johonkin sulkasiipiseen sukulaiseeni." Oliver vastasi, naurahtaen muistaessaan että juuri sademetsässä niin voisi käydäkkin. Voikko huomasi saaneensa Even vaivaantuneeksi, ilmeisestikkään tämä ei niellyt kovinkaan mielellään oriin uteliaisuutta.

"No tosi elämässä en kutsuisikaan itseäni aivan sellaiseksi, lähinnä sekasikiöiseksi tallipojaksi, pölyharjan kanssa. Toivoin vain ettet olisi vielä täysin tolkuissasi." Oliver vastasi, voikolle hyvin tuttu virne huulillaan.

Eve kohotti epäuskoisesti kulmaansa ja nauroi sitten heleästi.

- Vaikka olisin kuinka sekaisin ja paniikkikohtauksen vallassa, en sanoisi sinua uljaaksi ritariksi. Pahoitteluni, tamma sanoi ja näytti kieltä orille. Todella kypsää, Eve, tamma ajatteli, mutta työnsi ajatuksen sitten päänsä perukoille. Kai sitä nyt joskus saa hauskaa pitää.

Tamma taitteli hyvin varovasti toisenkin siipensä kehoaan vasten, irvistäen hieman jomotukselle.
- Ungh, tämä on viimeinen kerta kun lentelen puita päin, tamma sanoi sitten ja heilautti otsatukkansa pois silmien tieltä.

"Voisin loukkaantua, ellet sitten puhuisi täyttä totta. Enkä minä tallipoikakaan taida olla, vaan koko kansan narri." Oliver vastasi naurahtaen, "Minulla on siis varsin hyvä itsetunto, kuten sen luultavasti huomaa jo siitä että tunnon pudottavani itseni yhä alemmaksi hierarkiassa, pian olen pelkkä ameeba." ori totesi huvittuneena.

"Se on hyvä oppia kerrasta, itse en ole oppinut, siitä kai oma vajavaisuuteni johtuukin." voikko huomautti virnistäen, tutkaillen Even outoja silmiä hetkosen.

Eve naurahti orille.

- Narrilta sinä vaikutatkin. Tai ei, et edes narrilta, vaan lähinnä... hyvin iloiselta! Jolla on vain erittäin huono itsetunto, tamma lisäsi loppuun ja virnisti. Tamma kuitenkin pyöräytti silmiään orin tokaisulle.

- En usko että opin tästä kerrasta. Tiedä milloin seuraavan kerran vaivun shokkiin ja lennän jälleen puuta päin, tamma totesi ja irvisti.
- Tosin jos olen tietoinen ympäristöstäni, en välttämättä mene lentelemään puita päin. Se ei tunnu kovinkaan mukavalta, Eve lisäsi ja naurahti. Shokki oli jo hävinnyt lähes kokonaan ja ilmoitti itsestään vain kiihtyneellä sydämen tykytyksellä. Tamma heilautti häntäänsä ja siirsi katseensa takaisin voikkoon, hymyillen.

"No jaa, en nyt tiedä iloisesta, ehkä yritän vain täyttää jonkin tyhjän kolon itsestäni huumorilla." Oliver vastasi hymyillen, "Sellaisen yhteen vedon ainakin yksi tamma minulle kerran antoi." voikko jatkoi.

"No jos muistaisit vaistomaisesti pysyä maassa seuraavan kerran kun vaivut shokkiin." ori ehdotti virnistäen vinosti, "Ja mitä tietoisuuteen tulee, jos on liian tietoinen jää helposti huomaamatta jokin pikku asia, kuten vaikkapa puu." Oliver jatkoi, tarkastellen Eveä hieman tarkemmin, toinen oli selvästi rauhoittunut, ei tämä ainakaan hokenut omaavansa veljeä.

Eve laski katseensa maahan ja pudisti päätään.

- Tällä kertaa minulla ei ollut vaihtoehtoa, tamma sanoi hiljaisella äänellä ja huokaisi. Ori oli huomaamattaan osunut arkaan paikkaan - harmaan perheeseen. Kuinka Siaghet oli hylännyt tamman selviytymään yksin, kuinka Kin'ia oli kuollut vain vähän tamman syntymän jälkeen, kuinka Kin'ian puoliso oli kuollut rodworien takia ja kuinka juuri vähän aikaa sitten tamma olikin yllättäen löytänyt puoliveljensä. Kuinka Rilo oli aiemmin tuntunut tamman ainoalta perheeltä. Eve räpäytti silmiään havahtuessaan mietteistään ja nosti katseensa takaisin oriin, purren huultaan.

- Äh, unohdetaan tämä aihe. Pahoitteluni jälleen, on hyvin epäkohteliasta uppoutua mietteisiin kun on seuraa tarjolla, tamma sanoi vaivautuneesti ja siirsi katseensa muualle. Ahdistus koko tamman menneisyydestä painoi jälleen tamman mieltä.

