Harharetki (yksinpeli)

Sisältää pientä kiroilua, että jos sellaista et halua lukea, niin älä lue!

Rekale oli kaikkea muuta kuin iloinen: se oli väsynyt, ärtynyt ja erittäin murhanhimoisella tuulella. Kaikenlisäksi sillä oli kurkkua kuristava jano. Se liiteli niin lujaa, kuin ikinä pystyi, poispäin sademetsästä hampaitaan kiristellen. Tapahtumat eivät todellakaan olleet menneet sen mielestä nappiin, eikä se oikein voinut niille mitään. Se oli juuri kohdannut kaksi chadraa ja yhden rodworin, jotka olivat kaikki käyneet sen hermoille hyvin moninaisin tavoin. Sen alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut lennähdellä sademetsään sekä pitkän matkan tuoman jännityksen, että ruokapuolen vuoksi. Eipä ori ollut sademetsän kasvustoon ihan hirveästi ehtinyt koskemaan, mitä nyt jokusen vihreän ruohonkorren syömään.

Chadrat olivat käyttäytyneet sen mielestä niin epäsoveliaasti, että siltä oli mennä hermot. Nuo perkeleen kaksi maailmanvaltiasta mukamas! Ensimmäinen, hontelo ruippakinttu, joka oli itseään Mereliksi nimittänyt, oli ollut nenäkäs kuin afrikannorsu ja ärsyttänyt Rekaletta aivan tahallaan. Merel oli kuitenkin jossakin vaiheessa vaikuttanut jopa ihan kohtuullisen mukavaltakin, kun sen huulenheiton taakse piiloutunut minuus pilkotteli silloin tällöin aavistuksen juuri niin, että Rekale saattoi juuri ja juuri sen huomata. Tamma selvästikin esitti kovempaa, kuin mitä oli, mutta tämä ei suinkaan ollut Rekaleen syy jopa vihata tätä toista chadraa. Paikalle myöhemmin ilmestynyt tamma, valkosiipinen sotilas, oli ehkä Mereliäkin ärsyttävämpi. Jos tämän tamman ja Rekaleen ensikohtaaminen olisi sujunut muissa merkeissä, olisi Rekale ehkä, ja vain ehkä, saattanut jopa pitää tästä. Mutta kun chadrojen sotilas oli ottanut puolustavan kannan rodilaista kohtaan, oli Rekaleen hermot pirskahtaneet tuhansille sirpaleille. Ei ollut todellakaan sotilaalle sallittavaa käytöstä puolustaa luvatta chadrojen maille tunkeutunutta rodia, sanoa, että vieras ei muka mitään pahaa ollut tehnyt. Juuri siinähän se itse pahuus piili - ori oli tunkeutunut chadrojen maille luvatta, kenties vakoilemaan tai murha mielessä. Ja nyt nahkasiipinen oli päässyt kuin koira veräjästä kahden chadratamman ansiosta. Mainiota. Mahtavaa! Ylistettäköön hyvää laumahenkeä ja oikeudenmukaisuuttta!

Niin, ja nahkasiipistä, Zar'rockia Rekale vihasi yhdestä hyvin selkeästä syystä. Tämä oli rodwor.

Rekale alkoi väsyä lentoonsa jo liikaakin, joten se loi pikaisen vilkaisun alapuolelleen. Suo, suo, joka tällä hetkellä merkitsi vettä ja hetken seisahdustaukoa. Ori lähti laskeutumaan suorasukaisesti, turhia hienostelematta, mutta kuitenkin silmät tarkkana etsien ei-upottavaa kohtaa upottavien kohtien valtakunnasta. Harharetkeily suolla ei todellakaan ollut mikään sen kuninkuuslaji ja vaikka helppo vesikulaus, kenties pari suokukkaa ja hetken levähdys viehättivätkin sitä, se tiesi, että se oli suuri ja melko painava, eikä suo niin vain kannattaisi sitä. Siipiä oli parempi olla kastamatta sillä muutoin lentoon ei pääsisi aivan heti. Ja mitäs sitten, jos suo alkaisikin upottaa ja siivet olisivat läpimärät? Se olisi toivotonta.

Näin ollen löydettyään kuivimman näköisen kaistaleen muutaman sadan metrin säteellä Rekale laskeutui sille pitäen huolta, että sen siivet olivat koko ajan selän yläpuolelle. Edes laskeuduttuaan ori ei vahingossakaan vetänyt siipiä kyljilleen, joilla kastumisvaara oli suuri.

Ensimmäinen kulaus suon vettä oli inha. Suohan tunnetaan sammakonkudusta ja muusta inhottavuudesta. Toisella kulauksella orin suu alkoi jo tottumaan suoveden sekavaan makuun. Kolmas kulaus oli melko täyttävä, sillä sen joukkoon oli joutunut paljon leväkasvustoa. Neljännellä suurella kulauksessa hevonen oli täynnä vettä ja nosti päänsä ylös suosta. Seuraavaksi sen katse suuntautui mehevään kukkaan, jonka se aikoi popsia aamupalakseen. Aurinko oli noussut vain muutamia kymmeniä minuutteja aikaisemmin.

Kukan saamiseksi Rekaleen oli todella varottava askeliaan. Suossa oli sekin hyvä puoli, että siellä liikkuminen vaati niin paljon keskittymistä, ettei aikaa jäänyt ajatella ikäviä ajatuksia. Näin ollen ori pärskähteli ja kauhoi eteenpäin ilman, että viimeaikaiset tapahtumat sademetsän sydämessä palautuisivat sen mieleen piinaavan todellisina ja saisivat sen jälleen kiehumaan.

Yhden kerran Rekale astui harhaan ja sen pieni kavio upposi säären ja polven seuratessa perässä suon liejuisaan kasvustoon. Peli ei kuitenkaan ollut lainkaan menetetty - ori oli voimakas ja sillä oli loput kolme kaviota melko tukevasti kuivalla maalla. Pienen riuhtaisun jälkeen neljäs vapautui ja ori saattoi asetella sen kevyemmin maankamaralle ja kurkottaa sitten kaulaansa napatakseen kukan suuhunsa. Tyytyväisenä se jauhoi kukkansa loppuun ja hörppäsi vielä kulauksen vettä.

Väsymys palasi jälleen adrenaliinipiikin jälkeen ja Rekale tiesi, että sen olisi pian lennettävä jonnekin, missä se kykenisi lepäämään. Ei olisi järkeä jäädä suolle kuluttamaan voimiaan loppuun nyt, kun ne muutenkin olivat tarpeen tulevista päivistä selviytymiseen. Rekale ei ollut angstaavaa sorttia, mutta tilanne ärsytti sitä kuitenkin niin paljon, että se tiesi auttamatta olevansa pahalla päällä seuraavien päivien ajan. Ja se tarkoitti, että sen oli parempi olla yksin. Se ei halunnut pilata uusia kunnollisia tuttavuuksiaan ärhentelemällä, mutta nyt sitä suoraan sanottuna vitutti, eikä se kyennyt käyttäytymään normaaliin, kohteliaaseen tapaansa.

Ori otti siivet alleen ja lähti lentämään poispäin sademetsästä ja suosta.

Rekale poistuu.