Oliver tajusi osuneensa arkaan paikkaan, Eve uppoutui mietteisiinsä, antaen orille aikaa karistaa liiallisen hyperaktiivisuuden itsestään. Tamma ei kaivannut sillä hetkellä sitä puolta voikosta seurakseen, tai ehkä kaipasi, mutta pienenpinä annoksina. Ori henkäisi muutaman kerran syvään ja sulki silmänsä rauhoittuen.

"Se veljesi taisi järkyttää sinua." Oliver huomautti vakavammin, osoittaen eleillään ettei aikonut puhua aiheesta sen enempää, mikäli Eve niin toivoisi. Eihän tamman perhesuhteet olleet voikon asia.

Eve nyökkäsi vaivihkaa.

- Tottakai järkytti. Ensimmäinen kerta kun rodworien puolelle lennän ja ensimmäinen hevonen johon törmään on veljeni, tamma sanoi ja pudisti päätään. Ei, tamma ei voinut uskoa sitä. Mutta yhdennäköisyys oli ollut niin selvä asia, kun tamma oli asian tajunnut.

- Ja kaikki nämä vuodet olen elänyt häpeässä juurieni takia, luullut että ainoa perheeni olisi isoäitini, joka hylkäsi minut. Ja sitten löydänkin veljeni, joka olisi kaikki nämä vuodet ollut olemassa. En vain voi uskoa sitä, tamma sanoi hiljaa ja nosti katseensa nyt voikkoon. Miksi se edes selitti näitä asioita tälle orille? Eve ei tiennyt. Ei todellakaan. Tamma huokaisi ja siirsi katseensa taas muualle.

- Sinua varmaan kiinnostaa nämä asiat yhtä paljon kuin näitä puita. Minun ei pitäisi selittää tällaista lähes ventovieraalle hevoselle...

Oliver ei juuri välittänyt vaikka tamma ilmoittikin lentäneensä Rodworin puolelle, lähinnä se että harmahtavalle sulkasiivelle olisi voinut käydä jotain. "Ehkä sinulla oli onnea että törmäsit veljeesi etkä niihin jotka haluavat tehdä sinulle vahinkoa." voikko huomautti.

"Miksi olet hävennyt juuriasi? Ei siinä ole mitään järkeä, ethän sinä ole itse valinnut minkälaiseen perheeseen haluat syntyä." ori jatkoi jopa vihastuneena siitä kuinka rodworperintöisten haluttiin häpeävän itseään ja taustaansa. Voikko taitteli mustat siipensä huolellisesti kyljilleen, se ei ollut lähdössä vähään aikaan.

"Lähinnä kyse on siitä haluatko minun todella kuulevan näitä asioita, minullahan ei olisi minkäälaista oikeutta tunkea nenääni asioihisi." Oliver huomautti hymyillen.

Eve hymyili orille takaisin. Itseasiassa, tamma tosiaan halusi kertoa tästä. Jakaa tuskansa jonkun kanssa, joka nyt sattui olemaan tämä ori.

- Isoäitini. Hän jäi vastuuseen minusta, kun äitini kuoli sinä päivänä kun synnyin. Isoäitini ylpeili aina sillä, kuinka kuului vanhaan sukuun, jossa oli pelkkiä chadroja. Ja kun sain kuulla siitä, että isäni ei ollutkaan äidilleni valittu puoliso vaan rodworilainen, isoäitini päätti hylätä minut. Hän ei kuulemma ollut pitänyt minua hyvänä enteenä siitä päivästä asti jolloin minä olin syntynyt, tamma sanoi.

- Äitini puoliso oli nimittäin kuollut aiemmin rodworien toimesta, ja äitini oli päättänyt pistäytyä heidän maillaan. Siellä hänet pahoinpideltiin pahasti ja raiskattiinkin, jonka tuloksena synnyin minä, Eve jatkoi ja huokaisi. Siaghet oli tosiaan käyttäytynyt erittäin itsekkäästi. Ei Eve ollut mitään sille voinut, että Kin'ia oli raiskattu ja tullut kantavaksi sen takia.

- Ja veljeni oli syntynyt ilmeisesti samoista syistä. Meillä on sama isä, joten en yhtään ihmettele. Hänen ominta alaansa taitaa olla pahoinpitely ja raiskaus, tamma sanoi ja huokaisi, pudistaen päätään. Rodworit olivat läpimätiä paskiaisia, kun sortuivat sellaista tekemään.

"Ei millään pahalla, mutta isoäitisi on ahdasmielinen typerys." Oliver huomautti, ori ei ollut koskaan ymmärtänyt niitä jotka toitottivat puhdasverisyyden puolesta ja halusivat muiden tuntevan häpeää epäpuhtaasta verestään, varsinkin kun nämä eivät olleet olleet vaikuttamassa vanhempiensa tekemisiin.

"Sitä suuremmalla syyllä, äidillesi kävi todella huono-onni, eikä sinulla ollut osaa eikä arpaa siihen asiaan." voikko huomautti, tutkaillen Eveä, toinen näytti vasta nyt tajuavan ettei voinut tuntea itseään syylliseksi mihinkään mikä oli johtanut tamman syntymään.

"Jotkut hevoset harrastavat sellaista, en tajua kyllä miksi." ori totesi värähtäen inhosta, ottaa nyt tamma omakseen vastoin tämän tahtoa.

Eve hymyili orille. Tamma alkoi rentoutumaan nyt toisen seurassa.

- Kiitos, että kuuntelit. En ole voinut puhua näistä asioista oikeastaan kenellekään, harmaa sanoi ja katsoi voikkoon.
- Mutta on kai siitä jotain hyötyäkin, että olen osaksi rodworilainen. Olen tavallista chadralaista sinnikkäämpi ja kestävämpi, josta on minulle jonkin verran etua. En kuitenkaan ole perinyt isäni massaa - vaikkakaan en tiedä, kuinka massava hän oli, joten olen aivan yhtä nopea ilmassa kuin kuka tahansa chadralainen, tamma selitti ja hymyili lämpimästi. Miksi se oli edes hävennyt sukujuuriaan? Tamma tarkasteli orin piirteitä ja tajusi sitten jotain.

- Sinä et muuten vaikuta puhtaalta chadralaiselta. Osuinko oikeaan?

"Ei mitään, on hyvä joskus saada kaikki ulos, olo kevenee huomattavasti." Oliver vastasi hymyillen hieman, miettien kuinka kauan Eve oli joutunutkaan pohtimaan asioitaan oman päänsä sisällä. Voikko oli liian puhelias ja sosiaalinen tapaus, se oli puhunut suunsa puhtaaksi jokaiselle joka oli uskaltautunut kehottamaan tätä häpeämään perimäänsä.

Tamman luettelevat asiat olivat myös järkeenkäypiä, toiselle Rodwor perinnöstä oli ollut ilmiselvästi hyötyä. Voikko virnisti toisen kysymykselle, "En ole läheskään puhdas, olen lähempänä Rodworia kuin Chadraa." ori vastasi. Olihan kullanhohtoinen orikin hyötynyt omasta perimästään, se oli kestävämpi, omasi korkean kipukynnyksen ja voimaa löytyi paljon, mutta samalla sulkasiivet antoivat nopeutta ja hyötyä ilmatilanteissa.

Eve nyökkäsi orille ja hymyili.

- Näin ajattelinkin, tamma sanoi. Voikko ei rehellisesti sanottuna muistuttanut kovinkaan paljoa chadralaista. Vain vaaleahko väri ja sulkasiivet viestittivät chadraperimästä.

- On hyvä tietää, että en ole ainoa poikkeus chadrojen joukossa, Eve jatkoi. Sydän tykytti nyt jo normaalia tahtiaan, ja paniikki oli vain muisto. Ja itseasiassa täysin naurettavasta syystä. Miksi panikoida, kun näki vain veljensä? Läheiseksi harmaa tuskin koskaan pääsisi veljensä kanssa, mutta ei se silti estänyt tammaa tapaamasta häntä. Sen voisi varsin hyvin tehdä niillä lukuisilla vakoilureissuilla, jotka tamma oli nyt velvoitettu tekemään. Se muistuttikin tammaa siitä, että tämän pitäisi tavata pian Rilo. Tälle täytyi kertoa tamman veljestä. Rilo osaisi neuvoa asian suhteen.

Oliver naurahti, "On oikeastaan ihme että minulla yleensäkään on sulkasiivet, kummallakin vanhemmistani oli nahkaiset läpyskät." ori huomautti kohauttaen olkiaan. "Ja mustat siivet melkein heivasivat minut hylkiöksi." voikko jatkoi ajatuksissaan.

"Et ole läheskään ainoa, puolikas Rodwori ei ole ainakaan minulle kovin uusi näky. Tosin monet heistä ovat syntyneet ennen hajoamista rakkausliitoista." ori huomautti.

Eve virnisti orille.

- Geenit tuottavat ihmeitä aikaan, tamma sanoi ja hymyili sitten surullisesti toisen sanoille.
- Mutta harvemmat syntyvät raiskauksista. Tai siis, rodworithan useimmiten vain käyttävät tamman hyväkseen, pahoinpitelevät tamman erittäin vakavasti ja jättävät sitten maahan kitumaan ja kuolemaan. Harvat selviytyvät siitä, tamma sanoi ja huokaisi. Tämä selitti jälleen tamman sinnikkyyttä - Kin'ia oli ollut tarpeeksi vahva selviämään kokemuksesta hengissä ja pääsemään takaisin rajojen oikealle puolelle. Vahva emä, vahvat jälkeläiset.